~ O B S C U R I T A S ~

[232163r]

Osa: 7/9
A/N: Ensinnäkin, anteeks tämä kamala postaustauko. Toiseks anteeks että tää seuraava osa on näin laaduton ja pitkä siitäkin huolimatta. Ja kolmanneksi, koska mulla ei oo tässä uudella koneella Wordia, kirjotusvihreitä on varmasti tuplasti enemmän. Kiittäkäämme tästäkin että saitte tän fikin Lindeä, joka omien sanojensa mukaan on kun Badou ilman tupakkaa ilman mun tekstejä. Yritän aktivoitua~

~~


Aurinko yritti epätoivoisesti puskea usvaisien pilvien läpi. Pilvet peittivät koko taivaan tehden valosta harmaan ja ikävän. SIN istui portailla vajonneina omiin ajatuksiinsa. Naomi käveli Kotorin vierellä asuin siivestä, hänen ilmeensä oli synkkä. Kotori näytti pahoittelevalta.
”Olen pahoillani.”
”Et sinä sille mitään voi.”
”Onko joku hätänä?” SIN nosti päätään ja keskeytti heidän vaivaantuneen keskustelunsa uteliaana.
”Yhteydet kaupunkiin ovat katkenneet, enkä saa kyytiä kotiin.” Naomi sanoi ja istahti kylmille portaille. Oli enemmän haittaa kun hyötyä että varsinaiselle kaupunki alueelle ja sivistyksen pariin oli liian pitkä ja rosoinen matka jalan kuljettavaksi. Ilman ruokapalvelun autoa joka tuli käymään muutaman kerran viikossa, he eivät nähneet ulkopuolisia juuri lainkaan.
”Siellä on varmasti myrsky.” Kotori sanoi ja katseli taivasta mietteliäänä. Pilvet eivät tuntuneet liikkuvan lainkaan. Tuuli kuitenkin oli voimistumaan päin.
”Jos se on myrsky, se tulee varmasti tännepäin.”
SIN kääntyi katsomaan kaupungin suuntaan, hän pystyi haistamaan myrskypilvien lähestyvän. Olikohan se pahakin myrsky, kun kerta kaupunkiin ei saanut yhteyttä.

Puolenpäivän aikaan oli hätäkokous. Kaikki istuivat Cleton huoneen pienen pöydän ääressä. Fredric näytti kireältä. Kaikki olivat aivan hiljaa, tosin Doroboo naputti kynän päällä pöytään rummuttaen jotain tiettyä tahtia.
”Asia on nyt niin, että Fredric tässä pyysi saada tavata kaikki työntekijät, ja olosuhteiden pakosta tänne jääneen vieraan, täällä joten..” Komori aloitti muodollisesti ja kääntyi katsomaan jonnekin Fredricin suuntaan, pakottautuen hymyilemään rohkaisevasti kätkien oikeat ajatuksensa jonnekin kuoren alle.
”Kuten kaikki olemme varmasti huomanneet, on joukostamme hävinnyt kummallisesti väkeä. Mukaan lukien johtajamme Cleto on karkuteillä, eikä syytä näytä näkyvän…” Fredric aloitti, mutta Komori keskeytti heti.
”Cletolla on varmasti hyvä syy olla poissa, ja kuten kaikki tiedämme, yhteydet kaupunkiin ovat meitäkin lähestyvän myrskyn takia katkenneet, hän ei edes kykene ottamaan meihin juuri nyt yhteyttä.” Komori katsoi pöydän ääressä istuvia jäseniä vuorotellen kuin hakeakseen turvaa sanoillensa, edes nähdäkseen jonkun nyökkäävän hyväksyvästi hänelle. Sitähän hän kaipasi, hyväksyntää.
”Hän olisi voinut ottaa meihin yhteyttä jo ennen myrskyä. Hän on ollut kadoksissa jo muutaman päivän, ellei kauemminkin. Jotain on pakko olla tekeillä.”
Tora huomautti. Hän pyöritteli kynää pöydällä jäykän oloisena, kukaan muu ei uskaltautunut sanomaan mitään. Komori oli aloittamassa uudestaan puolustuspuheensa kun Fredric taas kiirehti sanomaan.
”Ja kuten olemme myös huomanneet, täältä puuttuvat Elya, Lotus ja muutama potilaista.”
Tällä kertaa Fredriciä ei keskeyttänyt Komori, vaan Doroboo. Kaikki olivat yllättyneitä siitä, että tämä oli edes kuunnellut näinkin tarkasti, vaikka sekin kuunteleminen jäi loppujenlopuksi vähäiseksi.
”Häh? Onko Arukooru taas karannut?”
”Ei ole.”
”Ai, no ei sitten kiinnosta.”

