Suuri päivä suomalaiselle kirjallisuudelle.

[flower_play]

Osallistuin novellikokoelmalla nimeltä

Kämppäkaveri

En edes kohteliaisuudesta voi sanoa kaipaavani häntä. Voin jopa myöntää, että ehdin kauan odottaa päivää, kun hän lähtee sotkemasta taloani ja vie mennessään naurettavat vaatteensa, ylidramaattiset ja huomionkipeät kuten hän itsekin. Vain levynsä hän olisi saanut unohtaa, mutta tietenkin hän itkee itsensä kuiviin osastolla kuunnellen niitä suu rumasti vääntyneenä. Ajatellen ties mitä - entisiä rakkauksia, kipeän onnellisia muistoja, Deusia, minuakin - kuten silloin joskus maatessamme sohvalla tunteja vain kuunnellen ja rakastaen samoja maailmoja.

Ehkä minun olisi pitänyt sanoa, etten koskaan kysy, mikä on taas romahduttamassa häntä. Myöntää, etten koskaan halaa häntä niin kuin ne, joiden tekemänä se ei olisi auttanut. Ja vaikka olisinkin antanut olkapääni, vastannut kliseillä hänen kliseisiinsä, hän olisi kohta sekoittanut palapelinsä uudelleen. Hän ei koskaan tyytynyt mihinkään, ylpeilikin sillä. Ylpeä ihminen hän olikin, rasittavan ylpeä kaikesta muusta paitsi yksinäisyydestään, kirotusta iänikuisesta yksinäisyydestään.

Pakkomielle rakkauteen. Syytti välillä kiusaajiaan, yleensä itseään vähäisistä kokemuksistaan poikien kanssa nuorempana uskoen, ettei opi seurustelemaan enää. Kävi uudelleen läpi samoja, minun korvissani merkityksettömiä yksityiskohtia, ja lopuksi keksi uuden tavan pyytää anteeksi tyhmyyttään. Ymmärsi hävetä muttei ymmärtänyt lopettaa. Kuinka turhauttavia sellaiset ihmiset ovatkaan! Kiusaannuin äärettömästi, kun hän kerta toisensa jälkeen repeytyi ja vuosi tuskansa. Yhteisen asuntomme lattialle ja pöydälle työtehtävieni päälle, jotka pidin omista huolistani puhtaana.

Sitä hän minussa niin ihaili, kuortani ja riippumattomuuttani muista ihmisistä. Suorapuheisuuttani ja rehellisyyttäni, vaikka annoinkin niiden satuttaa häntä usein. Toisinaan saatoin pilata tai pelastaa hänen päivänsä yhdellä lauseella. Hänen palvontansa ahdisti minua, mutta oli kasvatukseni vastaista puhua siitä silloin, koska hänen ystävänsä olivat minunkin ystäviäni. Illalla hän kertoi, kuinka merkityksettömältä tuntuu tehdä mitään, jollei kukaan muu tiedä siitä ja aamuisin nauroi sotkuisille hiuksilleni punaisten huultensa takaa.

Kerran hänellä oli lyhyt suhde erääseen miespuoliseen kaveriini. Kaksi viikkoa ja hän suri sitä kuukausia! En tietenkään voinut enää kutsua kaveria juhliini ja aina kun tapasin tätä kahviloissa hän vain kyseli, oliko se tyttö toipunut. Vähitellen emme olleet kaverin kanssa yhteyksissä ollenkaan, mutta kämppäkaverini kyllä roikkui minussa yhä sitkeämmin. Eikä toipunut, oli varma, ettei rakkautta voi olla olemassakaan, yritti todistaa sitä kaavioilla väestönluvusta. En ymmärtänyt mitään enkä välittänytkään. Lopulta katsoin suoraan hänen punaisiin silmiinsä ja kerroin, ettei hän ole maailman eikä tämän asunnon ainoa ihminen.

