~O B S C U R I T A S~
A/N: Ör en tajua mikä tässä kusee näin paljon, mut kaipa kahden viikon vitkuttelun jälkeen on jo aikakin postata tää. Pyydän vaan kärsivällisyyttä vaikka tää lähteekin aika hitaasti käyntiin DX try to enjoy.
Piirsin kartan helpottamaan paikkojan hahmottamista.
Kuvaa klikkaamalla sen saa näkymään kokonaan.
PART 1. OBSCURITAS 1/?
Sade löi vasten auton ikkunoita, satoi niin rankasti, ettei kuski nähnyt varmasti metriä pidemmälle eteensä. Pyyhkijät hinkkasivat ikkunaa hyödyttöminä. Tie oli rosoinen ja mutkikas. Sateen ropinalta erottui vain metallinen kolina, joka syntyi kun kivet lensivät renkaista autonpohjaa vasten. SIN istui takapenkillä puristaen matkalaukkunsa hihnaa. Hän oli suunnannut katseensa ikkunasta ulos, vaikkei hän todellisuudessa katsonut mitään.
Auto pysähtyi ja kuski avasi ikkunan nähdäkseen sateelta ulos. SIN kurkkasi myös ikkunasta, vain todetakseen heidän vihdoin olevan perillä.
Kuluneessa ja sateen pieksemässä kyltissä luki juhlallisin kirjaimin: Humaindépotoir. Ranskan kieli vahvisti illuusiota, siitä etteivät he olisi enää edes Japanissa. SIN huokaisi syvään auton jatkaessa eteenpäin yhä pidemmälle synkkään metsään.
Sen täytyi olla joku rangaistus että hänet oli määrätty juuri tänne. Hänen opettajansa oli vakuuttanut hänelle ja hänen äidilleen ratkaisun olevan parhain mahdollisista, että hän luotti pojan taitoihin sataprosenttisesti. Hän oli kuvitellut viimeinkin pääsevänsä Tokioon, hänelle olisi kelvannut mikä tahansa sairaala Tokiosta, vaan ei, hän sai huonoimman mahdollisen vaihtoehdon. Hän itse asui, niin sanotusti keskellä ei mitään, mutta tämä oli syrjässä sieltäkin.
Auto pysähtyi äkisti ja mies edessä ilmoitti heidän olevan vihdoin perillä. SIN ujuttautui ulos auton ovesta ja avasi läpinäkyvän sateenvarjonsa. Hän kääntyi katsomaan rakennusta edessään. Se oli suuri, ehkä kolme kerroksinen ränsistyvä talo. Lisäksi kauempana oli pienempi rakennus joka oli aivan yhtä kuluneen ja ankean näköinen kuin toinenkin. Piha oli suuri ja sieltä täältä kuolleiden lehtien seasta pilkisti vihreää nurmikkoa. Tonttia reunusti korkeat puut jotka tiputtelivat lehtiään rankkasateessa, sulkien metsän pimeyden sumuisena taakseen. Yksikään lintu ei laulanut oksilla. SIN raahasi painavan laukkunsa isomman rakennuksen ovelle yksin. Hänen kääntyessä katsomaan vielä kerran pihalle, hän näki vain auton punaisten takavalojen loittonevan kohti kaupunkia vievää tietä.
”Tervetuloa
Mielisairaala on avoinna kaikenlaisille henkisille sairauksille.
(Poikkeuksena pyromaanit, talon huonon kunnon takia)
Vierailuajat ja ilmoittautuminen tapahtuu infosta.”
SIN katseli kolkossa aulassa ympärilleen kuivatessaan vaatteitaan. Sali oli pölyinen ja kaikesta siellä näki että se oli vanha rakennus. Infotiskiä korvasi vanha pöytä jolla oli sekaisin papereita ja yksi vanhan näköinen tietokone. Pöydän vieressä oli rivi tuoleja jotka näyttivät siltä että olisivat parhaat päivänsä jo nähneet. Hallista lähti kolme jykevää ovea ja yhdellä seinustalla oli kokovartalo peili. SIN hiipi peilin luokse ja tarkasti etteivät hänen hiuksensa olleet ehtineet kihartua lyhyessä matkassa sateessa.
Juuri silloin tietysti ovi hänen takanaan heilahti auki.
”Sinä taidat olla se uusi harjoittelija?”
SIN käännähti ympäri nopeasti ja loi valmiiksi epäilevän katseen hänen edessään seisovaan mieheen. Mies oli varmasti iältään kaksi kertaa vanhempi kuin SIN. Mies kumartui pöydän ylitse ja tarttui yhteen lapuista. Hänen kellertävien hiustensa latvat taipuivat hassusti ylöspäin.
”Nobu Shichirou, niinkö?”
SIN nyökkäsi vaisusti. Hän vihasi oikeata nimeään eikä mielellään käyttänyt sitä.
”Minä olen Komori Oka, ja sinun neuvominen on jäänyt minun riippakivekseni.”
SIN oli jo huomauttamassa ujoudestaan huolimatta, ettei aikonut olla mikään riippakivi kenellekään, mutta samassa Komori tarttuikin tämän laukkuun ja työnsi sen Infopöydän alle.
”Voimmekin aloittaa saman tien kerroksen, vai mitä?”
SIN nyökkäsi ja seurasi pidempää miestä sisään ovesta josta toinen oli hetki sitten tullut.
Käytävä, joka oven avattua paljastui, oli ahdas ja sen lamput loivat onttoa valoa, jättäen kulmat varjoon. Käytävän tehdessä yllättävän mutkan vasempaan, seinustalta paljastui yksi ovi lisää ja jälleen uusi jyrkkä käännös.SIN tunsi pienen ahdistuksen nousevan siinä huonosti valaistulla käytävällä. Hän vilkaisi olkansa yli, vainoharhaisena, mutta näki vain onttoa hämärää ja varjoja.
Pian he kuitenkin nousivat rappusia ylös toiseen kerrokseen.
”Meillä on kaksi osastoa, toiseen sijoitamme rauhalliset ja suhteellisen helpot tapaukset. Ja toiseen suljemme sitten ne sekopää murhaajat.”
SIN katsoi pitkään miestä edessään.
”No ei nyt sentään, toisessa on hieman vaikeammat tapaukset. Mutta älä huoli, en aio jättää sinua yksin.”
SIN ei ollut aivan varma oliko se hyvä vai huono juttu.
He astuivat työntekijöiden kahvihuoneeseen jossa istui kaksi muuta hoitajaa vihreissä hoitajanasuissaan.
”Hei kaikki, tässä on se uusi uhri.” Komori sanoi ja istahti sohvalle television ääreen.
