Loki: Kyouya Hibari, Hayato Gokudera, Toushirou Hitsugaya - Tulta ja jäätä
Gokuderan huolimattomuuden takia Hibarin sunnuntaitorkut meinaavat saada ikävän lopun. Onneksi hän ei ole ainoa, joka metsässä nukkuu. Mukana parikin pientä pokémonia, runsaasti riitelyä, tulta ja jäätä. Ja Ellellä on unikekoja hahmoja...
Nukkuminen oli ollut viime aikoina hankalahkoa. Huonekaverilla oli toki asiaan osuutensa, mutta enin syy oli todennäköisesti Hibirdin hössötyksessä. Ei Hibari sitä kovin syyttääkään voinut, varsinkaan kun oli pokémon-otuksen halunnut nimenomaan pitämään linnulleen seuraa, mutta se kävi rasittavaksi aina välillä, etenkin kun häntä nukutti. Hibird kuitenkin luonnollisesti kulki hänen mukanaan, eihän mitään muuta voinut harkitakaan, ja munan taas oli pakko olla Hibirdin mukana, koska muuten pikku hössö sai hepulin, ja sitä ei kestänyt kukaan.
Siksipä Hibari nyt yritti hoitaa univajettaan ulkona puun alla torkkumalla, muna vierellään ja Hibird sen päällä mukamas hautomista yrittämässä. Se tuntui vakuuttuneen siitä, että muna liikkui, ja hoki tuon tuostakin innoissaan vauvastaan. Hibari oli jo tottunut jättämään moiset puheet huomiotta, etenkään kun muna ei ainakaan hänen nähdessään ollut vielä liikahtanutkaan.
"Anna sen olla," hän mutisi, yrittäen etsiä mukavaa asentoa. "Kyllä se sieltä ulos tulee, sirkutat sinä tai et."
"Vauva!" intti Hibird. "Hibari, vauva!"
Gokudera käveli kiroillen leveää mutta juurakkoista polkua pitkin. Uri oli ollut omilla teillään taas monta päivää, ja Gokudera alkoi huolestua siitä, vaikka ei sitä ikinä ääneen myöntäisikään. Nyt hän voisi vaikka vannoa, että oli nähnyt pennun loikkivan asuntoloita erottavan metsän laitamilla. ”Typerä katti, eikö se voi pysyä kotona..” Gokudera mutisi itsekseen, vilkuillen puiden lomaan ja huudellen välillä pennun nimeä. Hän oli taivaltanut ympäri metsää nyt lähes tunnin, näkemättä vilaustakaan pennusta. Silloin tällöin hän kuuli rasahduksen, ja etsi aina hetken äänen suunnasta, löytämättä kuitenkaan mitään. Ärtyneenä hän tunki suuhunsa kahdeksannen tupakan viimeisen tunnin sisään, toivoen sen rauhoittavan. Hän olisi voinut jo mennä takaisin asuntolaan, mutta jokin sai hänet jatkamaan etsintää.
”Mwaaaaaah!”
Gokuderan silmät laajenivat, tuttu naukaisu oli kuulunut läheltä, hän oli siitä varma.
”Uri?!” hän huusi syöksyen suuntaan mistä oli varma että ääni oli kuulunut. Hän ei kuitenkaan päässyt pitkälle, kun vaaleankeltainen teräväkyntinen salama iski häntä kasvoihin, ponnistaen hänen olkapäästään vauhtia ja sännäten tiehensä.
”URI!” Gokudera raivosi, kääntyen ympäri sännäten pois juoksevan pennun perään. Nyt hän ei kadottaisi sitä näkyvistä!
Jonkin matkaa juostuaan hän alkoi kuulla outoja ääniä, kirkasta sirkutusta ja rapinaa. Hän huomasi myös Urin pysähtyneen suuren kiven päälle tuijottamaan pää kallellaan jonnekin läheisten puiden lomaan.
”Uri...” Gokudera tuhahti lähestyen nyt kävellen kissaa, hengittäen syvään juoksun jäljiltä
…Tuon äänen Hibari tunnisti. Olisi voinut olla tuntemattakin, mutta minkäs teit. Kohoten ylös olkapäidensä varaan, hän katsoi äänen tulosuuntaan. Hibirdkin oli huomannut sen, säksätti vihoissaan kuin pelkäisi typeryksen aikovan vahingoittaa sen armasta munaa.
Ei mennytkään kauan, kun tuttu katti loikkasi esiin, jääden tuijottamaan heitä kuin suurtakin ihmettä. Pian sen isäntä saapui puhisten perässä.
"Sinä," Hibari tuhahti. "Toivon sinun takiasi, ettei kattisi ole munavaras." Ei sillä, että Uri olisi moisia aikeita näyttänyt ainakaan tähän mennessä; alun paranoiansa jälkeen Hibird oli jo alkanut päästää sen lähelle. Hibari ei tiennyt, mitä niillä kahdella oikein oli meneillään. Ei hän kuitenkaan ainakaan toistaiseksi uskaltanut nukahtaa katin hiiviskellessä Hibirdin lähistöllä.
"Sinä!" Gokudera älähti huomatessaan Hibarin vihaisen katseen puun varjosta. Hän oli ollut niin keskittynyt saamaan Urin kiinni, ettei ollut kiinnittänyt huomiota ympäristöön. Hibarin vieressä maassa Hibird huusi villisti, ja Gokudera ymmärsi aikaisemmin kuulemansa sirpityksen olleen Hibird.
"Mwaaah!" Uri maukaisi äänekkäästi, ja loikki Hibirdin ja munan luokse. Hibird jatkoi kovaa sirpitystään, mutta antoi kuitenkin Urin tulla viereen. Selvästi se jostain syystä luotti Uriin, mutta Gokuderasta se ei pitänyt. Gokudera tuhahti turhautuneena, hän ei vain käsittänyt mitä Uri näki tuossa typerässä linnussa ja sen munassa.
"Näyttääkö Uri sinusta munavarkaalta? Lintusi ei ainakaan näytä pitävän sitä uhkana. Ja ei kai tuo tosissaan kuvittele olevansa tuon munan emo?"
"Se on lintu, minä olen ihminen. Selvästikin se on meistä kahdesta ainoa looginen emo," Hibari totesi tyynen rauhallisesti. "Ainakin se on sen adoptoinut, enkä minä ainakaan ole sille vastaan väittämässä." Hän vilkaisi Uriin. Toistaiseksi kaikki hyvin kissan suhteen. "Saisi vain otus jo kuoriutua, ehkä sitten saisi joskus edes nukkua…"
"Miksi sinulla edes on tuo älytön muna?" Gokudera tuhahti. Hänen mielestään sekä Hibari että Hibird olivat järjiltään. Ja näköjään myös Uri, joka tyytyväisenä oli käpertynyt aivan munan viereen, osittain sen ympärille, aivan kuin yrittäisi myös kehollaan lämmittää sitä ja auttaa kuoriutumaan.
"Sain sen tunnilla opettajalta," Hibari vastasi. Idioottiko toinen oli? "Nämä Pokémon-olennot ovat kuulemma hyviä taistelijoita, ja kun suurin osa rasioistani jäi Maahan, ajattelin, että sellainen voisi olla hyödyksi. Sitä paitsi se voi pitää seuraa Hibirdille." Ja suojella sitä erinäisiltä muilta olennoilta, Hibird kun ei oikein osannut pelätä.
Kissa ainakin näytti olevan kerrankin oikealla asialla. Hyvä niin.
Gokudera tuhahti.
"Opettajalta tietenkin. Vaikka en sille Pokémon-kurssille osallistukaan, tiedän kyllä että täällä sellainen on. Ihan miten vain, tyhmiä ne minusta ovat, mutta jos koet että olet liian heikko ilman. Ne vain kuulemma taitavat tarvita paljon koulutusta, toivottavasti osaat edes hallita omaasi." Gokudera oli tiedonhaluisena jonkin verran tutkinut myös pokémoneja, jotka olivat hänelle aivan uusi asia. Salaa mielessään hän toivoi, että Hibarin munasta kuoriutuisi jokin säälittävä otus, josta ei olisi mitään hyötyä. Silloin Gokudera saisi nauraa hänelle makeasti päin naamaa.