Sen jälkeen sain kuulla hänen ikävästään ja kaipuustaan vain öisin, kun yritin keskittyä tentteihini kahvin voimalla. Hän ei enää ostanut levyjä, koska tiesi, etten enää kuuntelisi niitä hänen kanssaan. Vanhat levyt saivat hänet itkemään entistä kovaäänisemmin ja aamuisin hänen tyynyliinansa oli täynnä mustia meikkijälkiä.
Sitten hän synnytti Deusin. Ei vauvaa kohdustaan niin kuin äidit, vaan poikaystävän mielestään niin kuin ne, jotka eivät kestä tätä maailmaa. Luulin hänen olevan vain ihastunut taas, kun hän makaili sängyllään tuijotellen hymyillen kattoon tai suljettuihin silmäluomiinsa. Hänen hiljaisuutensa ja jonkinlainen ennennäkemätön mielenrauhansa alkoivat huolestuttaa minua.

Kun eteisessä oli vain yhdet kengät hänen pyydettyä Deusin vastustelujeni jälkeen meille, olin helpottunut. Tämä Deus olikin ymmärtänyt pysyä kotonaan. Helpotus raukesi ärtymykseksi, kun kuulin kikatusta makuuhuoneestamme. Ja uudestaan. Katsoin uutiset ja historiallisen dokumentin, sillä en halunnut mennä hakemaan työpapereita huoneesta, joka oli nyt hiljaisempi. Hän oli sietämätön onnellisenakin ja mitä ikinä odotinkaan näkeväni oven vihdoin avatessani, se ei ollut hänen puolialaston vartalonsa istumassa hymyillen sängyn reunalla. Yksin mutta puhuen ihmiselle, joka on rakastanut häntä enemmän kuin kukaan.

Otin paperini, suljin oven hiljaa, eikä hän edes huomannut sen olleen auki. Kerroin velvollisuudesta yhteisille tutuillemme, jotka säikähtivät ja antoivat hänelle kaupungissa toimivan psykiatrin numeron. Iltaiset lepertelyt vaihtuivat ahdistuneisiin kuiskauksiin, kun hänen todellisuudenrakkautensa ja yksinäisyytensä taistelivat. Pari kuukautta hän nukkui yhä myöhempään ja nousi vain tunkemaan kurkkuunsa keltapunaisia kapseleita. Kauhtunut valkoinen paita yllään hän ei yrittänytkään salata rappiotaan. Aivan kuin en olisi nähnyt psyykenlääkkeitä, hän jätti purkin sanomalehden päälle osoittaakseen epätasapainoista mieltään.

Tunsin ajoittaista syyllisyyttä huomautuksistani, mutta en minä olisi voinut häntä pelastaa, koska hänen sairastumisensa ei ollut kenenkään syy. Viimeisinä viikkoina ennen osastolle lähtöä hän oli inhimillisempi ja taas ahdistunut tai haltioitunut stigmastaan. Rahani ovat tiukemmassa kuin ennen, mutta hain silti kissan löytöeläinkodista ainoaksi seurakseni, enkä ole käynyt katsomassa häntä kertaakaan.

Pakko
tarina epätoivosta

Nainen joi drinkkiään pillillä ja nuolaisi nopeasti pisaran, joka valui hänen huulilleen. Istuin viereisellä baarijakkaralla, mutta en hetkeäkään ajatellut tarjoavani hänelle kallista drinkkiä. Särmikkäät kasvot ja trendikäs tukka mutta taas farkut. Mikä miehiä viehättää farkuissa? Noin viehättävät ja treenatut jalat ovat piilossa rumien farkkujen alla. Hän voisi potkaista kovaa; tunnustelen käsirautoja beigen nahkalaukkuni läpi. Nainen flirttailee ja nauraa, kun mies sanoo, että hän ajattelee jättävänsä työnsä ja alkavansa sijoittajaksi. Oikeasti mies ajatteli vain samaa kuin minä. Hän on varma nainen.

Nelikymppinen mies pyytää minua tanssimaan ja suostun vain, koska tanssilattialta näkee, kun pari poistuu. Hänen kanssaan oleva mies toteaakin, että nainen on juonut tarpeeksi ja avuliaasti saattaa hänet kotiinsa. Töksäytän kiitokset tanssittajalleni ja lähden heidän peräänsä. On lämmin ilta ja he kävelevät takit käsissä valittaen narikkamaksuja. Kilometrin päässä he katoavat kerrostaloon harmillisen vilkkaalla alueella. He eivät vaihtaneet numeroita, nainen tuskin jää yöksi. Minulla on puolesta kolmeen tuntia aikaa tutkailla paikkoja.

