"Jotkut ihmiset eivät koskaan sekoa. Kuinka hirvittävää heidän elämänsä täytyykään olla."
Hän katselee ihmisiä Mannerheimintiellä, kiirehtivää massaa, suurta muurahaiskekoa. Kahvi pahvimukissa on jäähtynyt, tupakka palanut loppuun. Mutta ihmiset ympärillä juoksevat raitiovaunuihin, hoputtavat muitakin töihinsä.
Helsingissä on aina kiire. Huomaamattaan kävelee muiden mukana nopeammin, kiristää tahtia. Askeleet tihenevät, vaikka aikaa olisi liikaa. Toisinaan hän pysähtyy vastustamaan massaa, ja silloin on vaikeaa päästä liikkeelle enää ollenkaan.
Lokakuussa hän kuoli. Ei oikeasti, ei hän aave ole, mutta itkuinen puhelinsoitto tappoi suurimman osan. Hautajaiset olivat kauniit, joskin persoonattomat. Jos Laura olisi nähnyt, hän olisi ollut yhtä järkyttynyt. Tilaisuus olisi voinut olla kenen tahansa. Kotona hän kuunteli Corinne Bailey-Raen ääntä ja itki.
Hän ei pyytänyt itselleen kuin omakuvan, jonka Laura oli itsestään maalannut. He vitsailivat siitä usein, kuolleista kasvoista. Kuinka hirvittävän synkkä taulu oli. Kuinka kaukana se olikaan Lauran aidosta, elävästä olemuksesta. Mutta jotain siinä oli, jotain minkä hän halusi muistaa. Kenties Lauran oma kädenjälki.
Iltaisin hän koitti muistaa Lauran tismalleen oikein, vaaleista hiuksista jokaisen erikseen. Aamuisin hän ei noussut ennen kuin hänet revittiin ylös, miksi olisi? Ei ollut elämää ilman Lauraa. Ei ole.
On kulunut puoli vuotta. Kipu viiltää joka päivä rinnan auki, niinä hetkinä hän toivoisi voivansa huutaa, muttei pysty. Mielialalääkkeet veivät hänen puhekykynsä. Ystävät ovat huolissaan, eniten Laura, joka ei näe eikä kuule, ei puhu. Mutta olisi jos voisi. Laura houkuttelisi hänet taas syömään, muistuttaisi kaikista huonoista puolistaan, halaisi pitkään lähtiessä ja piirtäisi selkään öisin. Laura kaipasi silloin kun kukaan muu ei kaivannut ja tarvitsi silloin kun oli ainoa jota halusi auttaa.
Hän on menettänyt ainoan oikean rakkautensa. Ja hän aikoo mennä perässä, tehdä saman jollekin muulle (maapallo on muutenkin ylikansoitettu) mutta ei ihan vielä. Ensin hän kertoo ihmisille, mitä kaikkea Laura oli.
Hän katselee ikkunasta ulos ja uppoaa ajatuksiin. Silti hänen päässään ei kehity järisyttäviä juonikuvioita, ei mielenkiintoisia henkilökuvauksia, ei edes loistavaa alkuasetelmaa. Ajatukset ovat sotkua, hajuja, paikkoja, hetkiä, ihmisiä, sanoja, sointuja. Kaikki sekaisin ja vailla tarkoitusta. Hänen oma elämänsä ei ole tarpeeksi mielenkiintoista. Pelkkää vanhan toistoa, liikaa normeja, liian vähän draamaa. Kirjoituspöydän tuoli narahtaa, hän tarttuu kynään. Se tekee paperille mustaa viivaa, sotkua, aaltoa toisensa jälkeen. Paperille ilmestyy kaksi sanaa, jotka käsi samantien yliviivaa. "Minä olen".