"Uri on näköjään niin mieltynyt tuohon munaan, se ja tuo lintusi eivät näytä haluavan päästä minua lähelleen. En aio jäädä odottamaan että jotain tapahtuu." Gokudera oli nyt nähnyt että Uri on kunnossa, mitä sitten jos se nyt sitten ei tulisikaan heti saman tien Gokuderan mukaan. Kyllä se jossain vaiheessa kotiin palaa. Gokudera kääntyi jo lähteäkseen, kun Hibirdin sirpitys muuttui varoittavasta hyvin innostuneeksi.
"Niin kuin sinulla pitäisi olla mitään pokkaa puhua lemmikkisi hallinnasta," Hibari tuhahti. "Hibird sentään pysyy aina mukana, ja sen ainoan kerran kun Roll vahingoitti minua, se järkyttyi niin että meni tolaltaan. Sinusta ja katistasi en oikein voi sanoa mitään." Hibarille ei juuri ollut väliä, millainen pokémon munasta kuoriutuisi. Jos se olisi vahva ja taitava, siitä tulisi hyvä lisä taisteluihin; jos taas se olisi hyödytön, se voisi silti pitää seuraa Hibirdille. Eihän hän lintuaankaan taistelemaan pistänyt.
Juuri silloin Hibird päätti kuitenkin innostua. Se ei ollut mitenkään uusi asia, mutta Hibari kuitenkin vilkaisi sivulleen, kun tavanomainen "Vauva! Vauva!" sirkutus alkoi yltyä. Tällä kertaa muna kuitenkin aivan selvästi liikkui. Se tärähti, kerran, toisen, kolmannen.
Oliko vihdoinkin oikeasti tapahtumassa jotain?
Gokudera olisi vastannut Hibarille jotain ivallista ja kärkevää, mutta jokin outo tunne ilmapiirin muutoksessa sai hänen olemaan hiljaa. Hibari tuijotti nyt keskittyneesti munaa, joka oli alkanut heilua. Hibird lenteli munan yläpuolella villisti huutaen, ja Urikin oli noussut seisomaan ja tuijotti munaa valppaana.
"Jestas...!" Gokudera mutisi vihaisena, varmana siitä, ettei kukaan kuullut häntä. Kaikki paikalla olijat olivat niin keskittyneet munaan, että Gokudera oli varma, että olisi saanut huutaa vaikka Nekozawan muuttaneen Hibarin vuoteen uima-altaaksi, eikä Hibari tai kukaan muu olisi kuullut häntä. Hän kääntyi turhautuneena Norman asuntolan suuntaan, häntä ei kiinnostanut typerä muna. Hän viskasi suussaan olevan tupakan jämän maahan, tajuamatta tumpata sitä niin kuin normaalisti teki. Hän kaivoi taskustaan uuden tupakan ja sytytti sen samalla kun käveli kiivain askelin tiehensä.
Hibari ei tosiaan juuri kiinnittänyt huomiota Gokuderan lähtöön, hänen koko huomionsa ollessa kiinnittyneenä munaan. Se heilui nyt jo kovasti, ja siihen alkoi vähä vähältä ilmestyä säröjä. Sisältä kuului hentoja ääniä, kuin jokin yrittäisi hakata tietään ulos.
Äkkiä ympäriinsä lenteli pieniä munankuoren sirpaleita, ja sen asukas työnsi loputkin palaset pois ympäriltään, katsellen ympäriinsä hiukan hämmentyneenä. Se oli hassu pieni otus, sininen mustilla kuvioilla jaloissaan ja rinnassaan, yksi musta raita ikään kuin naamiona silmien edessä. Kaulassaan sillä oli pieni keltainen kaulus, ja Hibaria ihmeissään tuijottavat silmät olivat punaiset.
"Vauva!" Hibird ilmoitti innostuneena, lennähtäen otuksen nenänpäälle istumaan. "Hibird! Vauva!" Urikin osallistui innostukseen, nuuskien vauvaa uteliaana. Se ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään uhkaavalta, joten Hibari antoi sen olla lähellä.
Hetken aikaa pikku pokémon-vauva oli hiljaa. Sitten se vastasi, "Riolu?"
Riolu oli siis ilmeisesti sen lajin nimi, mitä Hibari nyt tunneilta muisti. Jokin muukin nimi sille pitäisi keksiä ennen pitkää. Juuri nyt häntä kiinnostivat eniten otuksen tassut. Sillä oli kokoonsa nähden suhteellisen isot etutassut, ja sen etujalkojen selkämyksessä oli metallinväriset, kovat kohoumat.
"Sinähän hassu otus olet," hän totesi hiukan huvittuneena. "Synnyt omat tonfat mukana."
"Riolu," pikkuinen vastasi, ja sitten haukotteli. Ilmeisesti munasta ulos tunkeutuminen oli ottanut voimille. Se puoliksi asettui, puoliksi kellahti makuulleen Hibarin kylkeä vasten ja sulki silmänsä.
"Hiljaa!" Hibird julisti ponnekkaasti. "Vauva nukkuu! Hiljaa!"
"Sehän sopii," Hibari mutisi itsekseen, silmät puoliummessa. Jos Hibird todella osaisi olla hiljaa vauvansa nukkuessa, hänkin saattaisi hiukan torkahtaa. "Sinä… Uri? Kai se oli Uri," hän sanoi, vilkaisten kissaa. "Älä yritä mitään hassua, kun nukun."
Uri naukaisi paheksuvasti kuin todetakseen, ettei suinkaan ollut niin epäluotettava. Sen mielestä oli ilmeisesti vallan sopivaa vain makoilla kerällä muiden puoliunisten otusten seurana.
Hibari oli niin väsynyt, että tämä riitti. Jos ongelmia tulisi, Hibird kyllä hänet herättäisi.
Kun hän jonkin ajan kuluttua havahtui, sen syynä ei kuitenkaan ollut Hibirdin sirkutus, vaikka sitäkin kyllä kuului varsin hätäisenä. Uri oli tarrannut hampaillaan hänen otsatukkaansa ja kiskoi siitä. Hän oli jo aikeissa antaa katille näpäytyksen tonfallaan, kun tajusi, että kyseessä oli jotain muuta kuin kiukunpuuska.
Jo avatessaan silmiään hän tajusi, että oli tavallista kuumempi. Avattuaan ne hän näki, miksi.
Sateista huolimatta metsä oli ilmeisesti sen verran kuivaa, että ympärillä kasvavat pensaat olivat alkaneet palaa. Hetken hän mietti, mistä palo oli saanut alkunsa, mutta muisti sitten syrjäsilmällä nähneensä Gokuderan heittävän tumpin sivuun. Niinpä tietysti. Mokoma idiootti yritti tappaa heidät kaikki eikä ollut edes paikalla.
Nousten nopeasti ylös hän tutki tilannetta. Tuli oli levinnyt jo aika laajalle, seuraten enimmäkseen pensaikkoa, mutta alkoi jo levitä muuallekin aluskasvillisuuteen. Se oli jo miltei ympäröinyt sen puun, jonka juurella hän oli nukkunut. Tavallisesti hän olisi yksinkertaisesti kiivennyt puuhun ja loikannut liekkien yli, mutta nyt hän ei ollutkaan yksin. Hibird osasi toki lentää, mutta Uri ja pikku Riolu eivät osanneet, ja ne olivat molemmat tarrautuneet häneen kiinni varsin lujasti.
"No niin, rauhoitutaanpas," hän sanoi, yrittäen vakuutella panikoivia otuksia. "Ei tämä vielä mitään ole…"
Gokuderalla kesti jonkin aikaa ennen kuin hän pääsi takaisin asuntolalle. Hän ei sitä myöntänyt, mutta juostessaan Urin perässä hän ei ollut katsonut minne oli mennyt, ja häneltä oli kestänyt hetken löytää oikea reitti asuntolalle. Hän oli melko pahantuulinen, yli tunnin etsintäreissu, ja hän palasi kotiin ilman Uria. Hyvä on, hän oli nähnyt sentään pennun, ja se oli kunnossa, mutta tapahtumat olivat silti ajaa Gokuderan hulluksi.