Fredric pudisti päätään päättäen jättää huomiotta virkaveljensä asiattomuuden ja nousi sitten seisomaan hakeakseen edes hieman arvostusta muilta.
”Täällä tapahtuu jotain, mistä me emme ole tietoisia. Se jokin on huolestuttavaa eikö?”
Kukaan ei vastannut, kaikki istuivat kiusaantuneen näköisinä. Muutama vaihtoi asentoaan vaivaantuneesti ja rykäisivät pienesti kuin kehottaakseen Fredriciä jatkamaan.
”Minusta meidän tulee ensin selvittää mitä on tekeillä. Ja luulen että Komori tässä osaisi antaa kaikkein parhaimmat vastaukset, vai mitä?”
Komori näytti säikähtäneeltä kun Fredric yllättäen kääntyikin hänen puoleensa epäilevä katse silmissään. Hän henkäisi pienesti ja alkoi sitten selittää jännittyneesti.
”Minä en tiedä sen enempää kuin tekään, vakuutan sen. Olen yhtä huolissanne kuin tekin, mutta nyt ei ole aikaa tähän. Myrsky saattaa ilmestyä hetkellä minä hyvänsä ja meidän tulisi valmistautua siihen.” Hän selitti saaden loppupäähän vauhtia kun huomasi kykenevänsä luikertelemaan irti ahdistavasta tilanteesta.
Muutama nyökkäsi vaisusti. Fredric yritti keksiä painavaa syytä selvittää asia, mutta antoi lopulta periksi ja istahti takaisin paikalleen. Hänen olisi turha yrittää takoa järkevää tekstiä muiden päähän, kun he olivat enemmän huolissaan myrskystä kuin tuntemattomasta uhkasta.
”Meidän täytyy olla erityisen varovaisia myrskyn sattuessa, talo on vanha ja metsän ympäröimä. Ei siis mikään kaikkein turvallisin ja ihanteellisin rajulla ilmalla. Turvalaitteet toimivat sähköllä, meillä on varageneraattori, mutta se on metsässä noin kilometrin päässä päärakennuksesta.”
SIN nielaisi hieman järkyttyneenä ja alkoi toivoa, ettei kukaan potilaista pelkäisi ukkosta.

Cleto heräsi jälleen koiranunestaan, vain huomatakseen että hänet oli jätetty yksin. Hän huomasi viimeisimmän teurastuksen jälkeisen aseen lojuvan edelleen lattialla. Idea pälkähti päähän niin nopeasti, ettei hän ehtinyt edes analysoida mitä tapahtui kun hän jo huomasi yrittävänsä ryömiä sen luo. Eteneminen oli hidasta, vaikeaa ja kivuliasta mutta hän kuitenkin onnistui pääsemään terävän aseen luo. Hän nousi istumaan ja varovasti jaloillaan nosti aseen pystyyn. Sen onnistumisessa kului muutama minuutti, mutta sekin onnistui lähes vaivatta. Hän väänteli ja käänteli kunnes sai kun saikin kätensä eteensä. Cleto huohotti pienesti hänen varovaisesti hinkatessaan köysiä terään. Terä leikkasi nopeasti köydet poikki. Seuraavaksi hän vapautti jalkansa. Hän olisi vapaa, ja se oli näin helppoa. Jumala oli hänelle suopea tänään.

Myrsky alkoi sateena. SIN oli menossa jakamaan iltapäivän ruuan ja lääkityksen, kun Naomi yllättäen liittyi hänen seuraansa.
”Saanko auttaa?”
SIN oli hämmentynyt tytön ehdotuksesta, mutta lupasi, hieman punastellen samalla, tytön saavan auttaa. Ensimmäinen huone oli Eerikan, sillä Verrun huone oli tyhjillään. Kukaan ei tiennyt, minne Verru oli mahtanut kadota, oli pelottavaa kun ihminen hävisi jälkiä jättämättä. Toinen kadonnut oli Lotus, haikeus ja pelko leijuivat mielisairaalan käytävillä, kun kukaan ei tiennyt mitä heille oli tapahtunut ja mitä olisi tulossa. Paikka oli pieni eikä täältä voinut noin vain kävellä tiehensä. Fredric oli oikeassa, talossa tapahtui jotain hyvin epäilyttävää. Mutta heistä kukaan ei tahtonut ajatella sitä, se toi mukanaan ajatuksen: Kuka on seuraava.
Eerika kiinnitti välittömästi huomionsa Naomiin. Hän mittaili katseellaan tytön läpikotaisin. Naomista Eerika oli suloinen kuin pieni kissanpentu. SINiä lähinnä huvitti se, sillä hänellekin tuli Eerikasta mieleen kissa, tosin sellainen raivohullu kynsimäkone. Eerika aavisti pahaa lähestyvästä myrskystä, hän sanoi juuri ennen heidän lähtöään jotain venäjäksi. Luultavammin jonkun vanhan sanonnan, mutta SIN ei osannut päätellä mihin se liittyi, hän ei koskaan ollut oppinut mitään mikä liittyi Venäjään. Ei edes maailmansotia.