Vai tässä se heidän kierros nyt oli.
”Moi, Olen Tora. Toivottavasti viihdyt.” Eräs nuoremmista pojista esittäytyi.
SIN kiinnitti ensimmäiseksi huomionsa tämän hopeisiin hiuksiin, ollen aivan varma että niin kaikkien muidenkin huomio kiinnittyi hänen mustapinkkeihin hiuksiinsa.
SIN hymyili ujosti muille. Hänelle hymyili varmasti yhtä ujosti tummahiuksinen tyttö, jota Komori sattui komentelemaan laittamaan tälle kahvia.
”Tässä on Elya.” Toraksi esittäytynyt poika esitteli tytön, ilmeisesti odottaen SINin esittelevän itsensä. SIN kuitenkin vain nyökkäsi ja antoi katseensa kiertää kahvihuoneessa.
Huone oli jaettu kahteen osaan, oli keittiö jossa oli kaikki tarpeelliset kodinkoneet, astiakaapit ja tietenkin ruokapöytä. Sekä pieni oleskelutila missä oli Komorin valtaama sohva, nojatuoli ja televisio.
”Millä pääsit tänne?” Tora kysyi, yrittäen saada keskustelua aikaiseksi.
”Isäni toi minut.”
”Kauanko harjoittelu jaksosi kestikään?” Komori kysyi vaihtaen kanavaa.
”Puoli vuotta.” SIN huokaisi.
Kuusi aivan liian pitkää kuukautta odotti edessä. Lisäksi hän ei vielä osannut sanoa pitikö muut hoitajat hänestä, vai oliko pahat ajatukset piilotettu huolellisen hymyn taakse. Viimeisimmän kysymyksen mukaan eivät pitäneet.
Heidän juotuaan kahvinsa Komori päätti näyttää lisää paikkoja. Hän johdatti SINin säilytyslokeroille, mistä löytyisi potilaiden lääkkeet ja muut tarvittavat tavarat potilaskohtaisesti. Hän näytti potilaiden suihkuhuoneet, oleskelutilan, tupakkahuoneen, pesutuvan ja keittiön mistä potilaille haettaisiin ruuat.
”No koska pomo ei näytä olevan vieläkään paikalla, voisimme tutustua muutamaan potilaaseemme avoimelta osastoltamme.” Komori sanoi ja avasi oven jossa luki suurin kirjaimin ’OSASTO 1’.
Heitä odotti käytävä jonka molemmin puolin oli ovia. Ovissa oli luukut josta näki sisään, sekä pienet postilaatikon tapaiset laatikot.
”Jos nyt vaikka tutustuttaisin sinut ensimmäiseen potilaaseemme. Ovi neljä. Näetkö tämän laatikon tässä? Täältä löydät potilaskohtaiset tiedot. Mitä saa tehdä ja mitä ei. Mistä löytyy lääkkeet vai onko niitä lainkaan. Sinun täytyy ehdottomasti muistaa nämä, ja mikäli potilaan tilassa tapahtuu muutoksia, sinun pitää kirjoittaa ne tähän. Esimerkiksi sairaskohtaukset on aina kirjattava ylös. Ymmärrätkö?”
SIN nyökkäsi ja tarttui potilastietoihin epävarmasti. Hänen silmänsä tavailivat käsin kirjoitettua tekstiä.
Huone 4, Potilas LJ-20-22
Hebefreeninen skitsofrenia
Käytä aina hengitysmaskia mennessäsi huoneeseen (löytyy lokerosta 12.), vältä viemästä mitään ylimääräistä mukanasi, äläkä koske mihinkään kun olet sisällä. Yritä pitää itsesi aina mahdollisimman neutraalina ja muuttumattomana, älä yski, kaiva taskujasi, raavi päätäsi tai liikehdi levottomasti, vaan yritä mahdollisimman pelkistetyin elein liikkua huoneessa. Puhdista kätesi aina ennen kuin kosket potilaan läsnä ollessa mihinkään. Vain miedot saippuat sallittu.
SIN silmäili yhä uudestaan tekstiä paperilta, yrittäen painaa asiat muistiinsa.
”Ymmärrätkö siitä mitään?” Komori sanoi kaivaen taskustaan avaimia säilytyslokeroihin.
”Hänellä on luulosairaus?”
”Ja paha onkin…”
SIN veti niin syvään henkeä kun hengitysmaski antoi periksi Komorin avatessa oven huoneeseen neljä. He astuivat sisään siihen pieneen huoneeseen. Laiha tummahiuksinen mies makasi sängyllä nostaen katseen kirjastaan heihin.
”Hei Joshua, tulin esittelemään sinulle uuden hoitajamme. Tässä on Nobu.”
SIN nyökkäsi potilaalle. Joshuaksi kutsuttu potilas nousi istumaan ja tarkasteli uutta hoitajaa pitkään. SIN tunsi jännittyneisyyden viipyilevän hänen kasvoillaan ja sydämen hakkaavan kylkiluita vasten. Hän yritti vain seistä paikoillaan täysin neutraalisti, kuten potilastiedoissa oli käsketty tekemään.
”Komori, onko hän täysin terve?” Joshua lopulta sanoi, tarkkailtuaan tätä ikuisuudelta tuntuvan ajan.
”Kyllä, läpäissyt kaikki terveystarkastukset, ei taudin tautia.” Komori valehteli sujuvasti, sillä todellisuudessa SINiltä oli kysytty vain mahdolliset allergiat etukäteen.
Joshua katsoi epävarmasti häntä mutta nousi sitten ja ojensi kätensä kätelläkseen. SIN oli kuvitellut tämän olevan helppo potilas joka vain luuli kärsivänsä nuhasta ja kuumeesta mutta nähdessään hänen kätensä, häntä alkoi puistattaa. Käsien ympäri oli vedetty tiukasti sideharsoa jonka läpi näkyi verta. SIN tarttui kuitenkin käteen, yrittäen olla puristamatta kovaa. Miksi hänellä oli sideharsot käsissään?
Huone oli siisti ja tuoksui sitruunasaippualle.
”Tulette näkemään nyt useammin, koska Nobu saa hommakseen tuoda ruokasi ja vaihtaa siteesi.” Komori sanoi ja hipsi ovelle. Joshua päästi irti ja asteli istumaan takasin sängylleen. Hänen kasvojensa iho oli kulunutta, lähes läpikuultavaa. Hänen ihonsa alta paistoi luut, ne tuntuivat työntyvän kireän ihon läpi, tuoden muistikuvat afrikan nälkiintyneistä lapsista. SIN poistui heti Komorin perässä huoneesta.