Asuntolan luona Gokudera vilkaisi turhautuneena taakseen metsää mistä oli tullut. Sieltä nousi tummaa savua. Turhautunut ilme vaihtui hämmästyksen kautta lievään kauhuun. Mistä savu oli peräisin? Ja miksi? Ja eikö tuo ollut juuri se suunta, missä hän oli tavannut Hibarin? Paikka minne Uri oli jäänyt? Gokudera ei ollut varma, hän oli hieman kadottanut suuntavaistonsa, mutta hän ei aikonut ottaa riskiä. Hänen olisi palattava tarkastamaan mitä tapahtuu. Hän tumppasi tupakkansa ja syöksyi juoksuun metsää kohti, kiroten samalla ääneen. Jos tämä oli jotain sen tonfafriikin aikaansaannosta, jos Urille sattuisi jotain... Gokudera ei välittänyt vaikka oksat raapivat häntä ja iskivät häntä naamaan hänen juostessaan. Savua oli jo enemmän, ja lämpötila alkoi nousta. Pian hän sai näkyviinsä liekkejä. Ne olivat levinneet jo laajalle alueelle, ja Gokudera yritti epätoivoisesti nähdä niiden läpi.
"Uri!" hän huusi ja lähti pujottelemaan liekkien välistä. Pitkälle hän ei päässyt, liekkejä oli liian tiheään. Pian hän kuuli liekkien ritinän läpi muita ääniä, hätääntynyttä sirpitystä, nau'untaa, jotain epämääräistä, ilmeisesti yhtä sanaa toistavaa huutoa, ja tutun äänen, joka kuulosti siltä että yritti rauhoittaa jotain.
"Hibari!" Gokudera älähti. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, miksei se idiootti häipynyt liekkien keskeltä, ei hän voinut niin avuton olla! Mutta muiden huutojen taas iskiessä hänen korvaansa, hän ymmärsi, että Hibari ehkä olisi selvinnyt, mutta ehkä hän huolehti eläimistä ja munasta. Oliko muna kuoriutunut? Gokudera älähti uudelleen tuskastuneena, ja syöksähteli liekkien lomasta ja läpi. Hänen oli päästävä Hibarin luo. Pian hän sai tämän näkyviinsä, ja tilanteen kaoottisuus lamaannutti hänen hetkeksi. Hibird lensi ympäriinsä huutaen vimmatusti, Uri roikkui Hibarin päässä ja olkapäissä. Hibarissa näytti roikkuvan myös jokin toinen olento, mutta Gokudera ei tunnistanut mikä se on. Hibari itse yritti selvästi rauhoitella eläimiä, ja taistella liekkejä vastaan. Gokudera kirosi ja yritti päästä taas liekkien ohi. Liekkejä oli kuitenkin liikaa. Gokudera manasi ettei ollut ottanut rasioitaan mukaansa huoneestaan, vain dynamiittinsa. Niistä ei olisi apua tulen sammuttamisessa. Hänellä ei nyt olisi muuta mahdollisuutta kuin juosta asuntoloille hakemaan apua. Mutta kestäisivätkö Hibari ja Uri niin kauan että apua tulisi?
Liekit alkoivat tulla jo vähän turhan lähelle. Hibari mietti, pitäisikö yrittää torjua niitä Rollin avulla, mutta tajusi sitten rasian jääneen asuntolaan. No, hänen liekkinsä onnistuisivat ehkä yksinäänkin suojaamaan… hetken aikaa ainakin. Oli hän ainakin tarpeeksi vihainen, että niitä riittäisi. Irrottaen sormuksen kaulallaan olevasta ketjusta hän pujotti sen sormeensa. Siihen syttyi lähes saman tien suuri, violetti liekki.
Hän kuuli jonkun huutavan nimeään. Hyvin tutun äänen vieläpä, taas kerran. Liekit leimahtivat heti suuremmiksi. Vai kehtasi se idiootti palata rikospaikalle?
"Tulitko tarkastamaan, onko työ jo tehty?" hän äyskäisi.
Gokuderalla kesti hetken tajuta, että Hibari oli huomannut hänen, ja huusi hänelle. Työ? Mitä se seko selitti.
"Mikä helvetin työ, ovatko liekit sekoittaneet pääsi lopullisesti?! Näin savua ja halusin tietää mitä tapahtuu!" Suuttumuksesta huolimatta Gokudera kuitenkin teki samoin kuin Hibari, ja aktivoi sormuksensa liekit, ehkä niillä saisi sen verran hillittyä liekkejä, että hän pääsisi muiden luokse.
"Sinä tämän sytytit, nikotiinikeuhko," Hibari huusi takaisin. "Rikot sääntöjä jo sillä, että poltat alaikäisenä; pitääkö niitä tumppeja vielä heitellä maahankin?"
Gokuderan silmät laajenivat ja hän pysähtyi hetkeksi. Hänkö tämän oli aiheuttanut? Kuva aikaisemmasta tapahtumasta, jolloin hän heitti tupakan maahan iski hänen mieleensä. Hän ei ollut tumpannut sitä! Hän tajusi sen nyt.
Liekit ja savu leimusivat taas tiukemmin hänen ympärilleen, aiheuttaen yskänpuuskan. Hän jatkoi äkkiä liekkien torjumista, siirtyen yhä lähemmäs Hibaria. "Olet seonnut! En minä tätä aiheuttanut! Ja tupakointini ei kuulu sinulle, et sinä siitä kärsi!"
"Vaikea ajatella, että tämä tyhjästäkään syntyisi," Hibari vastasi. Hänellä ei ainakaan toistaiseksi ollut vaikeuksia pitää tulta loitolla, sen verran paljon häntä ärsytti. Äkkiä hän tajusi Gokuderan olevan lähestymässä häntä. "…Idioottiko sinä olet, kun tänne olet tulossa?"
Kumpikaan heistä ei riidaltaan huomannut toisella puolen liekkien seassa hypähtelevää pientä, kettumaista otusta.
"Enemmän minä siellä autan kuin liekkien toisella puolella! En ehdi hakea apua, kärvennytte sillä aikaa! Niin paljon kuin ajatus yhteistyö kanssasi inhottaakin, jos pääsen sinne, voimme yhdessä saada lintusi, tuon olentosi ja Urin turvaan!"
"Tai sitten käristymme molemmat täällä," Hibari tuhahti. "Hibird tässä nyt vähiten on ongelmissa, paitsi ettei suostu jättämään vauvaansa!" Liekit uhkasivat tulla lähemmäksi. Hänen liekkinsä leimahtivat kuin vastaukseksi. Oli kuitenkin selvää, ettei hän saisi pidettyä niitä loitolla loputtomiin. "Eikö sinulla ole sadeliekkejä? Niistä voisi olla edes jotain apua…"
"Mitä luulet, idiootti?!" Gokudera ärähti, "Onko minulla sadeliekkejä? Idiootti, kai minä niitä olisin jo käyttänyt, jos olisi!" Hän oli jo aivan lähellä toisia, vielä yhdet liekit täytyisi ohittaa. Kun hän pääsisi niiden ohi, hän auttaisi Hibaria torjumaan liekkejä. Hibari näytti yksinkin hyvin toistaiseksi pärjäävän, mutta loputtomiin hän ei kestäisi, edes he kaksin eivät selviäisi. Heidän täytyisi keksiä jotain muuta. Gokudera valmistautui jo syöksymään viimeisten liekkien läpi, kun jokin uusi ääni pysäytti hänet.
Parhaatkaan torkut eivät näemmä kestäneet ikuisesti. Hitsugaya heräsi tällä kertaa siihen, että hyvin kuuma karvakerä hyppäsi hänen päälleen. "Mitä hittoa?" hän ärähti, avaten silmänsä nähdäkseen Vulpixin. "Sinä olet tavallistakin kuumempi!"
Vulpix näytti nyökyttävän, äännellen hiukan hätäiseen sävyyn. Se sentään tajusi kääntää päätään ennen kuin röyhtäisi kookkaan liekin. No, tuo ei ainakaan tiennyt hyvää. Ei sillä, että Hitsugaya olisi sitä vielä kovin kauan ehtinyt seurata, mutta yleensä se ei aivan hänessä kiinni ollessaan juuri röyhtäillyt, oli kai sen verran viileämpi olo. Nyt se kuitenkin oli vieläkin kuuma, ja jostain syystä jotenkin tolaltaan.
…Hetkinen. Kuumuus kyllä tuli Vulpixista, mutta tuo hiven savunhajua ei kuulunut sen yleiseen repertuaariin. Hieroen silmiään, Hitsugaya nousi istumaan, katsellen ympärilleen. Tällä puolen oli tavallista metsää, tuolla puolen näkyi… liekkejä. Paljon liekkejä. Ja ellei hän ollut aivan väärässä, sieltä kuului ääniä.