Hän heittää ruskean takin niskaansa ja lähtee ystävän kanssa oluelle. Ystävä ei ymmärrä, eikä hän yritä selittää. Komea poika tarjoaa seuraavan, ja aamulla utelee kirjoituspöydällä lepäävästä paperista. Hän ei naura, edes hymyile, poika kyllä. Hän kietoo peiton tiukemmin alastoman vartalonsa peitoksi ja kysyy, eikö pojalla ole töitä. Komea poika katsoo kelloa ja lähtee. Hän heittää paperin roskakoriin. Hetken päästä hän kaivaa paperin takaisin ja kirjoittaa kahden alleviivatun sanan alle "mutta vain puoliksi". Ovikello soi, hän kääntää paperin nurin ja käy avaamassa oven.
Ystävät vievät hänet elokuviin ja klubille. Perjantai saa ihmiset tanssimaan ja tilaamaan aina uuden juoman. Hän torjuu viiksekkään miehen, mutta antaa nahkatakkipojan tarjota toisenkin. Muut jäävät tanssimaan, taksijono on vasta lyhyt. Poika suutelee jo taksissa.
Hänen herätessään nahkatakkipoika on lähtenyt, kirjoittanut numeronsa paperiin kirjoituspöydällä. Hän mustaa jokaisen numeron yksitellen ja kääntää paperin. Kynän terä kohtaa valkoisen pinnan vastahakoisesti, kirjoittaa kaksi sanaa tasaisella ja tarkalla käsialalla: "ilman sinua". Hän piirtää vähän aikaa sahalaitaa paperin oikeaan reunaan.
Bussipysäkillä kauniskasvoinen poika pummii tupakan ja tulta ja kehuu rohkeaa tukkaa. Hän väistää katsetta ja mumisee vastauksia tupakkapojan uteliaisiin kysymyksiin. Tuuli heittää hiussuortuvat silmien eteen juuri kun bussi tulee. Tupakkapoika istuu viereen ja jatkaa kysymysten tulvaa. Tupakkapoikaa kiinnostaa asuuko hän yksin ja onko hänellä kiire. Musiikin kanssa hän jakaa asuntonsa, yhtä yksinäisten sointujen, kuolleiden legendojen kaipuun, hän ajattelee mutta tupakkapojalle vain pudistaa päätään. Kädellään hän painaa stop-nappulaa, poika seuraa varjona ulos bussista. Kotiovellaan hän kääntyy, pitäisikö soittaa poliisit. Tupakkapoika kaivaa punaviinipullon laukustaan ja pääsee sisään.
Aamu on valoisa ja tupakkapojan hiukset pörrössä. Hän katselee lakanoiden välistä kynän tanssia paperilla, esittää nukkuvaa askeleiden kadotessa eteiseen. Hymyään hän ei osaa pidättää, oven kolahduksen kuulleessaan hän nousee ja istuu kirjoituspöydän ääreen. Paperin vasen alakulma on täynnä pieniä sydämiä. Hän virnistää, ottaa korkin pois kynästä ja lopettaa lauseen: "en olisi mitään."
Illalla tupakkapoika lukee paperin, katsoo häntä silmiin ja kertoo suurimpien kliseiden olevan aidoimpia.
Olen piirtänyt viivaa selkääsi
tänä, ja kaikkina muinakin aamuina
kun olet tunteja sitten suudellut minut uneen
olen tuijottanut usvaa joka nousee pellolle öisin
katsellut höyryn kohoavan teestä
kuullen sisältä peiton kahinan kun käännät kylkeä
olen antanut sydämeni käsiin
joiden ei olisi pitänyt antaa siihen koskea
päättänyt luottaa ihmisiin
joihin ei ikinä pitäisi, eikä olisi pitänyt
antanut luvata kaiken ja itseni uskoa
kaikkiin kauniisiin sanoihin aina uudelleen
sinun kätesi ovat turvaverkko ympärilläni
et päästä irti etkä käännä selkää
kun olet puhunut riittävän kauan ja haluat nukkua
uskon kun sanot että sinuun voi luottaa
että välität, painat nenäsi niskaani hymyillen
mutta kuitenkin
olet suurin virhe kaikista.