”No siinä oli Joshua. Kuten ehkä saatoit huomata, hänen luulosairautensa ei ole helpoimmasta päästä. Sillä hän todella tuntee olevansa sairas, vaikka lääkärimme eivät löydä hänestä mitään vaivoja. Hän on yksi vaikeimmista tapauksista tällä osastolla, joten ajattelin että sinun olisi hyvä vähän saada esimakua miltä tämä tuntuu.”
”Johtuiko laihuus siitä sairaudesta?”
”Äh, ei. Joshuan kauneuskäsitteet vain eivät ole ihan kohdallaan. Kuitenkin, jatketaanpa eteenpäin.”
Komori kuittasi ja otti hengitysmaskin naamaltaan. Huone numero viisi.
Huone 5, Potilas LE - 50 - 42
Anoreksia, pakko-oireinen häiriö (raapiminen)
Tarkista viikoittain mahdolliset piilopaikat ja muista leikata potilaan kynnet. Potilas ei saa pestä pyykkejään itse. Mahdollisen kohtauksen tullessa, kutsu välittömästi apua. Hoitajia on oltava aina vähintään kaksi samaan aikaan paikalla. Lääkärin tarkastus on kerran viikossa potilaan fyysisen sairauden vuoksi. Kipulääkitys (lokerosta 2.)
SIN kummastui suuresti seuraavan potilaan nähdessään. Potilas oli hyvin poikamainen tyttö, hieman häntä itseään lyhyempi, kamalan hoikka ja kalpea. Kalpeutta vielä korostivat hänen tummat takkuiset hiuksensa.
”Huomenta Eerika.” Komori virnisti.
”Haista paska.”
”No älä anna noin negatiivista kuvaa itsestäsi. Tässä on uusi hoitaja, Nobu.”
”Mikä nimi tuo muka on.” Eerika tuhahti eikä edes vilkaissut miehiä kohti. SINistä tämä tyttö ei vaikuttanut lainkaan mielisairaalta, mikäli asenneongelmaa ei luokitella mukaan.
”Perinteinen Japanilainen nimi. Kuitenkin, hän on uusi hoitajamme ja todennäköisesti aikoo viipyä täällä tovin. Opetelkaa sietämään toisianne.” Komori virnisti jälleen.
”En siedä sinuakaan.”
SINin oli pakko naurahtaa. Komori tosiaankaan ei tainnut olla aivan kaikkien mieleen, kummallisine huumorintajuineen. Onneksi SIN ei sitten ollut ainoa, ketä ei erityisemmin lämmennyt miehelle.
”Noh, ole kiltisti.” Komori yritti peittää nolostumistaan.
”Vihaan teitä tekopyhiä lääkäreitä. Antaa heittää. ULOS.” Eerika sähähti kissamaisesti antamatta vaihtoehtoja, Komorin peruuttaessa ovelle. He livahtivat äkkiä huoneesta.
”Huono päivä arvelisin.”
”Huomaan sen.” SIN sanoi luoden vielä vilkaisun ovelle, tämä ei vaikuttanut lainkaan niin pahalta kuin edellinen potilas.
”Seuraavaa kohti. Hm keneenhän sinut sitten tutustuttaisin.” Komori mietti ääneen hänen katsellessaan ovien rivistöä. Käytävältä kuului askeleita. Tora saapui paikalle.
”Pomo tuli, hän haluaa tavata sinut Nobu.”
”No, ehkä näytän loput tämän kerroksen potilaista huomenna. Sinun on paras kiirehtiä. Odotan sinua kahvihuoneessa.”
SIN nyökkäsi ja seurasi Toraa infotiskille eteishalliin.
”Hänen huoneensa on tuolla.” Tora sanoi ja osoitti yhtä hallin ovista. SIN asteli varovaisesti sinne, koputti ja avasi oven.
Huone mihin hän astui, oli kuin ovi toiseen maailmaan. Hänen katseensa kiersi huonetta joka oli koristeltu vahvasti kristinuskoon kuuluvin koristein. Pieniä ristejä, krusifikseja, kykeni näkemään kaikkialta. Huoneen toisessa päässä oli suuri pöytä jonka äärellä istui nuorehko mies. Kaikki se rikkoi niitä ennakkoluuloja, mitä SINillä oli ollut pomostaan. Hän oli kuvitellut tämän olevan vanha parrakas mies joka näytti itsekin mielisairaalta.
”Shichirou, oletan?”
SIN hätkähti kuvitelmistaan kuullessaan sukunimensä.
”Kyllä.”
”Hienoa. Ensiksi, tervetuloa. Olette toivoakseni saaneet hyvän kohtelun.”
”Kiitos olen kyllä.” SINiä hermostutti enemmän kuin kummankaan potilaan huoneessa tänään aikaisemmin. Veri tuntui kohisevan korvissa ja kädet hikosivat.
”Älä huolehdi, minulla ei ole mitään erikoisempaa asiaa. Tahdoin vain tavata uuden harjoittelijan henkilökohtaisesti.” Mies hymyili teennäisesti pöytänsä takaa.
”Hauska tavata.”
”Enempää jaarittelematta, haluaisin kuitenkin painottaa yhtä asiaa, mitä ei kukaan voi koskaan painottaa liikaa.”
SIN nielaisi, odottaen mitä olisi tulevan.
”Et saa missään nimessä avata sitä ovea.”
SIN katsoi hieman kummastuneena miestä edessään. Ovea? Mitä ovea?
”Voit mennä. Sano Komorille ettei ole liian ankara.”
SIN olisi tahtonut kysyä ovesta, mutta mies hänen edessään ei näyttänyt tahtovan enää kuunnella häntä. SIN palasi ovelle, mutta ennen kuin oli ehtinyt poistua huoneesta, hänen esimiehensä puhui taas.
”Ah aivan unohdin. Minä olen Cleto Torelli, vaikka varmasti tiesitkin tämän jo ennestään.” SIN nyökkäsi ja pakeni painostavasta ilmapiiristä.
SIN seisoi hetken typertyneenä hallin kirkkaissa valoissa. Mitä ovea hänen oli tarkoitus olla avaamatta, miten hän voisi totella määräystä kun ei edes tiennyt mitä ovea tarkoitettiin. Tora, joka istui infopöydän, ääressä nosti katseensa häneen.
”Mikä hätänä?”
”Ei mitään.” SIN mumisi ja suunnisti ovelle josta pääsisi käytävään, tarttui oveen joka ei sitten avautunutkaan.