"No voi hemmetti," hän mutisi, työntäen itsensä jaloilleen. Napaten Hyourinmarun viereltään hän kiinnitti sen huotran selkäänsä, napaten yhä inisevän Vulpixin syliinsä. Se ei kuitenkaan jaksaisi juosta hänen tahtiaan. Puiden väistely haittasi hiukan, mutta häneltä meni kuitenkin vain muutama harppaus päästä liekkien luo. Vulpix yritti pyristellä hänen otteestaan, varmaan päästäkseen tulen luo, mutta hän piteli siitä itsepintaisesti kiinni.
"Sinä pysyt nyt tässä, etkä mene tuonne," hän sanoi sille, asettaen sen maahan jonkin matkan päähän ennen kuin astui taas lähemmäksi liekkejä. Niiden keskellä näkyi pari ihmismäistä hahmoa. "Onko siellä joku?" hän huusi samalla kun veti Hyourinmarun huotrastaan.
Gokudera pysäytti syöksynsä kuullessaan Hitsugayan huudon. Hän katseli äänen suuntaan, yrittäen paikantaa kuka oli huutanut. Hän ei kuitenkaan erottanut kuin häilyviä rajoja, kuumuus väärensi ilmaa. Jokin musta liikkuva hahmo siellä kuitenkin näytti olevan. Mutta se näytti lapselta, mitä hyötyä siitä olisi! "On!" hän huusi raivoissaan. "Ja voisit olla häiritsemättä, meidän täytyy selvitä näistä liekeistä! Jos sinulla ei ole parempaa tekemistä, juokse vaikka hakemaan apua, että saadaan nämä sammutettua!" Liekit vaikeuttivat huutamista, happea ei ollut turhan paljon. Gokudera keskittyi taas huitomaan niitä pois tieltään.
Hitsugaya huokaisi. "Juoksemiseen ei ole hitto vieköön aikaa," hän huusi vastaan. "Siellä on puu joka ei ole tulessa. Teillä on kymmenen sekuntia aikaa mennä sen juurelle, jos haluatte välttyä pakkasenpuremilta!"
Hibari ei jäänyt kyselemään. Siihen nyt ei ainakaan ollut aikaa. Sen sijaan hän astahti lähemmäs Gokuderaa ja kiskaisi tämän luokseen, painautuen aivan puuta vasten, Gokudera ja otukset liekkinsä suojassa. Vai alkoi tämä idiootti vielä kiistelemään tässä tilanteessa…
Hitsugaya laski ehkä kymmeneen, ehkä ei. Kohottaen miekkansa hän komensi sitä. "Asetu jäisen taivaan ylle, Hyourinmaru!"
Ilma oli viilentynyt hiukan jo hänen kävellessään paikalle. Nyt sen lämpötila laski jo huomattavasti, tukahduttaen lähimmät liekit. Turha kuitenkaan jättää moista arvailun varaan. Yksi sivallus miekasta lähetti matkaan jäisen lohikäärmeen, joka lensi kauniisti juuri liekkien halki, jättäen jälkeensä kärventyneitä puiden ja pensaiden jäänteitä huurteen ja jään peittäminä. Tulta ei enää näkynyt, joten hän palautti miekkansa huotraan. Turha tappaa Vulpixia joidenkin idioottien takia.
Hibari tuijotti silmät laajoina sormuksensa liekkien läpi, kuinka jäästä muodostunut kiinalainen lohikäärme hävitti jo laajalle levinneen tulen yhdellä pyyhkäisyllä, jättäen jälkeensä kylmyyttä hohkaavan vanan. "Wao," hän mutisi, aidosti vaikuttuneena.
Gokudera ehti tuskin tajuta mitä tapahtuu. Paikalle saapunut vieras huusi ettei juoksemiseen ollut aikaa ja käski suojautua. Hibari tuntui reagoivan tähän heti, ja Gokudera hieman järkyttyi tämän lähtiessä liikkeelle ja kaapatessa hänetkin mukaansa. Hän kuitenkin antoi Hibarin kiskoa hänet mukanaan, osittain koska luotti siihen että toinen tietää mitä tekee, osittain koska hän itsekin tiesi että näin pitää toimia, ja osittain koska oli liian järkyttynyt siitä tosiasiasta, että hän ja Hibari makasivat nyt sylikkäin puun juurella.
Hitsugayan jäälohikäärmeen levitessä liekkien ylle Gokudera tunsi lämpötilan laskevan, ja hän vaistomaisesti kaappasi Urin syliinsä, sulkien tämän tiukasti itsensä ja Hibarin väliin. Kun Uri oli varmasti turvassa, hän tyytyi vain tuijottamaan. Lohikäärme oli kadonnut, samoin kaikki liekit. Hibari mutisi jotain hänen vieressään, mutta hän oli liian hämmästynyt kuunnellakseen. Hetken aikaa vain tuijotettuaan hän älähti tajutessaan vaaran olevan ohi, työnsi kiivaasti itsensä kauemmas Hibarin syleilystä, ja kääntyi etsimään katsellaan lohikäärmeen omistajaa
Ihmisiä. Nuoria ihmisiä. Pitihän se arvata. "Mitä helvettiä te kakarat oikein luulette tekevänne?" Hitsugaya ärähti. Maa hänen ympärillään oli edelleen paksussa huurteessa. "Aiotteko polttaa koko hemmetin metsän maan tasalle? Kiittäkää hitto vieköön onneanne että olin lähellä ja tuo pentu herätti minut, tai teistä olisi tullut grillilihaa…"
Riolu tarrasi tiukasti kiinni Hibariin, hytisten nyt vaihteen vuoksi kylmästä. Hibari kääri käsivartensa sen ympärille lähes vaistomaisesti noustessaan taas jaloilleen. "Syytä tuota idioottia," hän totesi, nyökäten Gokuderaa päin. "Minä olin nukkumassa ja heräsin siihen, että yhdestä savukkeesta oli tullut metsäpalo."
Gokudera tuijotti tulokasta, ja tunsi hämmästyksen väistyvän tavanomaisen vihan tieltä.
"Turhaan haukut toisia kakaroiksi, itse olet pienempi. Ja helvettiäkö luulet että huviksemme metsää poltamme! Täynnä idiootteja koko paikka!"
Raivoissaan Gokudera ponkaisi maasta seisomaan, pitäen hytisevää, järkytyksestä jäykkää Uria tiukasti rintaansa vasten. Hän tiesi että hänen ehkä pitäisi kiittää Hitsugayaa pelastamisesta, mutta itsepäisyys ja Hibarin syytökset estivät häntä.
"Mitä sinä selität!" hän ärähti, "et edes tiedä mistä palo alkoi. Tupakasta, sanot sinä, ja väität vielä että minun tupakastani, mutta mistä helvetistä sinä sen muka tiedät?!" Jäämättä odottamaan vastausta hän lähti tarpomaan asuntolan suuntaan. Hän halusi Urin lämpimään, ehkä se pitäisi käydä näyttämässä lääkärillekin. Gokuderan vaatteet ja ihokin olivat paikoittain palaneet, mutta itsestään hän ei välittänyt, haavat paranisivat kyllä.
"Olen kyllä luultavasti hyvän verran sinua vanhempi, pentu," Hitsugaya äyskähti Gokuderalle. Kehtasi vielä soittaa suutaan, kun hän pelasti mokomat! "Mistä minä tietäisin mitä te nykynuoret huviksenne teette?"
Hibari katsahti Gokuderan perään, sitten kääntyi taas Hitsugayan puoleen. "…Korvaan tämän jonain päivänä," hän sanoi. Hän inhosi olla velassa kenellekään, mistään syystä. Se oli myös lähin, mitä hän pääsi kiitokseen. "…Ja haluan vielä otella sinua vastaan."
Otella. No niinpä tietysti. Se saisi luvan olla miekkailua; edes Shikai ja hän luultavasti tappaisi tämän idiootin, elleivät ne oudot violetit liekit olleet aika hemmetin vahvoja. Ainakin ihmiseksi tällä oli vahva aura, mutta se ei vielä merkinnyt paljoa. "Miten vain," Hitsugaya murahti. "Juuri nyt minä aion jatkaa uniani." Tässä oli nyt ainakin mukavan viileää. Siihen kun vain oikaisisi jäisen aluskasvillisuuden päälle…
"Minä ainakin jatkan torkkujani sisätiloissa," Hibari mutisi takaisin. Hibird ja Riolu tuntuivat molemmat olevan samaa mieltä, yksi kiivaasti säksättäen ja yksi kylmästä hytisten. Se nyt olikin ihan vastasyntynyt, parka.
Hitsugaya oli jo sulkenut silmänsä, välittämättä kun Hibari käveli tiehensä.