SIN teki ensimmäisen virheensä tuodessaan Naomin mukaansa Joshuan huoneeseen. Joshua meni ensin täysin lukkoon. Hän ei sanonut mitään, ei edes liikahtanut, tuijotti vain järkyttyneen näköisenä edessään seisovaa tyttöä. Kun Naomi tuli lähemmäs Joshua meni paniikkiin, huusi että tämän täytyy pysyä kauempana ja lopulta Naomin tullessa liian lähelle tämä pyörtyi.
”Pelkääkö hän naisia…?”
”Eh, näköjään…” SIN naurahti nolona. Hän nosti Joshuan takaisin tämän sängylle. Se oli yllättävän helppoa, poika oli pidempi kuin SIN itse, mutta huomattavasti kevyempi. Naomi katseli ympärilleen ja hypisteli potilaan tavaroita mietteliäänä. Joshuan virottua muutaman tovin päästä tämä kävi aivan hysteeriseksi. Hän sanoi, ettei missään nimessä voinut syödä ruokaansa, sillä hän oli varma että he eivät olleet käyttäneet kumihanskoja tehdessään hänen ruokaansa. Naomi joka oli osittain piilossa SINin takana, nauroi huvittuneesti, ettei siitä ole pelkoa. Joshua meni taas paniikkiin ja sulkeutui pieneen vessaansa, sanoen että heidän piti välittömästi poistua. SIN kuuli miten tämä pesi käsiään. Hänen mieleensä palasi mielikuva tämän rikki kuluneista käsistä joiden veriset siteet hän joutui silloin tällöin vaihtamaan.
”Joshua…”
”Älä tule.”
”Älä pese käsiäsi ole niin kiltti.”
”Minun on pakko.”
”Ei ole.”
”ON!” Joshua vaikutti kiihtyneeltä. SIN avasi oven väkisin, hänen edessään ei ollut mukava näky. Joshuan kädet valuivat jälleen verta. Saippua muuttui veriseksi. Naomi sulki silmänsä ja poistui huoneesta. Näky taisi olla hänelle liikaa. SIN repi potilaan kädet irti toisistaan ja huuhteli saippuat pois. Hän sitoi väkipakolla tämän käsien haavat ja jätti tämän sitten kuuraamaan paikkoja.
Bakteerikammo todella hankaloitti elämää, SIN ei ollut aikaisemmin vain tullut ajatelleeksi miten paljon se vaikuttikaan.

Aoi käyttäytyi suht normaalisti Naomiin. Hän tosin ehkä punasteli enemmän ja vaikutti hieman iloisemmalta. Hän ei tainnut saada naisvieraita kovinkaan usein. Aoi söi hyvällä ruokahalulla ja vaikutti olevan paremmalla tuulella kun useammin. Hän kuitenkin kieltäytyi kylvystä. Ensimmäinen salama iski heidän kolmen istuessa Aoin sängyllä vieretysten juttelemassa mukavia. Aoi oli oikeastaan aika mukava persoona kun häneen vähän tutustui. SIN muisti lukeneensa että tällä oli Maanisdepressio. Oli siis hyvin mahdollista että hänellä oli valoisampi kausi elämässään menossa, jolloin hän oli paitsi positiivisempi, myös toimeliaampi ja puheliaampi.
”Myrsky näyttää olevan poikkeuksellista pahempi tällä kertaa.” Aoi mutisi Naomin ja SINin jatkaessa matkaansa kohti seuraavaa huonetta.

Cleto hiippaili huoneen halki. Hän erotti muutamien nukkuvat hahmot, mutta päätti vain paeta pikaisesti sillä hänellä ei yksin olisi voimaa yrittää vangita niin montaa. Hän pääsi ovelle asti kun huomasi jotain mihin aikaisemmin ei ollut kiinnittänyt huomiota. Lattian raossa oli aukko. Se ei edes ollut kovin pieni, siitä mahtui hieman isompikin ihminen. Se oli selvästi itse tehty, eikä ole ollut siinä rakennushetkestä lähtien. Hän kumartui hitaasti kurkkaamaan pienestä aukosta ja näki toisella puolella valkoisen huoneen. Nyt hän käsitti miten yksi vaarallisimmista potilaista kykeni riehumaan häkkinsä ulkopuolella. Cleto suoristautui ja etsi käsiinsä jotain raskasta ja suurta. Hän löysi vanhan patsaan, mutta sen siirtäminen oli hidasta.
Kesti todella kauan ennen kuin Cleto oli saanut joskus kauan sitten hankitun raskaan patsaan siirrettyä aukon eteen. Se olisi juuri niin raskas, etteivät huoneessa olijat kyenneet nostamaan sitä edes yhteisvoimin, mutta niin iso ettei Ryo kyennyt nostamaan sitä edestä kolonsa toiselta puolelta. Hän nautti voiman tunteesta karatessaan paikalta vapauteen, hän tiesi suunnitelmassaan olevan aukkoja, mutta päätti että hän voittaisi näin edes hieman lisäaikaa.

Seuraava huone oli Kentin. Kent tosin itse ei vaikuttanut olevan paikalla. SIN oli vielä kehunut Naomille ylpeänä miten hieno pieni poika Kent oli. Hän oli Fredricin ylpeys, tosin salaa, Fredric keskittyi esittämään kovanaamaa, vaikka salaisesti välitti hyvin paljon tuosta pojasta.
Mutta Kent ei ollut Kent. Hän oli joku toinen. Hän virnisteli ilkeästi ja heitti ruokansa pois. Hän oli tänään eri henkilö kuin eilen. Hän oli varmasti tänään Nappo. SIN näki ensimmäistä kertaa Napon eikä tahtonut jäädä tekemään kauempaa tuttavuutta tämän kanssa, vaan poistui paikalta saman tien.

Seuraava huone oli Ryon huone, sillä Kyuuketsukin huoneeseen SIN ei aikonut Naomia viedä. SINiä pelotti mennä tosin Ryon huoneeseen, hän oli kuuleman kaikkein vaarallisin potilas koko sairaalassa. Yleensä Ryo nukkui hänen jättäessään tämän ruuan, mutta tänään hän oli herännyt rajunilmaan. SIN laski lautasen pienelle pöydälle hitaasti. Hän kykeni tuntemaan miten Ryon silmät seurasivat häntä, ilmeettöminä. Yhtäkkiä taivas oli täynnä valoa. Ulkoa kuului valtava rysähdys ja ryminä. SIN hätkähti ja suoristi selkänsä valppaana. Naomi odotti oven ulkopuolella, kun Tora juoksi ylös portaita.
”Nobu! Tule äkkiä tänne, salama iski vanhaan puuhun joka on kaatumaisillaan sähkötolpan päälle!” Hän huusi ja kääntyi saman tien mennäkseen takaisin. Naomi kiirehti alakertaan, huikaten myös SINiä kiiruhtamaan. SIN juoksi tytön perään, unohtaen erään asian jota hänelle oli jankutettu sen pari viikkoa minkä hän oli työskennellyt sairaalassa.
Älä koskaan unohda sulkea ovea.
Hän unohti.