Ei tietenkään, ovethan olisivat lukossa kaikkialta. Olihan kuitenkin kyse mielisairaalasta jossa varotoimien piti ehdottomasti olla varmat. Hän palasi hieman häpeissään Toran luo infolle.
”Tuota, minulle ei ole annettu vielä avaimia ja pitäisi päästä takaisin Komorin luo.”
”Voin antaa omani sinulle lainaan hetkeksi, pyydä omia avaimia Komorilta ja palauta sitten nämä.” Tora kaivoi avaimet taskustaan ja ojensi nipun SIN:ille. SIN kiitti ja palasi ovelle.
Käytävä tuntui vielä aavemaisemmalta kävellessä sitä yksin. SIN kiihdytti askeliaan ja suorastaan juoksi portaat ylös kahvihuoneeseen.
”Ai palasit jo.” Komori sanoi makaillen sohvalla.
”Kyllä, tuota, minun pitäisi kai saada avaimet. Lainasin nyt Toran avaimia mutta…”
”…Avaimet… Ainiin! Avaimet.” Komori nousi ylös ja sammutti television. Hän näytti unohtaneen koko asian aikaisemmin.
”Minä en ole vastuussa avaimista, mutta käydään tuolla sairaalan puolella hakemassa sinulle ne avaimet. Taidatkin saada kunnolla liikuntaa, sillä sairaala on jälleen alakerrassa.” Komori virnuili ärsyttävästi suunnistaessaan alakertaan. SIN alkoi pikkuhiljaa vihata rakennusta kaikessa sokkelomaisuudessaan. Hän tulisi juoksemaan portaita edestakaisin hoitaessaan tehtäviään, eikä liikunta ollut koskaan ollut hänen vahvimpia puoliaan.
Komori avasi oven suurehkoon huoneeseen heti portaista oikealle.
Huone oli kuin sairaala minikoossa. Oli kolme vanhaa sairaalasänkyä, kaappeja, pöytiä jotka pursusivat sideharsoja, lääkkeitä, piikkejä ja kaikenlaisia pulloja desinfiointi aineista lähtien. Huoneen toisessa päässä oli työpöytä jonka äärellä istui vaaleahiuksinen mies.
”Fredric, muistin näköjään oikein että sinulla on tänään työvuoro.”
Fredriciksi kutsuttu mies nosti katseensa oman kannettavan tietokoneensa ruudusta, tuhahti ja painoi katseen takaisin alas.
”Unohdin kokonaan avaimet tälle uudelle hoitajallemme. Olisiko sinulla nyt aikaa?” Komori lirkutteli pöydän yli.
Fredric nosti jälleen katseensa.
”Uusi hoitaja?” Samassa hänen silmänsä osuivat SIN:in sekaisiin hiuksiin. Hän nousi ylös ja käveli yhdelle kaapeista. Hetken kaiveltuaan hän veti esiin vihreän hoitajan asun.
”Ah pyysin avaimia enkä…” Komori aloitti, mutta Fredric ehti sanoa pointtinsa ennen Komoria.
”Olet unohtanut yhden tärkeimmistä asioista heti aluksi. Ensinnäkin, hänellä ei ole työvaatteita, ei avaimia, tietääköhän edes vielä vuoroistaan ja lomista? Entä muut hygienia säännöt? Tämä on ensisijaisesti sairaala, vaikka te sen useimmiten tunnuttekin unohtavan...”
Komori naurahti nolona. SIN mulkaisi Komoria pahasti, hän ei tiennyt missä hän edes nukkui vielä. Miksi hänelle annettiin tuollainen lahopäinen valvoja, oi miksi.
”Joten, ehkä hoidat nämä epäkohdat sillä välin kun etsin avaimia?” Fredric sanoi ojentaen vaatteita SIN:ille. ”Toivottavasti ne ovat oikeaa kokoa, kun olet noin lyhytkin.”
SIN mutisi jotain ja painoi uusia vaatteitaan rintakehäänsä vasten. Komori naurahti tällä kertaa synkästi ja sanoi unohtaneensa työjärjestyksen infoon.
Fredric kaivoi avaimet, niputti ne samaan lenkkiin ja ojensi nekin SIN:lle.
”Toivottavasti tämä lähtee paremmin käyntiin huomenna.” hän tokaisi ennen kuin vajosi taas omaan maailmaansa tietokoneen taakse.
Komori avasi hiljaa oven ja suunnisti kohti infoa, SIN aivan perässään. SIN palautti Toralle tämän avaimet, sillä välin kuin Komori etsi paperipinoista tämän työvuorolistan.
”Seuraavaksi näytän henkilökunnan asuintilat.” Komori mutisi. ”Ja sitten ne säännöt.”
SIN kurkisti pöydän alle, mutta joutui toteamaan, ettei hänen matkalaukkunsa enää ollutkaan siellä.
”Umh, tuota, Tora missä se matkalaukku täältä on?”
”Laitoin sen tuonne siivouskomeron tapaiseen koppiin.” Tora osoitti viimeistä ovea kolmesta.
SIN avasi oven uusilla avaimillaan ja raahasi matkalaukkunsa ulos. Sillä välin Komori oli löytänyt lapun ja ojensi sen SINille.
”Menen näyttämään asuinrakennuksen Nobulle.”
”Okei.”
Komori suunnisti ulko-ovelle SINin raahatessa painavaa laukkua perässä. Hän avasi sateenvarjonsa, sillä ulkona satoi edelleen. Hiekkatie alkoi pikkuhiljaa muistuttaa vetistä mutaliejua, joten Komori auttoi matkalaukun kantamisessa. He lähes juoksivat pienemmälle rakennukselle jonka SIN oli aikaisemmin tullessaan nähnyt. Komori avasi oven ja he pääsivät sisälle pieneen rakennukseen.
”Täällä pitää olla hiljaa, sillä seinät ovat ohuet ja yövuorolaiset mitä luultavimmin nukkuvat.” Komori kuiskasi ja lähti etsimään käytävää pitkin SIN:in huonetta.
Huone löytyi nopeasti ja SIN pääsi purkamaan vihdoin laukkunsa. Komori seisahtui ovelle.
”Ruoka on yleensä kuudesta eteenpäin päärakennuksen keittiössä. Mikäli ei ruualla nähdä niin huomenna sitten seitsemän aikaan kahvihuoneessa, niin näytän loput potilaista ja pääset työnvauhtiin. Nähdään.” Komori sulki oven hiljaa.
SIN seisoi keskellä pientä huonetta ja kuunteli loittonevien askelten ääniä. Hän huokaisi.
Kuusi kuukautta olisi todella pitkä aika.