Vulpix röyhtäisi. Liekki sulatti pienen kaistaleen maata Hitsugayan läheltä.
No, hyvä siihenkin olisi käydä unille, kerälle isäntänsä viereen.
Nukkuminen oli ollut viime aikoina hankalahkoa. Huonekaverilla oli toki asiaan osuutensa, mutta enin syy oli todennäköisesti Hibirdin hössötyksessä. Ei Hibari sitä kovin syyttääkään voinut, varsinkaan kun oli pokémon-otuksen halunnut nimenomaan pitämään linnulleen seuraa, mutta se kävi rasittavaksi aina välillä, etenkin kun häntä nukutti. Hibird kuitenkin luonnollisesti kulki hänen mukanaan, eihän mitään muuta voinut harkitakaan, ja munan taas oli pakko olla Hibirdin mukana, koska muuten pikku hössö sai hepulin, ja sitä ei kestänyt kukaan.
Siksipä Hibari nyt yritti hoitaa univajettaan ulkona puun alla torkkumalla, muna vierellään ja Hibird sen päällä mukamas hautomista yrittämässä. Se tuntui vakuuttuneen siitä, että muna liikkui, ja hoki tuon tuostakin innoissaan vauvastaan. Hibari oli jo tottunut jättämään moiset puheet huomiotta, etenkään kun muna ei ainakaan hänen nähdessään ollut vielä liikahtanutkaan.
"Anna sen olla," hän mutisi, yrittäen etsiä mukavaa asentoa. "Kyllä se sieltä ulos tulee, sirkutat sinä tai et."
"Vauva!" intti Hibird. "Hibari, vauva!"
Gokudera käveli kiroillen leveää mutta juurakkoista polkua pitkin. Uri oli ollut omilla teillään taas monta päivää, ja Gokudera alkoi huolestua siitä, vaikka ei sitä ikinä ääneen myöntäisikään. Nyt hän voisi vaikka vannoa, että oli nähnyt pennun loikkivan asuntoloita erottavan metsän laitamilla. ”Typerä katti, eikö se voi pysyä kotona..” Gokudera mutisi itsekseen, vilkuillen puiden lomaan ja huudellen välillä pennun nimeä. Hän oli taivaltanut ympäri metsää nyt lähes tunnin, näkemättä vilaustakaan pennusta. Silloin tällöin hän kuuli rasahduksen, ja etsi aina hetken äänen suunnasta, löytämättä kuitenkaan mitään. Ärtyneenä hän tunki suuhunsa kahdeksannen tupakan viimeisen tunnin sisään, toivoen sen rauhoittavan. Hän olisi voinut jo mennä takaisin asuntolaan, mutta jokin sai hänet jatkamaan etsintää.
”Mwaaaaaah!”
Gokuderan silmät laajenivat, tuttu naukaisu oli kuulunut läheltä, hän oli siitä varma.
”Uri?!” hän huusi syöksyen suuntaan mistä oli varma että ääni oli kuulunut. Hän ei kuitenkaan päässyt pitkälle, kun vaaleankeltainen teräväkyntinen salama iski häntä kasvoihin, ponnistaen hänen olkapäästään vauhtia ja sännäten tiehensä.
”URI!” Gokudera raivosi, kääntyen ympäri sännäten pois juoksevan pennun perään. Nyt hän ei kadottaisi sitä näkyvistä!
Jonkin matkaa juostuaan hän alkoi kuulla outoja ääniä, kirkasta sirkutusta ja rapinaa. Hän huomasi myös Urin pysähtyneen suuren kiven päälle tuijottamaan pää kallellaan jonnekin läheisten puiden lomaan.
”Uri...” Gokudera tuhahti lähestyen nyt kävellen kissaa, hengittäen syvään juoksun jäljiltä
…Tuon äänen Hibari tunnisti. Olisi voinut olla tuntemattakin, mutta minkäs teit. Kohoten ylös olkapäidensä varaan, hän katsoi äänen tulosuuntaan. Hibirdkin oli huomannut sen, säksätti vihoissaan kuin pelkäisi typeryksen aikovan vahingoittaa sen armasta munaa.
Ei mennytkään kauan, kun tuttu katti loikkasi esiin, jääden tuijottamaan heitä kuin suurtakin ihmettä. Pian sen isäntä saapui puhisten perässä.
"Sinä," Hibari tuhahti. "Toivon sinun takiasi, ettei kattisi ole munavaras." Ei sillä, että Uri olisi moisia aikeita näyttänyt ainakaan tähän mennessä; alun paranoiansa jälkeen Hibird oli jo alkanut päästää sen lähelle. Hibari ei tiennyt, mitä niillä kahdella oikein oli meneillään. Ei hän kuitenkaan ainakaan toistaiseksi uskaltanut nukahtaa katin hiiviskellessä Hibirdin lähistöllä.
"Sinä!" Gokudera älähti huomatessaan Hibarin vihaisen katseen puun varjosta. Hän oli ollut niin keskittynyt saamaan Urin kiinni, ettei ollut kiinnittänyt huomiota ympäristöön. Hibarin vieressä maassa Hibird huusi villisti, ja Gokudera ymmärsi aikaisemmin kuulemansa sirpityksen olleen Hibird.
"Mwaaah!" Uri maukaisi äänekkäästi, ja loikki Hibirdin ja munan luokse. Hibird jatkoi kovaa sirpitystään, mutta antoi kuitenkin Urin tulla viereen. Selvästi se jostain syystä luotti Uriin, mutta Gokuderasta se ei pitänyt. Gokudera tuhahti turhautuneena, hän ei vain käsittänyt mitä Uri näki tuossa typerässä linnussa ja sen munassa.
"Näyttääkö Uri sinusta munavarkaalta? Lintusi ei ainakaan näytä pitävän sitä uhkana. Ja ei kai tuo tosissaan kuvittele olevansa tuon munan emo?"
"Se on lintu, minä olen ihminen. Selvästikin se on meistä kahdesta ainoa looginen emo," Hibari totesi tyynen rauhallisesti. "Ainakin se on sen adoptoinut, enkä minä ainakaan ole sille vastaan väittämässä." Hän vilkaisi Uriin. Toistaiseksi kaikki hyvin kissan suhteen. "Saisi vain otus jo kuoriutua, ehkä sitten saisi joskus edes nukkua…"
"Miksi sinulla edes on tuo älytön muna?" Gokudera tuhahti. Hänen mielestään sekä Hibari että Hibird olivat järjiltään. Ja näköjään myös Uri, joka tyytyväisenä oli käpertynyt aivan munan viereen, osittain sen ympärille, aivan kuin yrittäisi myös kehollaan lämmittää sitä ja auttaa kuoriutumaan.
"Sain sen tunnilla opettajalta," Hibari vastasi. Idioottiko toinen oli? "Nämä Pokémon-olennot ovat kuulemma hyviä taistelijoita, ja kun suurin osa rasioistani jäi Maahan, ajattelin, että sellainen voisi olla hyödyksi. Sitä paitsi se voi pitää seuraa Hibirdille." Ja suojella sitä erinäisiltä muilta olennoilta, Hibird kun ei oikein osannut pelätä.
Kissa ainakin näytti olevan kerrankin oikealla asialla. Hyvä niin.
Gokudera tuhahti.
"Opettajalta tietenkin. Vaikka en sille Pokémon-kurssille osallistukaan, tiedän kyllä että täällä sellainen on. Ihan miten vain, tyhmiä ne minusta ovat, mutta jos koet että olet liian heikko ilman. Ne vain kuulemma taitavat tarvita paljon koulutusta, toivottavasti osaat edes hallita omaasi." Gokudera oli tiedonhaluisena jonkin verran tutkinut myös pokémoneja, jotka olivat hänelle aivan uusi asia. Salaa mielessään hän toivoi, että Hibarin munasta kuoriutuisi jokin säälittävä otus, josta ei olisi mitään hyötyä. Silloin Gokudera saisi nauraa hänelle makeasti päin naamaa.
"Uri on näköjään niin mieltynyt tuohon munaan, se ja tuo lintusi eivät näytä haluavan päästä minua lähelleen. En aio jäädä odottamaan että jotain tapahtuu." Gokudera oli nyt nähnyt että Uri on kunnossa, mitä sitten jos se nyt sitten ei tulisikaan heti saman tien Gokuderan mukaan. Kyllä se jossain vaiheessa kotiin palaa. Gokudera kääntyi jo lähteäkseen, kun Hibirdin sirpitys muuttui varoittavasta hyvin innostuneeksi.