Ulkona oli kylmä. Vettä tuli pystysuorassa sellaisella voimalla että olisi voinut luulla niiden olevan rakeita. SIN ajatteli luonnonkiharia hiuksiaan tuskissaan hänen juostessa muiden luo ulos pimeään. Maa lainehti vedestä ja ainoa valo pihalla oli satunnaisten salamoiden lisäksi sairaalan valot. Puu huojui uhkaavasti sähkötolppien päällä, se oli haljennut keskeltä kahtia. Kaikki juoksentelivat sinne tänne, tietämättä mitä olisi tehtävä. Puusta kuului rasahduksia ja sitten se aivan yllättäen lähti hitaasti kaatumaan kohti pällisteleviä työntekijöitä. Tora huusi jotain, ilmeisesti varoitti. He juoksivat kaikki eri suuntiin pois kaatuvan puun edestä. Syntyi kipinöitä kun puu kaatoi sähkötolpan. Kuului valtava rysähdys ja kerrasta kaikki valot olivat kadonneet. Joku huusi jotain mutta sateelta oli vaikea kuulla mitä. He yrittivät vielä turhaan nostaa tai pilkkoa puuta, se oli aivan liian jykevä niihin yrityksiin.

Cleto käveli autiolla käytävällä, ulkona myrskysi. Hän mietti mitä tekisi seuraavaksi. Miten selittäisi kaiken ja kenelle. Hänen takaansa kuului askelia. Hän kääntyi valmiina kohtaamaan jonkun hoitajista, muodostaen päässään jo hätävalheita poissaolemisensa syistä. Mutta järkyttyi nähdessään ketä hänen edessään seisoi.
”R-Ryo!?”
Valot sammuivat koko rakennuksesta. Huoneista kuului kamala meteli, muutamat potilaat säikähtivät ja alkoivat huutamaan. Kukaan ei erottanut Cleton huudahdusta seasta. Kukaan ei ollut kuulolla.

Lopulta Komori viittoi kaikkia palaamaan sisälle. Kaikki yritykset olivat valuneet hukkaan. Sisällä heitä odotti pienimuotoinen kynttilävalaistus, jonka Kotori ja Naomi olivat loihtineet aikaan. Tulijoiden vaatteista valui vesilammikko infon lattialle. Komori otti heti ohjat tiukasti käteensä.
”Meidän täytyy jakautua kahteen porukkaan. Toinen käy käynnistämässä varageneraattorin heti ja toinen käy rauhoittelemassa potilaita ja jää valvomaan tänne että kaikki menee kuten pitääkin. Meitä on seitsemän tällä hetkellä. Onko vapaaehtoisia lähtemään ulos…?”
Kukaan ei vastannut. Komori huokaisi.
”Sitten minun valitettavasti täytyy määrätä muutamia. Naomi ja Kotori, te jäätte tänne. Doroboo, Tora ja Nobu, te menette generaattorille. Tuntuuko että pärjäättekö kolmestaan vai täytyykö minun tai Fredricin tulla mukaanne?”
Tora katsoi hieman epätoivoisena kahta muuta onnetonta jonka kanssa joutuisi räpiköimään sateisessa metsässä.
”Emmeköhän me pärjää kolmistaankin.”
”Hienoa, sitten menoksi vain. Te tiedätte mistä löytää generaattorin?”
Tora ja Doroboo nyökkäilivät, SIN tunsi itsensä sillä hetkellä erittäin tarpeettomaksi. Hän ei edes tiennyt minne he olivat menossa, ja hänen täytyi myöntää, hänellä ei ollut hajuakaan miten generaattori edes toimisi. Hän kuitenkin veti hupun tiukemmin päähänsä ja otti Komorin tarjoamaan taskulamppuun. Komori oli tahallaan määrännyt hänet tähän tehtävään vain pelastaakseen oman nahkansa. Kolmikko lähti sanaakaan sanomatta kohti kurjan märkää kohtaloaan.
Oven sulkeutuessa heidän takaansa he kuulivat muutaman yksittäisen komennuksen, jossa Fredric passitettiin valaisemaan sairaalaa kunnes he saisivat jälleen sähkövalon.