Kalman kalpeat sormet koskettivat ikkunaruutua, silmät seurasivat kahta hahmoa ja karmiva hymy kohosi haljenneille huulille.
Next chapter >>
<< Previous chapter
Piirsin kartan helpottamaan paikkojan hahmottamista.
Kuvaa klikkaamalla sen saa näkymään kokonaan.
PART 1. OBSCURITAS 1/?
Sade löi vasten auton ikkunoita, satoi niin rankasti, ettei kuski nähnyt varmasti metriä pidemmälle eteensä. Pyyhkijät hinkkasivat ikkunaa hyödyttöminä. Tie oli rosoinen ja mutkikas. Sateen ropinalta erottui vain metallinen kolina, joka syntyi kun kivet lensivät renkaista autonpohjaa vasten. SIN istui takapenkillä puristaen matkalaukkunsa hihnaa. Hän oli suunnannut katseensa ikkunasta ulos, vaikkei hän todellisuudessa katsonut mitään.
Auto pysähtyi ja kuski avasi ikkunan nähdäkseen sateelta ulos. SIN kurkkasi myös ikkunasta, vain todetakseen heidän vihdoin olevan perillä.
Kuluneessa ja sateen pieksemässä kyltissä luki juhlallisin kirjaimin: Humaindépotoir. Ranskan kieli vahvisti illuusiota, siitä etteivät he olisi enää edes Japanissa. SIN huokaisi syvään auton jatkaessa eteenpäin yhä pidemmälle synkkään metsään.
Sen täytyi olla joku rangaistus että hänet oli määrätty juuri tänne. Hänen opettajansa oli vakuuttanut hänelle ja hänen äidilleen ratkaisun olevan parhain mahdollisista, että hän luotti pojan taitoihin sataprosenttisesti. Hän oli kuvitellut viimeinkin pääsevänsä Tokioon, hänelle olisi kelvannut mikä tahansa sairaala Tokiosta, vaan ei, hän sai huonoimman mahdollisen vaihtoehdon. Hän itse asui, niin sanotusti keskellä ei mitään, mutta tämä oli syrjässä sieltäkin.
Auto pysähtyi äkisti ja mies edessä ilmoitti heidän olevan vihdoin perillä. SIN ujuttautui ulos auton ovesta ja avasi läpinäkyvän sateenvarjonsa. Hän kääntyi katsomaan rakennusta edessään. Se oli suuri, ehkä kolme kerroksinen ränsistyvä talo. Lisäksi kauempana oli pienempi rakennus joka oli aivan yhtä kuluneen ja ankean näköinen kuin toinenkin. Piha oli suuri ja sieltä täältä kuolleiden lehtien seasta pilkisti vihreää nurmikkoa. Tonttia reunusti korkeat puut jotka tiputtelivat lehtiään rankkasateessa, sulkien metsän pimeyden sumuisena taakseen. Yksikään lintu ei laulanut oksilla. SIN raahasi painavan laukkunsa isomman rakennuksen ovelle yksin. Hänen kääntyessä katsomaan vielä kerran pihalle, hän näki vain auton punaisten takavalojen loittonevan kohti kaupunkia vievää tietä.
”Tervetuloa
Mielisairaala on avoinna kaikenlaisille henkisille sairauksille.
(Poikkeuksena pyromaanit, talon huonon kunnon takia)
Vierailuajat ja ilmoittautuminen tapahtuu infosta.”
SIN katseli kolkossa aulassa ympärilleen kuivatessaan vaatteitaan. Sali oli pölyinen ja kaikesta siellä näki että se oli vanha rakennus. Infotiskiä korvasi vanha pöytä jolla oli sekaisin papereita ja yksi vanhan näköinen tietokone. Pöydän vieressä oli rivi tuoleja jotka näyttivät siltä että olisivat parhaat päivänsä jo nähneet. Hallista lähti kolme jykevää ovea ja yhdellä seinustalla oli kokovartalo peili. SIN hiipi peilin luokse ja tarkasti etteivät hänen hiuksensa olleet ehtineet kihartua lyhyessä matkassa sateessa.
Juuri silloin tietysti ovi hänen takanaan heilahti auki.
”Sinä taidat olla se uusi harjoittelija?”
SIN käännähti ympäri nopeasti ja loi valmiiksi epäilevän katseen hänen edessään seisovaan mieheen. Mies oli varmasti iältään kaksi kertaa vanhempi kuin SIN. Mies kumartui pöydän ylitse ja tarttui yhteen lapuista. Hänen kellertävien hiustensa latvat taipuivat hassusti ylöspäin.
”Nobu Shichirou, niinkö?”
SIN nyökkäsi vaisusti. Hän vihasi oikeata nimeään eikä mielellään käyttänyt sitä.
”Minä olen Komori Oka, ja sinun neuvominen on jäänyt minun riippakivekseni.”
SIN oli jo huomauttamassa ujoudestaan huolimatta, ettei aikonut olla mikään riippakivi kenellekään, mutta samassa Komori tarttuikin tämän laukkuun ja työnsi sen Infopöydän alle.
”Voimmekin aloittaa saman tien kerroksen, vai mitä?”
SIN nyökkäsi ja seurasi pidempää miestä sisään ovesta josta toinen oli hetki sitten tullut.
Käytävä, joka oven avattua paljastui, oli ahdas ja sen lamput loivat onttoa valoa, jättäen kulmat varjoon. Käytävän tehdessä yllättävän mutkan vasempaan, seinustalta paljastui yksi ovi lisää ja jälleen uusi jyrkkä käännös.SIN tunsi pienen ahdistuksen nousevan siinä huonosti valaistulla käytävällä. Hän vilkaisi olkansa yli, vainoharhaisena, mutta näki vain onttoa hämärää ja varjoja.
Pian he kuitenkin nousivat rappusia ylös toiseen kerrokseen.
”Meillä on kaksi osastoa, toiseen sijoitamme rauhalliset ja suhteellisen helpot tapaukset. Ja toiseen suljemme sitten ne sekopää murhaajat.”
SIN katsoi pitkään miestä edessään.
”No ei nyt sentään, toisessa on hieman vaikeammat tapaukset. Mutta älä huoli, en aio jättää sinua yksin.”
SIN ei ollut aivan varma oliko se hyvä vai huono juttu.
He astuivat työntekijöiden kahvihuoneeseen jossa istui kaksi muuta hoitajaa vihreissä hoitajanasuissaan.
”Hei kaikki, tässä on se uusi uhri.” Komori sanoi ja istahti sohvalle television ääreen.
Vai tässä se heidän kierros nyt oli.