"Niin kuin sinulla pitäisi olla mitään pokkaa puhua lemmikkisi hallinnasta," Hibari tuhahti. "Hibird sentään pysyy aina mukana, ja sen ainoan kerran kun Roll vahingoitti minua, se järkyttyi niin että meni tolaltaan. Sinusta ja katistasi en oikein voi sanoa mitään." Hibarille ei juuri ollut väliä, millainen pokémon munasta kuoriutuisi. Jos se olisi vahva ja taitava, siitä tulisi hyvä lisä taisteluihin; jos taas se olisi hyödytön, se voisi silti pitää seuraa Hibirdille. Eihän hän lintuaankaan taistelemaan pistänyt.
Juuri silloin Hibird päätti kuitenkin innostua. Se ei ollut mitenkään uusi asia, mutta Hibari kuitenkin vilkaisi sivulleen, kun tavanomainen "Vauva! Vauva!" sirkutus alkoi yltyä. Tällä kertaa muna kuitenkin aivan selvästi liikkui. Se tärähti, kerran, toisen, kolmannen.
Oliko vihdoinkin oikeasti tapahtumassa jotain?
Gokudera olisi vastannut Hibarille jotain ivallista ja kärkevää, mutta jokin outo tunne ilmapiirin muutoksessa sai hänen olemaan hiljaa. Hibari tuijotti nyt keskittyneesti munaa, joka oli alkanut heilua. Hibird lenteli munan yläpuolella villisti huutaen, ja Urikin oli noussut seisomaan ja tuijotti munaa valppaana.
"Jestas...!" Gokudera mutisi vihaisena, varmana siitä, ettei kukaan kuullut häntä. Kaikki paikalla olijat olivat niin keskittyneet munaan, että Gokudera oli varma, että olisi saanut huutaa vaikka Nekozawan muuttaneen Hibarin vuoteen uima-altaaksi, eikä Hibari tai kukaan muu olisi kuullut häntä. Hän kääntyi turhautuneena Norman asuntolan suuntaan, häntä ei kiinnostanut typerä muna. Hän viskasi suussaan olevan tupakan jämän maahan, tajuamatta tumpata sitä niin kuin normaalisti teki. Hän kaivoi taskustaan uuden tupakan ja sytytti sen samalla kun käveli kiivain askelin tiehensä.
Hibari ei tosiaan juuri kiinnittänyt huomiota Gokuderan lähtöön, hänen koko huomionsa ollessa kiinnittyneenä munaan. Se heilui nyt jo kovasti, ja siihen alkoi vähä vähältä ilmestyä säröjä. Sisältä kuului hentoja ääniä, kuin jokin yrittäisi hakata tietään ulos.
Äkkiä ympäriinsä lenteli pieniä munankuoren sirpaleita, ja sen asukas työnsi loputkin palaset pois ympäriltään, katsellen ympäriinsä hiukan hämmentyneenä. Se oli hassu pieni otus, sininen mustilla kuvioilla jaloissaan ja rinnassaan, yksi musta raita ikään kuin naamiona silmien edessä. Kaulassaan sillä oli pieni keltainen kaulus, ja Hibaria ihmeissään tuijottavat silmät olivat punaiset.
"Vauva!" Hibird ilmoitti innostuneena, lennähtäen otuksen nenänpäälle istumaan. "Hibird! Vauva!" Urikin osallistui innostukseen, nuuskien vauvaa uteliaana. Se ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään uhkaavalta, joten Hibari antoi sen olla lähellä.
Hetken aikaa pikku pokémon-vauva oli hiljaa. Sitten se vastasi, "Riolu?"
Riolu oli siis ilmeisesti sen lajin nimi, mitä Hibari nyt tunneilta muisti. Jokin muukin nimi sille pitäisi keksiä ennen pitkää. Juuri nyt häntä kiinnostivat eniten otuksen tassut. Sillä oli kokoonsa nähden suhteellisen isot etutassut, ja sen etujalkojen selkämyksessä oli metallinväriset, kovat kohoumat.
"Sinähän hassu otus olet," hän totesi hiukan huvittuneena. "Synnyt omat tonfat mukana."
"Riolu," pikkuinen vastasi, ja sitten haukotteli. Ilmeisesti munasta ulos tunkeutuminen oli ottanut voimille. Se puoliksi asettui, puoliksi kellahti makuulleen Hibarin kylkeä vasten ja sulki silmänsä.
"Hiljaa!" Hibird julisti ponnekkaasti. "Vauva nukkuu! Hiljaa!"
"Sehän sopii," Hibari mutisi itsekseen, silmät puoliummessa. Jos Hibird todella osaisi olla hiljaa vauvansa nukkuessa, hänkin saattaisi hiukan torkahtaa. "Sinä… Uri? Kai se oli Uri," hän sanoi, vilkaisten kissaa. "Älä yritä mitään hassua, kun nukun."
Uri naukaisi paheksuvasti kuin todetakseen, ettei suinkaan ollut niin epäluotettava. Sen mielestä oli ilmeisesti vallan sopivaa vain makoilla kerällä muiden puoliunisten otusten seurana.
Hibari oli niin väsynyt, että tämä riitti. Jos ongelmia tulisi, Hibird kyllä hänet herättäisi.
Kun hän jonkin ajan kuluttua havahtui, sen syynä ei kuitenkaan ollut Hibirdin sirkutus, vaikka sitäkin kyllä kuului varsin hätäisenä. Uri oli tarrannut hampaillaan hänen otsatukkaansa ja kiskoi siitä. Hän oli jo aikeissa antaa katille näpäytyksen tonfallaan, kun tajusi, että kyseessä oli jotain muuta kuin kiukunpuuska.
Jo avatessaan silmiään hän tajusi, että oli tavallista kuumempi. Avattuaan ne hän näki, miksi.
Sateista huolimatta metsä oli ilmeisesti sen verran kuivaa, että ympärillä kasvavat pensaat olivat alkaneet palaa. Hetken hän mietti, mistä palo oli saanut alkunsa, mutta muisti sitten syrjäsilmällä nähneensä Gokuderan heittävän tumpin sivuun. Niinpä tietysti. Mokoma idiootti yritti tappaa heidät kaikki eikä ollut edes paikalla.
Nousten nopeasti ylös hän tutki tilannetta. Tuli oli levinnyt jo aika laajalle, seuraten enimmäkseen pensaikkoa, mutta alkoi jo levitä muuallekin aluskasvillisuuteen. Se oli jo miltei ympäröinyt sen puun, jonka juurella hän oli nukkunut. Tavallisesti hän olisi yksinkertaisesti kiivennyt puuhun ja loikannut liekkien yli, mutta nyt hän ei ollutkaan yksin. Hibird osasi toki lentää, mutta Uri ja pikku Riolu eivät osanneet, ja ne olivat molemmat tarrautuneet häneen kiinni varsin lujasti.
"No niin, rauhoitutaanpas," hän sanoi, yrittäen vakuutella panikoivia otuksia. "Ei tämä vielä mitään ole…"
Gokuderalla kesti jonkin aikaa ennen kuin hän pääsi takaisin asuntolalle. Hän ei sitä myöntänyt, mutta juostessaan Urin perässä hän ei ollut katsonut minne oli mennyt, ja häneltä oli kestänyt hetken löytää oikea reitti asuntolalle. Hän oli melko pahantuulinen, yli tunnin etsintäreissu, ja hän palasi kotiin ilman Uria. Hyvä on, hän oli nähnyt sentään pennun, ja se oli kunnossa, mutta tapahtumat olivat silti ajaa Gokuderan hulluksi.
Asuntolan luona Gokudera vilkaisi turhautuneena taakseen metsää mistä oli tullut. Sieltä nousi tummaa savua. Turhautunut ilme vaihtui hämmästyksen kautta lievään kauhuun. Mistä savu oli peräisin? Ja miksi? Ja eikö tuo ollut juuri se suunta, missä hän oli tavannut Hibarin? Paikka minne Uri oli jäänyt? Gokudera ei ollut varma, hän oli hieman kadottanut suuntavaistonsa, mutta hän ei aikonut ottaa riskiä. Hänen olisi palattava tarkastamaan mitä tapahtuu. Hän tumppasi tupakkansa ja syöksyi juoksuun metsää kohti, kiroten samalla ääneen. Jos tämä oli jotain sen tonfafriikin aikaansaannosta, jos Urille sattuisi jotain... Gokudera ei välittänyt vaikka oksat raapivat häntä ja iskivät häntä naamaan hänen juostessaan. Savua oli jo enemmän, ja lämpötila alkoi nousta. Pian hän sai näkyviinsä liekkejä. Ne olivat levinneet jo laajalle alueelle, ja Gokudera yritti epätoivoisesti nähdä niiden läpi.