Kerrostaloalueen kummillakin puolilla on alle viidensadan metrin päässä pimeää puistikkoa, mutta koruista päätellen naisella voi olla varaa taksiinkin. Sitten minun olisi tyydyttävä pihakierrätyspisteeseen ja huiviin, mikä olisi sääli, sillä naisella on seksikäs ääni. Palaan takaisin varjoisalle penkille, josta näen, kun nainen poistuu. Odottaminen on turhauttavaa ja vie melkein haluni, mutta ajattelen, että nainen ansaitsee tulla käytetyksi. Hän käyttää miestä juuri nyt ja mies käyttää häntä hänen tahdostaan ehkä juuri tuolla neljännen kerroksen ikkunassa, jossa palaa kylmä sinisenhohtoinen LED-valo.
Valot syttyvät rapussa ja nainen kompastelee humalassaan ulos. Kävelen hänen perässään kiivain askelin. On alkanut sataa ja nainen on varmasti kiitollinen takistaan. Tien ja katulamppujen kääntyessä vasemmalle juoksen hänet kiinni ja kaadan maahan. Nainen luulee minua ryöstäjäksi ja ajattelee eksyttävänsä minut puistikossa. Hetken pelkäsin, että hän olisi juossut tielle, ja minun olisi ollut pakko antaa hänen mennä. Juoksutan hänet kauemmas kerrostaloista ja kaadan hänet uudestaan maahan sitoen tottuneesti hänen jalkansa puihin.

”En tarvitse rahaa, minulla on tämän lisäksi muitakin hienoja laukkuja. Etsin harvinaisempaa aarretta”, kuiskaan eikä typerä naikkonen ymmärrä vieläkään. Hän ei osaa edes kunnolla vastustella, kun otan kolmannet käsiraudat laukusta ja pujotan ne hänen käsiinsä. Nainen on kosteassa maassa vieläkin kiihottavampi kuin baaritiskillä, mutta kaupungissa on vaaransa. Avaan takin ja nostan hänen paitansa ylös. Hän on vielä hikinen miehen jäljiltä ja hänen ihonsa, rintansa hohkaavat lämpöä. Hyväilen niitä kovakouraisesti ja nautin, kun nainen alkaa vihdoin tajuta, että aion pakottaa hänet.

Hänen kiljuntansa ja hätänsä on suloinen, kun hän tuntee käsieni voiman ja päättäväisyyden sisällään. Tahtoisin testata uutta dildoani häneen, mutta tiedän olevani liian lähellä asutusta: en ehdi, en ehdi. Nainen maistuu baarin mieheltä, mutta hänen huulensa ovat pehmeät suudella. Hän puree minua huuleen ja yrittää kääntää päätään pois sihisten ”saatanan likainen lepakko päästä mut sä mielenvikainen friikki”. Heteronaiset ovat parhaita, koska he eivät koskaan unohda minua. Ajattelen seurakuntanaista, joka puhui viimeisestä tuomiosta ja rukoili pelastusta itselleen ja sitten minulle. Hän huusi, kuinka helvetin tulipatsaat tulisivat polttamaan minua, mutta paloin nautintoa hänen kimpussaan, ja se nautinto kyti kauan.

Kesäaurinko oli jo noussut, ja minun oli mentävä. Annoin käsirautojen avaimen naisen käteen, hänellä kestäisi tovi saada kädet irti ja toinen jalkojen irrottamiseen. Aikaa olisi riittävästi juosta pois. Nainen oli nähnyt kasvoni, mutta naiset häpeävät tulla toisen naisen raiskaamiksi eivätkä ilmoita poliisille.