”Moi, Olen Tora. Toivottavasti viihdyt.” Eräs nuoremmista pojista esittäytyi.
SIN kiinnitti ensimmäiseksi huomionsa tämän hopeisiin hiuksiin, ollen aivan varma että niin kaikkien muidenkin huomio kiinnittyi hänen mustapinkkeihin hiuksiinsa.
SIN hymyili ujosti muille. Hänelle hymyili varmasti yhtä ujosti tummahiuksinen tyttö, jota Komori sattui komentelemaan laittamaan tälle kahvia.
”Tässä on Elya.” Toraksi esittäytynyt poika esitteli tytön, ilmeisesti odottaen SINin esittelevän itsensä. SIN kuitenkin vain nyökkäsi ja antoi katseensa kiertää kahvihuoneessa.
Huone oli jaettu kahteen osaan, oli keittiö jossa oli kaikki tarpeelliset kodinkoneet, astiakaapit ja tietenkin ruokapöytä. Sekä pieni oleskelutila missä oli Komorin valtaama sohva, nojatuoli ja televisio.
”Millä pääsit tänne?” Tora kysyi, yrittäen saada keskustelua aikaiseksi.
”Isäni toi minut.”
”Kauanko harjoittelu jaksosi kestikään?” Komori kysyi vaihtaen kanavaa.
”Puoli vuotta.” SIN huokaisi.
Kuusi aivan liian pitkää kuukautta odotti edessä. Lisäksi hän ei vielä osannut sanoa pitikö muut hoitajat hänestä, vai oliko pahat ajatukset piilotettu huolellisen hymyn taakse. Viimeisimmän kysymyksen mukaan eivät pitäneet.
Heidän juotuaan kahvinsa Komori päätti näyttää lisää paikkoja. Hän johdatti SINin säilytyslokeroille, mistä löytyisi potilaiden lääkkeet ja muut tarvittavat tavarat potilaskohtaisesti. Hän näytti potilaiden suihkuhuoneet, oleskelutilan, tupakkahuoneen, pesutuvan ja keittiön mistä potilaille haettaisiin ruuat.
”No koska pomo ei näytä olevan vieläkään paikalla, voisimme tutustua muutamaan potilaaseemme avoimelta osastoltamme.” Komori sanoi ja avasi oven jossa luki suurin kirjaimin ’OSASTO 1’.
Heitä odotti käytävä jonka molemmin puolin oli ovia. Ovissa oli luukut josta näki sisään, sekä pienet postilaatikon tapaiset laatikot.
”Jos nyt vaikka tutustuttaisin sinut ensimmäiseen potilaaseemme. Ovi neljä. Näetkö tämän laatikon tässä? Täältä löydät potilaskohtaiset tiedot. Mitä saa tehdä ja mitä ei. Mistä löytyy lääkkeet vai onko niitä lainkaan. Sinun täytyy ehdottomasti muistaa nämä, ja mikäli potilaan tilassa tapahtuu muutoksia, sinun pitää kirjoittaa ne tähän. Esimerkiksi sairaskohtaukset on aina kirjattava ylös. Ymmärrätkö?”
SIN nyökkäsi ja tarttui potilastietoihin epävarmasti. Hänen silmänsä tavailivat käsin kirjoitettua tekstiä.
Huone 4, Potilas LJ-20-22
Hebefreeninen skitsofrenia
Käytä aina hengitysmaskia mennessäsi huoneeseen (löytyy lokerosta 12.), vältä viemästä mitään ylimääräistä mukanasi, äläkä koske mihinkään kun olet sisällä. Yritä pitää itsesi aina mahdollisimman neutraalina ja muuttumattomana, älä yski, kaiva taskujasi, raavi päätäsi tai liikehdi levottomasti, vaan yritä mahdollisimman pelkistetyin elein liikkua huoneessa. Puhdista kätesi aina ennen kuin kosket potilaan läsnä ollessa mihinkään. Vain miedot saippuat sallittu.
SIN silmäili yhä uudestaan tekstiä paperilta, yrittäen painaa asiat muistiinsa.
”Ymmärrätkö siitä mitään?” Komori sanoi kaivaen taskustaan avaimia säilytyslokeroihin.
”Hänellä on luulosairaus?”
”Ja paha onkin…”
SIN veti niin syvään henkeä kun hengitysmaski antoi periksi Komorin avatessa oven huoneeseen neljä. He astuivat sisään siihen pieneen huoneeseen. Laiha tummahiuksinen mies makasi sängyllä nostaen katseen kirjastaan heihin.
”Hei Joshua, tulin esittelemään sinulle uuden hoitajamme. Tässä on Nobu.”
SIN nyökkäsi potilaalle. Joshuaksi kutsuttu potilas nousi istumaan ja tarkasteli uutta hoitajaa pitkään. SIN tunsi jännittyneisyyden viipyilevän hänen kasvoillaan ja sydämen hakkaavan kylkiluita vasten. Hän yritti vain seistä paikoillaan täysin neutraalisti, kuten potilastiedoissa oli käsketty tekemään.
”Komori, onko hän täysin terve?” Joshua lopulta sanoi, tarkkailtuaan tätä ikuisuudelta tuntuvan ajan.
”Kyllä, läpäissyt kaikki terveystarkastukset, ei taudin tautia.” Komori valehteli sujuvasti, sillä todellisuudessa SINiltä oli kysytty vain mahdolliset allergiat etukäteen.
Joshua katsoi epävarmasti häntä mutta nousi sitten ja ojensi kätensä kätelläkseen. SIN oli kuvitellut tämän olevan helppo potilas joka vain luuli kärsivänsä nuhasta ja kuumeesta mutta nähdessään hänen kätensä, häntä alkoi puistattaa. Käsien ympäri oli vedetty tiukasti sideharsoa jonka läpi näkyi verta. SIN tarttui kuitenkin käteen, yrittäen olla puristamatta kovaa. Miksi hänellä oli sideharsot käsissään?
Huone oli siisti ja tuoksui sitruunasaippualle.
”Tulette näkemään nyt useammin, koska Nobu saa hommakseen tuoda ruokasi ja vaihtaa siteesi.” Komori sanoi ja hipsi ovelle. Joshua päästi irti ja asteli istumaan takasin sängylleen. Hänen kasvojensa iho oli kulunutta, lähes läpikuultavaa. Hänen ihonsa alta paistoi luut, ne tuntuivat työntyvän kireän ihon läpi, tuoden muistikuvat afrikan nälkiintyneistä lapsista. SIN poistui heti Komorin perässä huoneesta.