"Uri!" hän huusi ja lähti pujottelemaan liekkien välistä. Pitkälle hän ei päässyt, liekkejä oli liian tiheään. Pian hän kuuli liekkien ritinän läpi muita ääniä, hätääntynyttä sirpitystä, nau'untaa, jotain epämääräistä, ilmeisesti yhtä sanaa toistavaa huutoa, ja tutun äänen, joka kuulosti siltä että yritti rauhoittaa jotain.
"Hibari!" Gokudera älähti. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, miksei se idiootti häipynyt liekkien keskeltä, ei hän voinut niin avuton olla! Mutta muiden huutojen taas iskiessä hänen korvaansa, hän ymmärsi, että Hibari ehkä olisi selvinnyt, mutta ehkä hän huolehti eläimistä ja munasta. Oliko muna kuoriutunut? Gokudera älähti uudelleen tuskastuneena, ja syöksähteli liekkien lomasta ja läpi. Hänen oli päästävä Hibarin luo. Pian hän sai tämän näkyviinsä, ja tilanteen kaoottisuus lamaannutti hänen hetkeksi. Hibird lensi ympäriinsä huutaen vimmatusti, Uri roikkui Hibarin päässä ja olkapäissä. Hibarissa näytti roikkuvan myös jokin toinen olento, mutta Gokudera ei tunnistanut mikä se on. Hibari itse yritti selvästi rauhoitella eläimiä, ja taistella liekkejä vastaan. Gokudera kirosi ja yritti päästä taas liekkien ohi. Liekkejä oli kuitenkin liikaa. Gokudera manasi ettei ollut ottanut rasioitaan mukaansa huoneestaan, vain dynamiittinsa. Niistä ei olisi apua tulen sammuttamisessa. Hänellä ei nyt olisi muuta mahdollisuutta kuin juosta asuntoloille hakemaan apua. Mutta kestäisivätkö Hibari ja Uri niin kauan että apua tulisi?
Liekit alkoivat tulla jo vähän turhan lähelle. Hibari mietti, pitäisikö yrittää torjua niitä Rollin avulla, mutta tajusi sitten rasian jääneen asuntolaan. No, hänen liekkinsä onnistuisivat ehkä yksinäänkin suojaamaan… hetken aikaa ainakin. Oli hän ainakin tarpeeksi vihainen, että niitä riittäisi. Irrottaen sormuksen kaulallaan olevasta ketjusta hän pujotti sen sormeensa. Siihen syttyi lähes saman tien suuri, violetti liekki.
Hän kuuli jonkun huutavan nimeään. Hyvin tutun äänen vieläpä, taas kerran. Liekit leimahtivat heti suuremmiksi. Vai kehtasi se idiootti palata rikospaikalle?
"Tulitko tarkastamaan, onko työ jo tehty?" hän äyskäisi.
Gokuderalla kesti hetken tajuta, että Hibari oli huomannut hänen, ja huusi hänelle. Työ? Mitä se seko selitti.
"Mikä helvetin työ, ovatko liekit sekoittaneet pääsi lopullisesti?! Näin savua ja halusin tietää mitä tapahtuu!" Suuttumuksesta huolimatta Gokudera kuitenkin teki samoin kuin Hibari, ja aktivoi sormuksensa liekit, ehkä niillä saisi sen verran hillittyä liekkejä, että hän pääsisi muiden luokse.
"Sinä tämän sytytit, nikotiinikeuhko," Hibari huusi takaisin. "Rikot sääntöjä jo sillä, että poltat alaikäisenä; pitääkö niitä tumppeja vielä heitellä maahankin?"
Gokuderan silmät laajenivat ja hän pysähtyi hetkeksi. Hänkö tämän oli aiheuttanut? Kuva aikaisemmasta tapahtumasta, jolloin hän heitti tupakan maahan iski hänen mieleensä. Hän ei ollut tumpannut sitä! Hän tajusi sen nyt.
Liekit ja savu leimusivat taas tiukemmin hänen ympärilleen, aiheuttaen yskänpuuskan. Hän jatkoi äkkiä liekkien torjumista, siirtyen yhä lähemmäs Hibaria. "Olet seonnut! En minä tätä aiheuttanut! Ja tupakointini ei kuulu sinulle, et sinä siitä kärsi!"
"Vaikea ajatella, että tämä tyhjästäkään syntyisi," Hibari vastasi. Hänellä ei ainakaan toistaiseksi ollut vaikeuksia pitää tulta loitolla, sen verran paljon häntä ärsytti. Äkkiä hän tajusi Gokuderan olevan lähestymässä häntä. "…Idioottiko sinä olet, kun tänne olet tulossa?"
Kumpikaan heistä ei riidaltaan huomannut toisella puolen liekkien seassa hypähtelevää pientä, kettumaista otusta.
"Enemmän minä siellä autan kuin liekkien toisella puolella! En ehdi hakea apua, kärvennytte sillä aikaa! Niin paljon kuin ajatus yhteistyö kanssasi inhottaakin, jos pääsen sinne, voimme yhdessä saada lintusi, tuon olentosi ja Urin turvaan!"
"Tai sitten käristymme molemmat täällä," Hibari tuhahti. "Hibird tässä nyt vähiten on ongelmissa, paitsi ettei suostu jättämään vauvaansa!" Liekit uhkasivat tulla lähemmäksi. Hänen liekkinsä leimahtivat kuin vastaukseksi. Oli kuitenkin selvää, ettei hän saisi pidettyä niitä loitolla loputtomiin. "Eikö sinulla ole sadeliekkejä? Niistä voisi olla edes jotain apua…"
"Mitä luulet, idiootti?!" Gokudera ärähti, "Onko minulla sadeliekkejä? Idiootti, kai minä niitä olisin jo käyttänyt, jos olisi!" Hän oli jo aivan lähellä toisia, vielä yhdet liekit täytyisi ohittaa. Kun hän pääsisi niiden ohi, hän auttaisi Hibaria torjumaan liekkejä. Hibari näytti yksinkin hyvin toistaiseksi pärjäävän, mutta loputtomiin hän ei kestäisi, edes he kaksin eivät selviäisi. Heidän täytyisi keksiä jotain muuta. Gokudera valmistautui jo syöksymään viimeisten liekkien läpi, kun jokin uusi ääni pysäytti hänet.
Parhaatkaan torkut eivät näemmä kestäneet ikuisesti. Hitsugaya heräsi tällä kertaa siihen, että hyvin kuuma karvakerä hyppäsi hänen päälleen. "Mitä hittoa?" hän ärähti, avaten silmänsä nähdäkseen Vulpixin. "Sinä olet tavallistakin kuumempi!"
Vulpix näytti nyökyttävän, äännellen hiukan hätäiseen sävyyn. Se sentään tajusi kääntää päätään ennen kuin röyhtäisi kookkaan liekin. No, tuo ei ainakaan tiennyt hyvää. Ei sillä, että Hitsugaya olisi sitä vielä kovin kauan ehtinyt seurata, mutta yleensä se ei aivan hänessä kiinni ollessaan juuri röyhtäillyt, oli kai sen verran viileämpi olo. Nyt se kuitenkin oli vieläkin kuuma, ja jostain syystä jotenkin tolaltaan.
…Hetkinen. Kuumuus kyllä tuli Vulpixista, mutta tuo hiven savunhajua ei kuulunut sen yleiseen repertuaariin. Hieroen silmiään, Hitsugaya nousi istumaan, katsellen ympärilleen. Tällä puolen oli tavallista metsää, tuolla puolen näkyi… liekkejä. Paljon liekkejä. Ja ellei hän ollut aivan väärässä, sieltä kuului ääniä.
"No voi hemmetti," hän mutisi, työntäen itsensä jaloilleen. Napaten Hyourinmarun viereltään hän kiinnitti sen huotran selkäänsä, napaten yhä inisevän Vulpixin syliinsä. Se ei kuitenkaan jaksaisi juosta hänen tahtiaan. Puiden väistely haittasi hiukan, mutta häneltä meni kuitenkin vain muutama harppaus päästä liekkien luo. Vulpix yritti pyristellä hänen otteestaan, varmaan päästäkseen tulen luo, mutta hän piteli siitä itsepintaisesti kiinni.