Vesi ropisee kattoon. Hukun kahvikuppiin, uppoan mietteisiini lusikan kilistessä posliinisiin reunoihin. Minusta on tullut hiljaisuus. En ole tyhjä kuori, kyllä sisältä löytyy. Minä vain kadotin tarpeeni osoittaa se kenellekään. Ystävän miesystävälle olen hiljainen, outoa musiikkia kuunteleva nuori nainen, joka käy kaupassa kolme kertaa viikossa ja polttaa keskimäärin kolme savuketta tunnissa. Hänelle olen kolme puhtauttaan kirskuvaa lasia ja punaviinipullo satunnaisina lauantai-iltoina.
Ystävä sentään tietää jotain, pitkät yksinäiset yökävelyt, kirjeet lipastonlaatikossa, lommot suihkukopin seinässä jotka syntyivät sinä iltana kun menetin uskoni rakkauteen. Ystävä tietää haaveet maailmanympärimatkasta, puoliksi palaneiden kynttilöiden tarinan ja kahvinkeittimen tuttavallisen porinan sunnuntaiaamuna.
Kapuan ikkunalaudalle ja katselen kuinka pisarat paiskautuvat lasiin, valuvat noroina alas. Asvaltti on herännyt eloon, tien pinta tanssii sateen piestessä harmaata Helsinkiä. Vaivun horrokseen, hypnoosiin. Tasainen ropina tekee ajatuksista puuroa. Tik tak tik tak, nakuttaa seinäkello ja turruttaa sateen monologiin.
Ovikello soi.
Nämä seinät, joiden
keskellä minun tulisi olla turvassa
ne kaatuvat päälleni
ravaan ympyrää kuin hullu
kädet kohotettuna suojaksi
huudan armoa, anelen
kuolaan ja kerjään
mieltäni lopettamaan
jokainen ääni tuntuu
kiihkeältä, kovalta
maailmanloppua enteilevältä
jokainen parahdus
vieraan henkilön hädältä
irtaudun ruumiistani, mutten
kohoa kattoon vaan tarkastelen
ahdistukseni massiivisuutta
lattianrajasta, päälleni roiskuu
oma sylkeni
oman järjettömyyteni rippeet
omat aivomassani, luunsiruja
oman varjoni lysähtävä olemus
palaan takaisin, fyysisen kivun
rajamaille, hämärtyvään tajuntaan
suljen silmäni ja huokaan,
jätän kalloni palaset lattialle.
Voisi joskus kirjoittaa päivämäärät kun kirjoittaa jotain, omistan liikaa vanhoja kirjoitusvihkoja.
Helsingissä on aina kiire. Huomaamattaan kävelee muiden mukana nopeammin, kiristää tahtia. Askeleet tihenevät, vaikka aikaa olisi liikaa. Toisinaan hän pysähtyy vastustamaan massaa, ja silloin on vaikeaa päästä liikkeelle enää ollenkaan.
Lokakuussa hän kuoli. Ei oikeasti, ei hän aave ole, mutta itkuinen puhelinsoitto tappoi suurimman osan. Hautajaiset olivat kauniit, joskin persoonattomat. Jos Laura olisi nähnyt, hän olisi ollut yhtä järkyttynyt. Tilaisuus olisi voinut olla kenen tahansa. Kotona hän kuunteli Corinne Bailey-Raen ääntä ja itki.
Hän ei pyytänyt itselleen kuin omakuvan, jonka Laura oli itsestään maalannut. He vitsailivat siitä usein, kuolleista kasvoista. Kuinka hirvittävän synkkä taulu oli. Kuinka kaukana se olikaan Lauran aidosta, elävästä olemuksesta. Mutta jotain siinä oli, jotain minkä hän halusi muistaa. Kenties Lauran oma kädenjälki.
Iltaisin hän koitti muistaa Lauran tismalleen oikein, vaaleista hiuksista jokaisen erikseen. Aamuisin hän ei noussut ennen kuin hänet revittiin ylös, miksi olisi? Ei ollut elämää ilman Lauraa. Ei ole.
On kulunut puoli vuotta. Kipu viiltää joka päivä rinnan auki, niinä hetkinä hän toivoisi voivansa huutaa, muttei pysty. Mielialalääkkeet veivät hänen puhekykynsä. Ystävät ovat huolissaan, eniten Laura, joka ei näe eikä kuule, ei puhu. Mutta olisi jos voisi. Laura houkuttelisi hänet taas syömään, muistuttaisi kaikista huonoista puolistaan, halaisi pitkään lähtiessä ja piirtäisi selkään öisin. Laura kaipasi silloin kun kukaan muu ei kaivannut ja tarvitsi silloin kun oli ainoa jota halusi auttaa.