”Vai kuvittelit sinä olevasi ovela.”
Cleto katsoi maahan ja yritti niellä raivoaan. Hän oli epäonnistunut surkeasti, mutta siitä hänen ei pitänyt syyttää itseään, vaan sitä ketä rikkoi ehdotonta sääntöä jättäen potilaan, ja niistä vielä vaarallisimman, oven auki.
”Suunnitelmasi oli täynnä epäkohtia. Ensinnäkin, kuvittelitko todella, ettei Ryo olisi voinut työntää patsasta pois edestään. Ja toiseksi, kuinka kuvittelit voivasi lukita meidät uudestaan tänne. Et niin kauan kun minulla on tämä. Oli vain tuuria, tai oikeastaan henkilökunnan osaamattomuutta, että hän jätti Ryolle helpon tien vapauteen. Ehkä voisimme kiittää rakasta jumalaasi siitä, vai mitä luulet?” Poika heilutteli avainta pilkkaavasti Cleton edessä. Hän nauroi heleästi saaden muut mukaansa.
”Cleto, etkö tajua. Peli on menetetty. Valta on nyt minulla. Ja nyt, tahdon hieman juhlia, tahdon hieman leikkiä. Varmasti arvaatkin, mikä on minulle mieluisin leikki…?”

Tora johti joukkoa kohti mustaa metsää. He olivat tuskin päässeet metsän rajalle kun se kävi jo vaikea kulkuseksi. Doroboo kertoi että generaattorille oli joskus ollut polku, mutta kun sitä niin harvoin käytettiin, se oli palannut takaisin luonnontilaansa. Onneksi Tora kuitenkin tiesi suunnan, tai ainakin johti heitä määrätietoisesti kohti jotain. Taskulampun valo riitti vain vaivoin valaisemaan muutaman askeleen eteenpäin, jättäen koko muun metsän uhkaavan pimeäksi. Valoa riitti tosin aina suuren salaman valaistessa koko taivaan. Metsästä kuului välillä rysähdyksiä, mutta muuten sateen hakkaaminen maahan peitti äänet täysin alleen. SIN oli onnellinen että kulki kahden muun miehen välissä, se tuntui huomattavasti turvallisemmalta kuin selän takana käveli häntä lähes tuplasti pidempi mies joka tarpeen tullen kyllä suojaisi selustan. Märät oksat repivät sadeviittaa ja välillä antoivat tylyn läimäisyn kasvoille.
Matka tuntui ikuiselta.
SIN oli vähän väliä kompastua maasta pistäviin juurakoihin. Tora näytti hieman eksyneeltä. Hän pysähtyi muutamaan otteeseen katselemaan ympärilleen, mutta metsä näytti samalta joka puolelta. SIN oli varma että jos he nyt eksyisivät, he saisivat iänikuisen keuhkokuumeen tai vähintään kuolisivat siihen sateeseen. Jossain lähellä salama iski puuhun. Se syttyi palamaan, mutta sade sammutti sen lähes saman tien. Samassa he näkivät sen, tai oikeastaan Doroboo näki sen. He olivat melkein menneet sen ohi. Se oli pieni vaja jonka katon päälle oli kaatunut puu. Sen oli täytynyt kaatua myrskyssä, sillä puussa oli vielä vihreät lehdet. He kömpivät kaatuneiden puiden ylitse. SIN juuttui kiinni sadeviitastaan ja kompastui. Hän löi kasvonsa maahan ja sai suun täydeltä mutaa. Taskulamppu kirposi kädestä lentäen komeassa kaaressa maahan. Se sammui ilmeisesti pattereiden lentäessä tärskyssä ulos. Hän punnersi ylös mutta pilkkopimeässä metsässä ei näkynyt jälkeäkään kahdesta muusta miehestä. Hän huusi, muttei saanut vastaustausta. SIN yritti ylös, repäisi lopulta sadetakkinsa irti oksasta johon se oli juuttunut ja koetti olla välittämättä kipeästä jalastaan. Hän oli varmasti nyrjäyttänyt sen kaatuessaan. Silmät tapailivat maata etsien taskulamppua, mutta turhaan.
Jostain kuului ääniä. Ne olivat hyvin lähellä.
Sydän jyskytti korvissa kovempaa kuin sade.
Hän kääntyi katsomaan taakseen ja oli sokaistua valon osuessa hänen silmiinsä. Doroboo seisoi taskulamppu kourassa hänen edessään.
”Mihin sinä jäit?”
”Kaaduin ja… kadotin taskulamppuni” SIN selitti edelleen välittämättä säteilevästä kivusta mikä kiipesi hänen jalkaansa pitkin ylöspäin. Doroboo nyökkäsi ja raahasi hänet kohti vajaa. Salamoi.

Heidän päästessään vajaan Tora oli ehtinyt käynnistää generaattorin. Hän kirosi ettei se ensin meinannut käynnistyä lainkaan, mutta pienellä potkimisella se oli lähtenyt hitaasti mutta varmasti käyntiin. He kaikki huokaisivat helpotuksesta ja kaipasivat jo takaisin sairaalan lämpimiin tiloihin. Kaikilla oli kylmä, sillä heillä oli sadeviittojensa alla vain ohuet työvaatteensa.
Matka takaisin oli SINille vaikeampi kuin muille, sillä hän oli menettänyt vähäisenkin valonsa kaatuessaan. Hän joutui arvailemaan missä oli juuria ja missä ei, joten hän sai muutamaankin otteeseen tutustua hieman lähemmin maaperään. Lopulta Doroboo nosti hänet reppuselkäänsä, kyllästyneenä joka kerta pysähtymään toisen tuiskahtaessa pärställeen. Oksat raapivat SINin kasvoja, mutta hän totesi sen oleman huomattavasti vähemmän tuskaisaa kuin jatkuva kompasteleminen. Häntä vain hieman inhotti kääntää selkäänsä sille pimeydelle, joka jäi heidän taaksensa vaanimaan.