Aamukokouksessa olin väsynyt ja pahoinvoiva. Naisen mätkähtäminen maahan ja hätääntyneet kirkaisut soivat päässäni niin selkeästi, että käännyn muutamasti ikkunaan. Viha itseäni kohtaan saa minut tuntemaan, että muut etsivät vihamielisinä minua. Pelkään, että hän on jäljittänyt himokkaat pakottajan käteni syliini, jossa ne makaavat tweedkankaan päällä hikisinä ja tärisevinä. Kiinnijääminen merkitsisi tuhoutumistani. Naisia on eilisen lisäksi ainakin yhdeksän, ei, kymmenen. Kuolisinkohan vankilaan niin pitkässä ajassa vai parantaisiko se minut? Kuinka monta kertaa minut raiskattaisiin nöyryytyksen, ei halun tähden. En voisi piiloutua kokouspöydän ääreen, vaan olisin kaikkien silmissä törkeä kimppuunkävijä, paatunut, tunteeton.

Kertaakaan en ole jättänyt katumatta, mutta kukaan ei ole kotona estämässä minua ja useimmiten se on helppoa. Menen nukkumaan kahdeksan uutisten jälkeen mutta herään 23:23 tyhjyyden tunteeseen. Aivan kuin minulla ei olisi lainkaan sisäelimiä, vain kylkiluut ja keuhkot, jotka haukkovat ohutta ilmaa. Pukeudun ja kävelen ulos ja kuuntelen moraaliani vasta mennessäni uudelleen sisälle. Korviani vihloo ja ihoni on saastainen. Kun joskus nielen kyyneleitä, ne maistuvat suolaisemmilta ja myrkyllisemmiltä kuin merivesi.

Jonkun pitäisi lähteä markkinoimaan uutta ohjelmistoa Saksaan viikonloppuna. ”Ylihuomenna ja tajuavatko ne, että meidän henkilökunnalla on töitä täälläkin liikaa”, pomo kiroaa ja saan mielijohteen pyytää puheenvuoroa. En osaa saksaksi kuin kirosanoja, ja pomoni taitaa tietää sen. Muilla on perheet, eivätkä he ole toteuttaneet seksuaalirikosta tänään aamuyöllä. Olen saanut kiitosta myyntitaidoistani ja pakenen tekoani ulkomaille.

Laskeuduttaessa korviani vihloi, ja minun olisi tehnyt mieli huutaa kivusta. Päästyäni lentokentälle puristin silmäni kiinni ja seisoin ihmisvilinässä laskien hengenvetoja niin kuin zen-oppaissa neuvotaan. Avatessani silmäni valkoinen halli oli kirkas ja kattoikkunoista tulviva valo rauhoitti minut. Tiesin, että nainen itkisi Suomessa niin kuin ne kymmenen muuta, jotka olin riisunut ja joiden sisään olin väkisin työntänyt sormeni tai jotka olin pakottanut nuolemaan minua. Valo kimmelsi suuren meren pintaan, enkä kuullut muuta kuin saksankielistä pulputusta ja lentokuulutuksia eri kielillä. Se meri on välissämme, minun ja tekojeni välissä.

Hotellihuoneessa muistin välimatkani virallisen syyn ja aloin etsiä ohjelmistoselontekoja, joita olin lueskellut lentokoneessa. Yksi kolmesta nipusta ei ollut lentolaukussani, vaikka muistin painaneeni mieleen toimintaperiaatteiden ja eri toimintojen nimiä koneessa. Olin ottanut sen kotoa, mutta olin jättänyt sen lentokoneeseen enkä kehtaisi soittaa pomolle. Maksoin kohtuuttomasti yleisöpäätteestä, mutten löytänyt kuin pintapuolisia tietoja, jotka oli suunnattu ohjelmiston tavallisille käyttäjille, ei suuryrityksille. Kunpa keskittymiskykyni ei olisi näin sirpaleinen.

Kauluspaitani oli ryppyinen ja eksyin kahdesti etsiessäni paikkaa, jossa esittelytilaisuus pidettäisiin. Paikan päällä minulle näytettiin auditorio ja laitteet, joilla voisin heijastaa flash-esityksen näytölle. Laitoin pomoltani saaman levyn koneeseen ajatuksena selata sivut läpi, mutta huomasin kauhukseni, että esitys oli saksaksi. Itsestään selvä ajatus ei ollut käynyt edes mielessäni. Kiireessä päättelin parhaani mukaan kuvista, mikä sivu liittyi mihinkin aiheeseen ja ilmoitin olevani valmis.