”No siinä oli Joshua. Kuten ehkä saatoit huomata, hänen luulosairautensa ei ole helpoimmasta päästä. Sillä hän todella tuntee olevansa sairas, vaikka lääkärimme eivät löydä hänestä mitään vaivoja. Hän on yksi vaikeimmista tapauksista tällä osastolla, joten ajattelin että sinun olisi hyvä vähän saada esimakua miltä tämä tuntuu.”
”Johtuiko laihuus siitä sairaudesta?”
”Äh, ei. Joshuan kauneuskäsitteet vain eivät ole ihan kohdallaan. Kuitenkin, jatketaanpa eteenpäin.”
Komori kuittasi ja otti hengitysmaskin naamaltaan. Huone numero viisi.
Huone 5, Potilas LE - 50 - 42
Anoreksia, pakko-oireinen häiriö (raapiminen)
Tarkista viikoittain mahdolliset piilopaikat ja muista leikata potilaan kynnet. Potilas ei saa pestä pyykkejään itse. Mahdollisen kohtauksen tullessa, kutsu välittömästi apua. Hoitajia on oltava aina vähintään kaksi samaan aikaan paikalla. Lääkärin tarkastus on kerran viikossa potilaan fyysisen sairauden vuoksi. Kipulääkitys (lokerosta 2.)
SIN kummastui suuresti seuraavan potilaan nähdessään. Potilas oli hyvin poikamainen tyttö, hieman häntä itseään lyhyempi, kamalan hoikka ja kalpea. Kalpeutta vielä korostivat hänen tummat takkuiset hiuksensa.
”Huomenta Eerika.” Komori virnisti.
”Haista paska.”
”No älä anna noin negatiivista kuvaa itsestäsi. Tässä on uusi hoitaja, Nobu.”
”Mikä nimi tuo muka on.” Eerika tuhahti eikä edes vilkaissut miehiä kohti. SINistä tämä tyttö ei vaikuttanut lainkaan mielisairaalta, mikäli asenneongelmaa ei luokitella mukaan.
”Perinteinen Japanilainen nimi. Kuitenkin, hän on uusi hoitajamme ja todennäköisesti aikoo viipyä täällä tovin. Opetelkaa sietämään toisianne.” Komori virnisti jälleen.
”En siedä sinuakaan.”
SINin oli pakko naurahtaa. Komori tosiaankaan ei tainnut olla aivan kaikkien mieleen, kummallisine huumorintajuineen. Onneksi SIN ei sitten ollut ainoa, ketä ei erityisemmin lämmennyt miehelle.
”Noh, ole kiltisti.” Komori yritti peittää nolostumistaan.
”Vihaan teitä tekopyhiä lääkäreitä. Antaa heittää. ULOS.” Eerika sähähti kissamaisesti antamatta vaihtoehtoja, Komorin peruuttaessa ovelle. He livahtivat äkkiä huoneesta.
”Huono päivä arvelisin.”
”Huomaan sen.” SIN sanoi luoden vielä vilkaisun ovelle, tämä ei vaikuttanut lainkaan niin pahalta kuin edellinen potilas.
”Seuraavaa kohti. Hm keneenhän sinut sitten tutustuttaisin.” Komori mietti ääneen hänen katsellessaan ovien rivistöä. Käytävältä kuului askeleita. Tora saapui paikalle.
”Pomo tuli, hän haluaa tavata sinut Nobu.”
”No, ehkä näytän loput tämän kerroksen potilaista huomenna. Sinun on paras kiirehtiä. Odotan sinua kahvihuoneessa.”
SIN nyökkäsi ja seurasi Toraa infotiskille eteishalliin.
”Hänen huoneensa on tuolla.” Tora sanoi ja osoitti yhtä hallin ovista. SIN asteli varovaisesti sinne, koputti ja avasi oven.
Huone mihin hän astui, oli kuin ovi toiseen maailmaan. Hänen katseensa kiersi huonetta joka oli koristeltu vahvasti kristinuskoon kuuluvin koristein. Pieniä ristejä, krusifikseja, kykeni näkemään kaikkialta. Huoneen toisessa päässä oli suuri pöytä jonka äärellä istui nuorehko mies. Kaikki se rikkoi niitä ennakkoluuloja, mitä SINillä oli ollut pomostaan. Hän oli kuvitellut tämän olevan vanha parrakas mies joka näytti itsekin mielisairaalta.
”Shichirou, oletan?”
SIN hätkähti kuvitelmistaan kuullessaan sukunimensä.
”Kyllä.”
”Hienoa. Ensiksi, tervetuloa. Olette toivoakseni saaneet hyvän kohtelun.”
”Kiitos olen kyllä.” SINiä hermostutti enemmän kuin kummankaan potilaan huoneessa tänään aikaisemmin. Veri tuntui kohisevan korvissa ja kädet hikosivat.
”Älä huolehdi, minulla ei ole mitään erikoisempaa asiaa. Tahdoin vain tavata uuden harjoittelijan henkilökohtaisesti.” Mies hymyili teennäisesti pöytänsä takaa.
”Hauska tavata.”
”Enempää jaarittelematta, haluaisin kuitenkin painottaa yhtä asiaa, mitä ei kukaan voi koskaan painottaa liikaa.”
SIN nielaisi, odottaen mitä olisi tulevan.
”Et saa missään nimessä avata sitä ovea.”
SIN katsoi hieman kummastuneena miestä edessään. Ovea? Mitä ovea?
”Voit mennä. Sano Komorille ettei ole liian ankara.”
SIN olisi tahtonut kysyä ovesta, mutta mies hänen edessään ei näyttänyt tahtovan enää kuunnella häntä. SIN palasi ovelle, mutta ennen kuin oli ehtinyt poistua huoneesta, hänen esimiehensä puhui taas.
”Ah aivan unohdin. Minä olen Cleto Torelli, vaikka varmasti tiesitkin tämän jo ennestään.” SIN nyökkäsi ja pakeni painostavasta ilmapiiristä.
SIN seisoi hetken typertyneenä hallin kirkkaissa valoissa. Mitä ovea hänen oli tarkoitus olla avaamatta, miten hän voisi totella määräystä kun ei edes tiennyt mitä ovea tarkoitettiin. Tora, joka istui infopöydän, ääressä nosti katseensa häneen.
”Mikä hätänä?”
”Ei mitään.” SIN mumisi ja suunnisti ovelle josta pääsisi käytävään, tarttui oveen joka ei sitten avautunutkaan.
Ei tietenkään, ovethan olisivat lukossa kaikkialta. Olihan kuitenkin kyse mielisairaalasta jossa varotoimien piti ehdottomasti olla varmat. Hän palasi hieman häpeissään Toran luo infolle.