Huoneessa oli pimeää. Aoi oli mönkinyt sänkyynsä makaamaan myrskyn alettua. Häntä ei varsinaisesti pelottanut itse myrsky, vaan se etteivät valot toimineet. Hän oli päättänyt yrittää nukkua kunnes myrsky oli ohi ja oli onnistunutkin nukahtamaan lähes saman tien. Huoneessa oli joku. Hän ei ollut kuullut että kukaan olisi tullut huoneeseen mutta siellä oli joku. Aoi nousi istumaan ja yritti totuttaa silmänsä pimeyteen.
Samassa suihkuhuoneesta kuului ääntä. Joku laski vettä ammeeseen. Aoi tunsi miten kylmät väreet juoksivat hänen selkäänsä pitkin. Hän laski hitaasti paljaat jalkansa kylmälle lattialle. Sänky narahti vienosti hänen punnertaessaan ylös. Huoneesta kuului ääniä. Joku käveli siellä. Salama iski ulkopuolella, myrsky ei ollut vieläkään hellittänyt. Aoi asteli varovaisesti kohti kylpyhuoneen avonaista ovea. Hänen silmänsä alkoivat hitaasti toipua unenpöperöstä.
”Kuka siellä?”
Hän kysyi varovaisesti. Hän oli lähes ovella. Huoneessa ei ollut ketään, mutta vesi syöksyi silti ammeeseen. Aoi jähmettyi paikalleen. Vettä.
Hän hengitti syvään ja astui hieman lähemmäs.
Ei vieläkään ketään.
Vesi syöksyi ammeen reunojen yli ja kastelivat lattiat. Vesi oli kylmää. Aoita pelotti. Hän ei tiennyt oliko se itse vesi vai jokin muu. Ehkä molemmat. Hän pysähtyi aivan ammeen viereen. Katse oli niin tiukasti kiinnittynyt veteen, sen syöksymiseen hanasta, ettei hän edes muistanut kuulleensa ääniä. Hän oli kuin transsissa.
Kuului pienet askeleet takaa.
Aoi kääntyi katsomaan ja samassa jokin kova osui häntä päähän. Tämän tajuton kehonsa läjähti maahan kovaa osuen ammeeseen matkallaan.

Aoin tuli takaisin tolkkuihinsa kun kylmä vesi tunki hänen hengitysteihinsä. Hän räväytti silmänsä auki ja huomasi kuinka kädet painoivat häntä veden alle. Paniikki nosti adrenaliinin korkealle ja antoi voimaa taistella vastaan. Toisen käsiparin avuksi tulivat vielä yhdet kädet. Yksi nyrkki piti hiuksia tiukassa otteessaan ja painoi päätä veden alle. Aoi potki ja nosti kätensä sinne missä kuvitteli hänen ahdistajansa kasvojen olevan. Hän taisteli kaikin voimin mutta yhteisvoimin ne kaksi ketkä häntä veden alla pitelivät, olivat vain hieman voimakkaampia. Se tuntui kestävän ikuisuuksia, vaikka se oli ohi vain hetkessä.
Viimeisetkin kuplat nousivat hänen kasvojaan pitkin kohti pintaa. Aoi sulki silmänsä hitaasti ja huomasi hengittävänsä vettä. Hänen kätensä painuivat takaisin ja koko vartalo lakkasi taistelemasta. Aoi avasi vielä kerran silmänsä ja pinta tuntui olevan jossain kaukana. Ei kuulunut ääntäkään, vain veden kohina.
Oli niin rauhallista.
Hitaasti käsi päästi irti hiuksista. Aoi sulki vielä viimeisen kerran silmänsä ja tiesi kuolevansa sillä sekunnilla kun ne olisivat täysin kiinni. Paine keuhkoissa hellitti, samalla kun kaikki kipu katosi ruumiista. Sydän lysähti kasaan.
Niin…
…Tätähän minä olen halunnut, mutta ei se nyt tunnukaan niin tavoittelemisen arvoiselta… Kuolema. Se oli liian lopullista.

SIN heitteli märät vaatteensa lattialle, kädet hapuilivat nopeasti lämmintä vaatetta kun ilma pääsi viilentämään märkää ihoa. Hän kiskoi määrätietoisesti ylimääräiset hoitajan vaatteet päällensä. Hiukset roikkuivat kasvoilla. Jalassa näkyi olevan punainen jälki, mutta ei sen pahempaa. Hän huokaisi ja heitti hiukset kasvoiltaan. Vartalo vapisi edelleen kylmän luonnonsuihkun jäljiltä.
Hänen saatua puettua, häntä odotettiin keittiössä ison lämpimän kahvimukin kanssa. Tora ja Doroboo olivat jo siellä, heilläkin oli puhtaat ja kuivat vaatteet päällänsä. Sähkövalot valaisivat jälleen rujoa sairaalaa. Doroboo oli sitonut pyyhkeensä turbaaniksi hiustensa suojaksi, hän näytti hieman itämaiselta kamelikauppiaalta. Komori nojasi pöytään. Hän oli poissaoleva.
”Myrsky hellittää varmasti pian, salamointi on vähentynyt huomattavasti.” Hän lopulta tokaisi, katse kiinnitettynä jonnekin seinään.
”Oli jo aikakin.” Tora sanoi ja aivasti, saaden heti Doroboon jakamattoman huomion.
”Norsu, norsu!”
”Doroboo hiljaa tai saat kuonoosi!”