Sanoin ”guten tag” ja täysi salillinen, noin 350 henkeä hymyilivät rohkaisevasti. Aloitin reippaasti, mutta englannin puhuminen aiheutti supinaa ja päänpudisteluja. Käteni tärisivät ja sekosin pitkissä saksankielisissä yhdyssanoissa, niiden kaikissa konsonanteissa, vaikka olin opetellut termit ulkoa ja kerrannut vielä lähtiessäni. Lopulta puhuin esityksen läpi kokonaan englanniksi, mutta olin jo varma, että matkani tekisi firmallemme tappiota. Jotkut kuulioista jopa poistuivat kesken. Edessä istuva housupukuinen Frau kyseli tietävästi ohjelmointikielestä, megatavuista ja laitteistovaatimuksista. Minun alaani oli suunnittelu enkä koskaan muistanut numeroita.

Häseltäminen syöttökoneen kanssa ei parantanut uskottavuuttani ja tuo ärsyttävä Frau huomautti minulle ensin saksaksi ja sitten englanniksi, että projektorin virransäästäjä menee päälle kymmenen minuutin päästä. ”Danke shön”, tokaisin ja hän hymyili pilkallisesti huonolle ääntämykselleni. Yritin lieventää häpeääni vitsillä, jolle kukaan ei nauranut. Frau tuijotti minua silmälasiensa takaa. Välähdyksessä näin Fraun sängyllä vatsallaan ja ruoskan kädessäni kohotettuna iskuun. Säikähdin ja seisoin muutaman sekunnin paikoillani liikkumatta. En olisi täällä ilman pakkomiellettäni väkisinottamiseen. Neljä viidestätoista läsnäolevasta yrityksestä ilmoittaa kiinnostuksen ohjelmistoomme. Kiroan huonoa menestystä, sillä pomo odotti optimistisesti kahtatoista ja vähintään kymmentä. Ehdin kuitenkin huomioida, että neljän joukossa on Fraun firma.

Välähdykset palaavat mieleeni, kun nöyryytettynä puran laitteistoa. Minua ystävällisesti ennen mainostilaisuutta opastanut mieshenkilö käskee saksaksi viemään koneen zu dem Vorrat. Selvennöstä on turha pyytää, joten veikkaan, että hän tarkoittaa jotain talon osaa. Tutkiessani karttaa taakseni kävelee Frau, joka ivaa äänessään kysyy, onko jotain hukassa. Muuta väkeä ei näy, he ovat lähteneet perjantainviettoon, joten alennun kysymään häneltä. ”Verwahrung!” Frau huudahtaa ja vie minut varastohuoneelle.

Olen laittanut koneen paikalleen ja haluan vain hotelliin ja aamulennolla Suomeen, kun Frau katsoo minuun ja toteaa: ”Onnistunut tilaisuus.” En mielelläni lyö naisia, mutta isken häntä kasvoihin nopeasti. Säikähdyksekseni se tuntuu vapauttavalta ja lyön uudestaan. Sidon hänet lattian metallipylväisiin löytämilläni köydenpätkillä, sillä en ottanut käsirautoja mukaan lentotarkastuksen (ja itseni) pelossa. Vedän hameeni ja alusvaatteeni yhdellä kertaa alas ja istun hajareisin tuon itsetietoisen Fraun kasvoille. Kuiskailen rivouksia ja hän kokee välttämättömäksi tehdä sen, mitä hänen täytyy.

Orgasmin hetkellä saavutan lohdullisen unohduksen. Fyysisen ja henkisen onnen yhdistelmän, täyteläisen itsetyytyväisyyden tunteen, jossa ei ole sijaa peloille. Ainutlaatuisen tunteen, jota en muista kokeneeni ensisuudelmassa, vaikka se päiväkirjassani lukeekin. Mutta hurmio haihtuu liian nopeasti. Tahtoisin kostaa kaikki kokemani tuskat Fraulle aivan kuin hän olisi epäonnistuneen matkani ruumiillistuma. En löydä mitään, millä voisin penetroida häntä, joten nuolen häntä. Avaan kauluspaidan napit, rakastan kauluspaitoja, hänellä on kaunis povi. Menen alemmas ja Frau hokee lyhyitä lauseita saksaksi. Hän kuulostaa vihaiselta - kaikki saksalaiset kuulostavat - enkä koe syyllisyyttä pakottamisestani. Frau ei vastustele enää, vain toistaa käsittämättömiä sanojaan. Kiihotun hänestä todella, siitä kuinka hänen ylpeytensä väreilee voimastani.