"Sinä pysyt nyt tässä, etkä mene tuonne," hän sanoi sille, asettaen sen maahan jonkin matkan päähän ennen kuin astui taas lähemmäksi liekkejä. Niiden keskellä näkyi pari ihmismäistä hahmoa. "Onko siellä joku?" hän huusi samalla kun veti Hyourinmarun huotrastaan.
Gokudera pysäytti syöksynsä kuullessaan Hitsugayan huudon. Hän katseli äänen suuntaan, yrittäen paikantaa kuka oli huutanut. Hän ei kuitenkaan erottanut kuin häilyviä rajoja, kuumuus väärensi ilmaa. Jokin musta liikkuva hahmo siellä kuitenkin näytti olevan. Mutta se näytti lapselta, mitä hyötyä siitä olisi! "On!" hän huusi raivoissaan. "Ja voisit olla häiritsemättä, meidän täytyy selvitä näistä liekeistä! Jos sinulla ei ole parempaa tekemistä, juokse vaikka hakemaan apua, että saadaan nämä sammutettua!" Liekit vaikeuttivat huutamista, happea ei ollut turhan paljon. Gokudera keskittyi taas huitomaan niitä pois tieltään.
Hitsugaya huokaisi. "Juoksemiseen ei ole hitto vieköön aikaa," hän huusi vastaan. "Siellä on puu joka ei ole tulessa. Teillä on kymmenen sekuntia aikaa mennä sen juurelle, jos haluatte välttyä pakkasenpuremilta!"
Hibari ei jäänyt kyselemään. Siihen nyt ei ainakaan ollut aikaa. Sen sijaan hän astahti lähemmäs Gokuderaa ja kiskaisi tämän luokseen, painautuen aivan puuta vasten, Gokudera ja otukset liekkinsä suojassa. Vai alkoi tämä idiootti vielä kiistelemään tässä tilanteessa…
Hitsugaya laski ehkä kymmeneen, ehkä ei. Kohottaen miekkansa hän komensi sitä. "Asetu jäisen taivaan ylle, Hyourinmaru!"
Ilma oli viilentynyt hiukan jo hänen kävellessään paikalle. Nyt sen lämpötila laski jo huomattavasti, tukahduttaen lähimmät liekit. Turha kuitenkaan jättää moista arvailun varaan. Yksi sivallus miekasta lähetti matkaan jäisen lohikäärmeen, joka lensi kauniisti juuri liekkien halki, jättäen jälkeensä kärventyneitä puiden ja pensaiden jäänteitä huurteen ja jään peittäminä. Tulta ei enää näkynyt, joten hän palautti miekkansa huotraan. Turha tappaa Vulpixia joidenkin idioottien takia.
Hibari tuijotti silmät laajoina sormuksensa liekkien läpi, kuinka jäästä muodostunut kiinalainen lohikäärme hävitti jo laajalle levinneen tulen yhdellä pyyhkäisyllä, jättäen jälkeensä kylmyyttä hohkaavan vanan. "Wao," hän mutisi, aidosti vaikuttuneena.
Gokudera ehti tuskin tajuta mitä tapahtuu. Paikalle saapunut vieras huusi ettei juoksemiseen ollut aikaa ja käski suojautua. Hibari tuntui reagoivan tähän heti, ja Gokudera hieman järkyttyi tämän lähtiessä liikkeelle ja kaapatessa hänetkin mukaansa. Hän kuitenkin antoi Hibarin kiskoa hänet mukanaan, osittain koska luotti siihen että toinen tietää mitä tekee, osittain koska hän itsekin tiesi että näin pitää toimia, ja osittain koska oli liian järkyttynyt siitä tosiasiasta, että hän ja Hibari makasivat nyt sylikkäin puun juurella.
Hitsugayan jäälohikäärmeen levitessä liekkien ylle Gokudera tunsi lämpötilan laskevan, ja hän vaistomaisesti kaappasi Urin syliinsä, sulkien tämän tiukasti itsensä ja Hibarin väliin. Kun Uri oli varmasti turvassa, hän tyytyi vain tuijottamaan. Lohikäärme oli kadonnut, samoin kaikki liekit. Hibari mutisi jotain hänen vieressään, mutta hän oli liian hämmästynyt kuunnellakseen. Hetken aikaa vain tuijotettuaan hän älähti tajutessaan vaaran olevan ohi, työnsi kiivaasti itsensä kauemmas Hibarin syleilystä, ja kääntyi etsimään katsellaan lohikäärmeen omistajaa
Ihmisiä. Nuoria ihmisiä. Pitihän se arvata. "Mitä helvettiä te kakarat oikein luulette tekevänne?" Hitsugaya ärähti. Maa hänen ympärillään oli edelleen paksussa huurteessa. "Aiotteko polttaa koko hemmetin metsän maan tasalle? Kiittäkää hitto vieköön onneanne että olin lähellä ja tuo pentu herätti minut, tai teistä olisi tullut grillilihaa…"
Riolu tarrasi tiukasti kiinni Hibariin, hytisten nyt vaihteen vuoksi kylmästä. Hibari kääri käsivartensa sen ympärille lähes vaistomaisesti noustessaan taas jaloilleen. "Syytä tuota idioottia," hän totesi, nyökäten Gokuderaa päin. "Minä olin nukkumassa ja heräsin siihen, että yhdestä savukkeesta oli tullut metsäpalo."
Gokudera tuijotti tulokasta, ja tunsi hämmästyksen väistyvän tavanomaisen vihan tieltä.
"Turhaan haukut toisia kakaroiksi, itse olet pienempi. Ja helvettiäkö luulet että huviksemme metsää poltamme! Täynnä idiootteja koko paikka!"
Raivoissaan Gokudera ponkaisi maasta seisomaan, pitäen hytisevää, järkytyksestä jäykkää Uria tiukasti rintaansa vasten. Hän tiesi että hänen ehkä pitäisi kiittää Hitsugayaa pelastamisesta, mutta itsepäisyys ja Hibarin syytökset estivät häntä.
"Mitä sinä selität!" hän ärähti, "et edes tiedä mistä palo alkoi. Tupakasta, sanot sinä, ja väität vielä että minun tupakastani, mutta mistä helvetistä sinä sen muka tiedät?!" Jäämättä odottamaan vastausta hän lähti tarpomaan asuntolan suuntaan. Hän halusi Urin lämpimään, ehkä se pitäisi käydä näyttämässä lääkärillekin. Gokuderan vaatteet ja ihokin olivat paikoittain palaneet, mutta itsestään hän ei välittänyt, haavat paranisivat kyllä.
"Olen kyllä luultavasti hyvän verran sinua vanhempi, pentu," Hitsugaya äyskähti Gokuderalle. Kehtasi vielä soittaa suutaan, kun hän pelasti mokomat! "Mistä minä tietäisin mitä te nykynuoret huviksenne teette?"
Hibari katsahti Gokuderan perään, sitten kääntyi taas Hitsugayan puoleen. "…Korvaan tämän jonain päivänä," hän sanoi. Hän inhosi olla velassa kenellekään, mistään syystä. Se oli myös lähin, mitä hän pääsi kiitokseen. "…Ja haluan vielä otella sinua vastaan."
Otella. No niinpä tietysti. Se saisi luvan olla miekkailua; edes Shikai ja hän luultavasti tappaisi tämän idiootin, elleivät ne oudot violetit liekit olleet aika hemmetin vahvoja. Ainakin ihmiseksi tällä oli vahva aura, mutta se ei vielä merkinnyt paljoa. "Miten vain," Hitsugaya murahti. "Juuri nyt minä aion jatkaa uniani." Tässä oli nyt ainakin mukavan viileää. Siihen kun vain oikaisisi jäisen aluskasvillisuuden päälle…
"Minä ainakin jatkan torkkujani sisätiloissa," Hibari mutisi takaisin. Hibird ja Riolu tuntuivat molemmat olevan samaa mieltä, yksi kiivaasti säksättäen ja yksi kylmästä hytisten. Se nyt olikin ihan vastasyntynyt, parka.
Hitsugaya oli jo sulkenut silmänsä, välittämättä kun Hibari käveli tiehensä.
Vulpix röyhtäisi. Liekki sulatti pienen kaistaleen maata Hitsugayan läheltä.
No, hyvä siihenkin olisi käydä unille, kerälle isäntänsä viereen.