Joshua hinkkasi lattiaa säälittävällä rätillä kun kuuli oven käyvän. Hän käänsi päänsä mutta vielä pimeästä käytävästä ei näkynyt tulijoita.
”Sanoinhan etten pelkää myrskyä, mitä vielä tahdotte?”
Vastausta ei kuulunut. Joshua lopetti hinkkaamisen ja tutki katseellaan oven suuntaa. Oliko hän kuullut harhoja. Ei olisi ihme, hän taisi muutenkin olla sekaisin. Aivan sekaisin, niin juuri, eihän hän muuten näitä lattioita kuuraisi, ellei olisi täysin sekaisin. Sekaisempi kuin seinäkello olisi osuva sanonta. Mutta kun ne lattiat olivat niin törkyisiä, täynnä bakteereja. Täynnä iljettäviä sairauksia. Joshua jatkoi hinkkaamista entistä kovemmalla tarmolla unohtaen äänet mitkä luultavasti olivat hänen päänsä tuottamia harhoja.
Piti tulla puhdasta.
Ensin he olivat sanoneet häntä vain puhtaaksi. Sitten siitä olikin tullut sairaus. Ei, he olivat väärässä. Ei Joshua ollut sairas. Joshua vain varautui kaikkeen mahdolliseen. Hyi miten häntä inhottikaan ne bakteerit. Hän tiesi tarkalleen monta bakteeria oli kynsien alla. Hänen oli leikattava kynnet joka päivä. Puhtaus oli puoliruokaa, silti hän oli laiha. Hän oli laiha koska he tuskin keittivät kunnolla hänen ruokansa, niissä oli varmasti sairauksia. Hänhän oli sairaalassa, kaikki oli otettava huomioon. Sairaalabakteeri on niistä kaikkein pahin. Se oli kuningatar. Nainen, sillä hekin olivat pahoja, kuin sairauksia.
Rätti pysähtyi. Hän katsoi käsiään.
Ne olivat varmasti hyvin, hyvin likaiset. Joshua nousi päättäväisesti ja marssi pimeässä kohti lavuaaria. Hän löysi sen tunnustelemalla. Vesi syöksyi hanasta kylmänä. Milloinkohan sähköt palaisivat. Joshua poisti siteensä rauhallisesti ja viikkasi ne huolella. Hän kastoi kätensä, tarttui saippuaan ja alkoi hinkata. Se kirveli. Hah siitäs saitte bakteerit, siltä tuntui kun bakteerit kuolivat. Tauditkin vuosivat verta, se oli tautien verta, ei hänen.

Valot palasivat. Joshualla kesti hetken tottua valoon. Hän kuivasi kädet huolellisesti, niin ettei yksikään kohta jäänyt huomaamatta. Hän nosti kätensä ylös ja tarkasteli ihon palasia jotka roikkuivat hänen käsistään. Se sattui mutta se oli sen arvoista. Joshua taiteili hetken ennen kuin onnistui laittamaan siteet takaisin paikalleen. Ei ihan yhtä hyvin kuin hoitajat sen tekivät, mutta sai nyt kelvata. Hänen piti pyytää pian heitä pesemään sideharsot. Niissä oli mätää haavoista. Joshua kääntyi ja oli aikeissa palata takaisin rättinsä pariin kun huomasi sängyllä tarjottimen. Se ei ollut siinä aikaisemmin. Hän käveli sitä kohti ja huomasi kuinka nälissään hän olikaan. Hän kyllä pystyisi tappamaan taudit jotka pääsivät elimistöön, nyt olisi saatava ruokaa. Hän otti yhden suuren haukun epämääräisestä leivästä.
Jokin pisti nielaistessa. Keho painui kaksinkerroin. Hän yski. Verta.
Joshua upotti sormensa ruokaan. Se oli täynnä jotain terävää. Hän repi sitä peloissaan. Neuloja ja lasinsiruja. Hän yski. Oliko hän nielaissut sellaisen?
Bakteerit eivät saaneet voittaa.

Tora pysytteli vielä kahvihuoneessa, kun Doroboo ja Komori poistuivat. Doroboo sanoi menevänsä ottamaan lukua ja Komori sanoi että hänellä oli vielä työasioita tehtävänä. SIN oli jo portaissa menossa kohti alakertaa kun Naomi juoksi hänen peräänsä.
”Odota Nobu.”
SIN pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvästi tyttöä. Häntä väsytti, mutta hän toivoi, ettei tytön asia kestänyt kauaa. Hän kaipasi jo unta, pää tuntui raskaalta ja silmät tahtoivat painua kiinni.
”Ajattelin että olisit luotettavin henkilö täällä. Minulla on kysymys sinulle.”
”Niin?” SIN punasteli jälleen, hänen olisi toden totta päästävä eroon pahasta tavasta punastua aina kun joku vastakkaisesta sukupuolesta puhui hänelle kohteliaisuuksia, se oli hyvin nöyryyttävää.
”Se ovi… Yläkerrassa. Minne se vie?”
SINillä ei ollut epäilystäkään mistä ovesta oli kysymys. Hän oli kerran jos toisenkin tahtonut itse kurkistaa sen taakse. Mutta terve järki ja ehkä hieman pelko sääntöjen rikkomisesta saivat hänet kuitenkin pysymään kaukana siitä.
”Minä en tiedä… Minulle sanottiin heti ensimmäisenä työpäivänä, ettei sinne saa mennä. Ja se sama sääntö koskee kaikkia työntekijöitä. Miksi kysyt?” SIN turhaan kysyi sillä hän pystyi jo arvaamaan ennen kuin oli saanut muodostettua lausetta loppuun mitä tyttö aikoi.
”Minä haluan mennä sinne.”
”Se ei ehkä ole ihan fiksua, tiedäthän. Säännöt ovat sääntöjä.”
”Kukaan ei saa tietää.”
”…Hyvä on.”
SIN antoi periksi sekä tytön että omalle uteliaisuudelleen. Kaikessa hiljaisuudessa he hiipivät yläkertaan. Potilaiden huoneista kuului yksittäisiä ääniä. Kent kuulosti rikkovan tavaroita, SIN mietti hetken oliko pojan toinen persoonallisuus Nappo yhä valloillaan vai sattuiko Kentille vain pieni vahinko värikynien kanssa. Kyuuketsuki väitteli itsekseen ja viihdytti itseään kertomalla typeriä puujalka vitsejä itselleen. Se kuulosti sairaalta. Ryon huoneesta ei kuulunut ääntäkään.
Oven edessä he pysähtyivät. He katsoivat toisiaan kerran ja hitaasti SIN sovitti avaimia lukkoon. Hän sai kokeilla avaimia hyvän tovin, mutta yksi avaimista, se kaikkein vanhimman ja huonokuntoisimman näköinen kävi kuin kävikin lukkoon.
Ovi avautui narahdellen. He livahtivat pieneen ja kapeaan käytävään, oven sulkiessa pakoreitin takaa.