Hän on menettänyt ainoan oikean rakkautensa. Ja hän aikoo mennä perässä, tehdä saman jollekin muulle (maapallo on muutenkin ylikansoitettu) mutta ei ihan vielä. Ensin hän kertoo ihmisille, mitä kaikkea Laura oli.
Hän katselee ikkunasta ulos ja uppoaa ajatuksiin. Silti hänen päässään ei kehity järisyttäviä juonikuvioita, ei mielenkiintoisia henkilökuvauksia, ei edes loistavaa alkuasetelmaa. Ajatukset ovat sotkua, hajuja, paikkoja, hetkiä, ihmisiä, sanoja, sointuja. Kaikki sekaisin ja vailla tarkoitusta. Hänen oma elämänsä ei ole tarpeeksi mielenkiintoista. Pelkkää vanhan toistoa, liikaa normeja, liian vähän draamaa. Kirjoituspöydän tuoli narahtaa, hän tarttuu kynään. Se tekee paperille mustaa viivaa, sotkua, aaltoa toisensa jälkeen. Paperille ilmestyy kaksi sanaa, jotka käsi samantien yliviivaa. "Minä olen".
Hän heittää ruskean takin niskaansa ja lähtee ystävän kanssa oluelle. Ystävä ei ymmärrä, eikä hän yritä selittää. Komea poika tarjoaa seuraavan, ja aamulla utelee kirjoituspöydällä lepäävästä paperista. Hän ei naura, edes hymyile, poika kyllä. Hän kietoo peiton tiukemmin alastoman vartalonsa peitoksi ja kysyy, eikö pojalla ole töitä. Komea poika katsoo kelloa ja lähtee. Hän heittää paperin roskakoriin. Hetken päästä hän kaivaa paperin takaisin ja kirjoittaa kahden alleviivatun sanan alle "mutta vain puoliksi". Ovikello soi, hän kääntää paperin nurin ja käy avaamassa oven.
Ystävät vievät hänet elokuviin ja klubille. Perjantai saa ihmiset tanssimaan ja tilaamaan aina uuden juoman. Hän torjuu viiksekkään miehen, mutta antaa nahkatakkipojan tarjota toisenkin. Muut jäävät tanssimaan, taksijono on vasta lyhyt. Poika suutelee jo taksissa.
Hänen herätessään nahkatakkipoika on lähtenyt, kirjoittanut numeronsa paperiin kirjoituspöydällä. Hän mustaa jokaisen numeron yksitellen ja kääntää paperin. Kynän terä kohtaa valkoisen pinnan vastahakoisesti, kirjoittaa kaksi sanaa tasaisella ja tarkalla käsialalla: "ilman sinua". Hän piirtää vähän aikaa sahalaitaa paperin oikeaan reunaan.
Bussipysäkillä kauniskasvoinen poika pummii tupakan ja tulta ja kehuu rohkeaa tukkaa. Hän väistää katsetta ja mumisee vastauksia tupakkapojan uteliaisiin kysymyksiin. Tuuli heittää hiussuortuvat silmien eteen juuri kun bussi tulee. Tupakkapoika istuu viereen ja jatkaa kysymysten tulvaa. Tupakkapoikaa kiinnostaa asuuko hän yksin ja onko hänellä kiire. Musiikin kanssa hän jakaa asuntonsa, yhtä yksinäisten sointujen, kuolleiden legendojen kaipuun, hän ajattelee mutta tupakkapojalle vain pudistaa päätään. Kädellään hän painaa stop-nappulaa, poika seuraa varjona ulos bussista. Kotiovellaan hän kääntyy, pitäisikö soittaa poliisit. Tupakkapoika kaivaa punaviinipullon laukustaan ja pääsee sisään.