”Tuota, minulle ei ole annettu vielä avaimia ja pitäisi päästä takaisin Komorin luo.”
”Voin antaa omani sinulle lainaan hetkeksi, pyydä omia avaimia Komorilta ja palauta sitten nämä.” Tora kaivoi avaimet taskustaan ja ojensi nipun SIN:ille. SIN kiitti ja palasi ovelle.
Käytävä tuntui vielä aavemaisemmalta kävellessä sitä yksin. SIN kiihdytti askeliaan ja suorastaan juoksi portaat ylös kahvihuoneeseen.
”Ai palasit jo.” Komori sanoi makaillen sohvalla.
”Kyllä, tuota, minun pitäisi kai saada avaimet. Lainasin nyt Toran avaimia mutta…”
”…Avaimet… Ainiin! Avaimet.” Komori nousi ylös ja sammutti television. Hän näytti unohtaneen koko asian aikaisemmin.
”Minä en ole vastuussa avaimista, mutta käydään tuolla sairaalan puolella hakemassa sinulle ne avaimet. Taidatkin saada kunnolla liikuntaa, sillä sairaala on jälleen alakerrassa.” Komori virnuili ärsyttävästi suunnistaessaan alakertaan. SIN alkoi pikkuhiljaa vihata rakennusta kaikessa sokkelomaisuudessaan. Hän tulisi juoksemaan portaita edestakaisin hoitaessaan tehtäviään, eikä liikunta ollut koskaan ollut hänen vahvimpia puoliaan.
Komori avasi oven suurehkoon huoneeseen heti portaista oikealle.
Huone oli kuin sairaala minikoossa. Oli kolme vanhaa sairaalasänkyä, kaappeja, pöytiä jotka pursusivat sideharsoja, lääkkeitä, piikkejä ja kaikenlaisia pulloja desinfiointi aineista lähtien. Huoneen toisessa päässä oli työpöytä jonka äärellä istui vaaleahiuksinen mies.
”Fredric, muistin näköjään oikein että sinulla on tänään työvuoro.”
Fredriciksi kutsuttu mies nosti katseensa oman kannettavan tietokoneensa ruudusta, tuhahti ja painoi katseen takaisin alas.
”Unohdin kokonaan avaimet tälle uudelle hoitajallemme. Olisiko sinulla nyt aikaa?” Komori lirkutteli pöydän yli.
Fredric nosti jälleen katseensa.
”Uusi hoitaja?” Samassa hänen silmänsä osuivat SIN:in sekaisiin hiuksiin. Hän nousi ylös ja käveli yhdelle kaapeista. Hetken kaiveltuaan hän veti esiin vihreän hoitajan asun.
”Ah pyysin avaimia enkä…” Komori aloitti, mutta Fredric ehti sanoa pointtinsa ennen Komoria.
”Olet unohtanut yhden tärkeimmistä asioista heti aluksi. Ensinnäkin, hänellä ei ole työvaatteita, ei avaimia, tietääköhän edes vielä vuoroistaan ja lomista? Entä muut hygienia säännöt? Tämä on ensisijaisesti sairaala, vaikka te sen useimmiten tunnuttekin unohtavan...”
Komori naurahti nolona. SIN mulkaisi Komoria pahasti, hän ei tiennyt missä hän edes nukkui vielä. Miksi hänelle annettiin tuollainen lahopäinen valvoja, oi miksi.
”Joten, ehkä hoidat nämä epäkohdat sillä välin kun etsin avaimia?” Fredric sanoi ojentaen vaatteita SIN:ille. ”Toivottavasti ne ovat oikeaa kokoa, kun olet noin lyhytkin.”
SIN mutisi jotain ja painoi uusia vaatteitaan rintakehäänsä vasten. Komori naurahti tällä kertaa synkästi ja sanoi unohtaneensa työjärjestyksen infoon.
Fredric kaivoi avaimet, niputti ne samaan lenkkiin ja ojensi nekin SIN:lle.
”Toivottavasti tämä lähtee paremmin käyntiin huomenna.” hän tokaisi ennen kuin vajosi taas omaan maailmaansa tietokoneen taakse.
Komori avasi hiljaa oven ja suunnisti kohti infoa, SIN aivan perässään. SIN palautti Toralle tämän avaimet, sillä välin kuin Komori etsi paperipinoista tämän työvuorolistan.
”Seuraavaksi näytän henkilökunnan asuintilat.” Komori mutisi. ”Ja sitten ne säännöt.”
SIN kurkisti pöydän alle, mutta joutui toteamaan, ettei hänen matkalaukkunsa enää ollutkaan siellä.
”Umh, tuota, Tora missä se matkalaukku täältä on?”
”Laitoin sen tuonne siivouskomeron tapaiseen koppiin.” Tora osoitti viimeistä ovea kolmesta.
SIN avasi oven uusilla avaimillaan ja raahasi matkalaukkunsa ulos. Sillä välin Komori oli löytänyt lapun ja ojensi sen SINille.
”Menen näyttämään asuinrakennuksen Nobulle.”
”Okei.”
Komori suunnisti ulko-ovelle SINin raahatessa painavaa laukkua perässä. Hän avasi sateenvarjonsa, sillä ulkona satoi edelleen. Hiekkatie alkoi pikkuhiljaa muistuttaa vetistä mutaliejua, joten Komori auttoi matkalaukun kantamisessa. He lähes juoksivat pienemmälle rakennukselle jonka SIN oli aikaisemmin tullessaan nähnyt. Komori avasi oven ja he pääsivät sisälle pieneen rakennukseen.
”Täällä pitää olla hiljaa, sillä seinät ovat ohuet ja yövuorolaiset mitä luultavimmin nukkuvat.” Komori kuiskasi ja lähti etsimään käytävää pitkin SIN:in huonetta.
Huone löytyi nopeasti ja SIN pääsi purkamaan vihdoin laukkunsa. Komori seisahtui ovelle.
”Ruoka on yleensä kuudesta eteenpäin päärakennuksen keittiössä. Mikäli ei ruualla nähdä niin huomenna sitten seitsemän aikaan kahvihuoneessa, niin näytän loput potilaista ja pääset työnvauhtiin. Nähdään.” Komori sulki oven hiljaa.
SIN seisoi keskellä pientä huonetta ja kuunteli loittonevien askelten ääniä. Hän huokaisi.
Kuusi kuukautta olisi todella pitkä aika.
Kalman kalpeat sormet koskettivat ikkunaruutua, silmät seurasivat kahta hahmoa ja karmiva hymy kohosi haljenneille huulille.
Next chapter >>
<< Previous chapter