Käytävä oli kai joskus ollut valkoinen, nyt se oli vain likainen. Siellä täällä oli ovia jotka repsottivat auki. Niistä näkyivät salaman välkkeet jotka valaisivat käytävää. Katossa kulki valtavia putkia ja lattialla lojui kasoja jossa oli rapautunutta kattoa. He hiipivät käytävää pitkin. Huoneet olivat lähes poikkeuksetta kalusteettomia. Jossain oli muutama rikkinäinen ja likainen huonekalu. Yhdessä huoneessa oli suuri peili joka oli kai joskus ollut hyvin puhdas ja arvokas. Nyt se oli likainen, täynnä pölyä ja hämähäkinseittiä. Sen päälle oli puoliksi heitetty valtava kangas, jota koit olivat alkaneet syödä parempiin suihin. Mistään ei kuulunut ääntäkään.
Sieltä pystyi lähes haistamaan kuoleman löyhkän.
Naomi näytti jotain. Hän painoi sormensa huulilleen, kuin käskeäkseen minun olevan hiljaa ja sitten hän osoitti viimeiselle ovelle. Oven toiselta puolelta nousivat pienet kapeat portaat hieman ylös. He hiipivät portaita ylös, mutta kuullessaan ääniä huoneesta johon portaat johtivat, he painautuivat matalaksi. Huone oli isompi kuin muut huoneet. Sen ikkunalaudat olivat leveät. Verhot heiluivat avonaisesta ikkunasta tulleen tuulen mukana. Sadettakin tuli. Joku istui ikkunalaudalla. Pieni poika.
Huoneessa oli muitakin. Kaksi lasta. He olivat molemmat aivan toistensa näköisiä, kuin peilikuva. Lisäksi oli kolmaskin. Hän oli kolmea muuta pidempi, hänen hiuksensa olivat vitivalkoiset. Naomi ja SIN katsoivat toisiaan. Lattialla oli kyykyssä vielä yksi. SIN hätkähti tunnistaessaan kyyristyneen hahmon.
Cleto.
”Cleto, olemme pyytäneet ja anelleet vapautta. Mutta et antanut sitä. Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Sinä saat päättää. Voit uhrata itsesi kuten rakas Jeesuksesi, heidän muiden puolesta. Tai voit antaa heidän kuolla ja pelastaa oman nahkasi. Mikä on valintasi?” Poika ikkunalaudalta kysyi rauhallisesti.

Cleto pudisti päätään. Mitä hänen kuului tehdä. Hän puristi silmänsä kiinni ja toivoi ettei hänen pitäisi tehdä päätöstä näin.
”Kestää liian kauan. Katkaiskaa käsi.”
”Lopettakaa! Hyvä on. Hyvä on. Olen tehnyt päätökseni…” Poika ikkunalaudalla nauroi.
”Hienoa, hienoa!” Hän taputti käsiään yhteen ja katsoi muita odottavasti.
Hiljaisuus. Kaikki odottivat Cleton tekevän jotain.
”Uhraan heidät.”

Naomi vingahti. SIN tuijotti järkyttyneenä tapahtumaa. Hän oli liian järkyttynyt edes tajutakseen että oli aika juosta karkuun. Vaaleahiuksinen poika nousi seisomaan.
”Onko tuolla joku…?”
SIN kasasi itsensä ja veti Naomin mukanaan pois. He kiiruhtivat hiljaa kohti ovea mistä pääsi takaisin sairaalan puolelle. Edestä kuului ääniä ja sitten tuttu hahmo tuli näkyviin. He luikahtivat peili huoneeseen ja piiloutuivat hädissään peilin ja kankaan väliin. Sydän jyskytti. Se oli Ryo. SINillä ei ollut epäilystäkään etteikö se olisi ollut Ryo. Hän puristi Naomia itseään vasten ja kirosi heidän uteliaisuuttaan.
Mitä helvettiä täällä oli tekeillä!?

<< Previous Chapter