Aamu on valoisa ja tupakkapojan hiukset pörrössä. Hän katselee lakanoiden välistä kynän tanssia paperilla, esittää nukkuvaa askeleiden kadotessa eteiseen. Hymyään hän ei osaa pidättää, oven kolahduksen kuulleessaan hän nousee ja istuu kirjoituspöydän ääreen. Paperin vasen alakulma on täynnä pieniä sydämiä. Hän virnistää, ottaa korkin pois kynästä ja lopettaa lauseen: "en olisi mitään."
Illalla tupakkapoika lukee paperin, katsoo häntä silmiin ja kertoo suurimpien kliseiden olevan aidoimpia.
Olen piirtänyt viivaa selkääsi
tänä, ja kaikkina muinakin aamuina
kun olet tunteja sitten suudellut minut uneen
olen tuijottanut usvaa joka nousee pellolle öisin
katsellut höyryn kohoavan teestä
kuullen sisältä peiton kahinan kun käännät kylkeä
olen antanut sydämeni käsiin
joiden ei olisi pitänyt antaa siihen koskea
päättänyt luottaa ihmisiin
joihin ei ikinä pitäisi, eikä olisi pitänyt
antanut luvata kaiken ja itseni uskoa
kaikkiin kauniisiin sanoihin aina uudelleen
sinun kätesi ovat turvaverkko ympärilläni
et päästä irti etkä käännä selkää
kun olet puhunut riittävän kauan ja haluat nukkua
uskon kun sanot että sinuun voi luottaa
että välität, painat nenäsi niskaani hymyillen
mutta kuitenkin
olet suurin virhe kaikista.
Vesi ropisee kattoon. Hukun kahvikuppiin, uppoan mietteisiini lusikan kilistessä posliinisiin reunoihin. Minusta on tullut hiljaisuus. En ole tyhjä kuori, kyllä sisältä löytyy. Minä vain kadotin tarpeeni osoittaa se kenellekään. Ystävän miesystävälle olen hiljainen, outoa musiikkia kuunteleva nuori nainen, joka käy kaupassa kolme kertaa viikossa ja polttaa keskimäärin kolme savuketta tunnissa. Hänelle olen kolme puhtauttaan kirskuvaa lasia ja punaviinipullo satunnaisina lauantai-iltoina.
Ystävä sentään tietää jotain, pitkät yksinäiset yökävelyt, kirjeet lipastonlaatikossa, lommot suihkukopin seinässä jotka syntyivät sinä iltana kun menetin uskoni rakkauteen. Ystävä tietää haaveet maailmanympärimatkasta, puoliksi palaneiden kynttilöiden tarinan ja kahvinkeittimen tuttavallisen porinan sunnuntaiaamuna.
Kapuan ikkunalaudalle ja katselen kuinka pisarat paiskautuvat lasiin, valuvat noroina alas. Asvaltti on herännyt eloon, tien pinta tanssii sateen piestessä harmaata Helsinkiä. Vaivun horrokseen, hypnoosiin. Tasainen ropina tekee ajatuksista puuroa. Tik tak tik tak, nakuttaa seinäkello ja turruttaa sateen monologiin.
Ovikello soi.
Nämä seinät, joiden
keskellä minun tulisi olla turvassa
ne kaatuvat päälleni
ravaan ympyrää kuin hullu
kädet kohotettuna suojaksi
huudan armoa, anelen
kuolaan ja kerjään
mieltäni lopettamaan
jokainen ääni tuntuu
kiihkeältä, kovalta
maailmanloppua enteilevältä
jokainen parahdus
vieraan henkilön hädältä
irtaudun ruumiistani, mutten
kohoa kattoon vaan tarkastelen
ahdistukseni massiivisuutta
lattianrajasta, päälleni roiskuu
oma sylkeni
oman järjettömyyteni rippeet
omat aivomassani, luunsiruja
oman varjoni lysähtävä olemus
palaan takaisin, fyysisen kivun
rajamaille, hämärtyvään tajuntaan
suljen silmäni ja huokaan,
jätän kalloni palaset lattialle.
Voisi joskus kirjoittaa päivämäärät kun kirjoittaa jotain, omistan liikaa vanhoja kirjoitusvihkoja.