Työnnän vaivatta neljä sormea häneen sisäänsä, hänen häpynsä on kuuma. Frau melkein huutaa ja pelkään, että talossa on sittenkin joku. Tiuskaisen ”hiljaa” ja hän vaihtaa kärsivät voihkaisunsa alistuvaan ininään. Kauhistun kiinnijäämistä, vaikka hän epätavallisesti tottelikin minua, ja olen lopettamassa. Frau voihkii uudelleen eikä jää epäselväksi, että äänen tarkoitus ei ole saada jotakuta vapauttamaan hänet minulta. Päinvastoin: ne ovat puhtaita alkuääniä, intohimon refleksinomaisia ilmaisuja. Frau herpaantuu käsiini.

Tuijotamme toisiamme hitaasti ja hänkään ei sano mitään. Avaan kahleet ja päästän hänet irti, puen ja kiirehdin ulos. Taksia odottaessani näen, kuinka hän kävelee omalle autolleen ja katoaa liikenteeseen.

Berliini-Helsinki-lennolla en ole vieläkään ymmärtänyt tapahtunutta. Keskustelupalstoilla ja naistenlehdissä olen lukenut naisten kirjoittavan haluavansa tulla raiskatuiksi. Eivät he oikeasti halua, että viinalta haiseva ruma mies työntää ähkien peniksensä heidän salaisimpaan paikkaansa. Raiskausfantasiaa toteutettaessa päällekävijän vartalo on samanlainen kuin muissakin fantasioissa, hän suutelee huulille eikä lopeta ennen kuin on tyydyttänyt myös uhrinsa. Niitä ei toteuteta piharoskisten luona, ei inhottavan kosteassa puistikossa eikä sotkuisessa varastossa Saksan IT-yrityksessä. Nämä uhrit pyytävät yleensä kumppaniaan ottamaan heidät väkisin sängyllä, kylpyhuoneessa tai jotkut rannalla. Ironia on tämä: raiskausta ei ole olemassa ilman pakkoa.

Frau ei teeskennellyt orgasmiaan. Hänellä ei ollut mitään syytä siihen. Hän ei ollut pyytänyt minua kajoamaan itseensä väkivalloin, mutta tekoni oli tuottanut hänelle nautintoa. Oliko Frau kiihottunut todellisesta pakosta? Olin nainut hänen kanssaan väkisin, sitä ei voida kyseenalaistaa. Vai juuriko se minun pitäisi kyseenalaistaa? Frau itse oli raiskannut minun ylpeyteni ja kasvoni ja minähän oikeastaan vastasin hänelle voittaakseni takaisin ylpeyteni. En kuitenkaan voittanut, sillä Frau todisti nautinnollaan jatkaneensa peliään zu dem Vorrat. Tunsin vihaa. Frau oli raiskannut minut kahdesti.

Maanantaiaamuna töissä olin loistavalla tuulella. En edes muistanut häpeällistä esittelytilaisuutta ja Suomessa raiskaamani nainenkin oli vain vaimea kirkuna. Hyväntuulisuudessani sovin illallisen parin läheisemmän työkaverini kanssa ja tarjouduin hakemaan kaikille kahvit. En ehtinyt ovestakaan ulos, kun pomo rynni sisään ja hyökkäsi kimppuuni. "Mitä sinä oikein puhuit niille? Miksi markkinavoimain nimessä edes lähdit!" hän huusi ja häpeissäni totesin tyhmästi "englantia". "Ei Saksaan englantia mennä puhumaan! Mikä tämäkin yksi on olevinaan, ensin suuri tilaus mutta sitten peruutti.." hän läimäytti myyntikirjan pöydälleni ja käveli vihaisesti toimistoonsa. Saksalainen oli raiskannut minut kolmesti: peruuttanut yritys oli Fraun johdossa.

Illallisella pakottauduin olemaan hyvällä tuulella, mutta tunsin, että minähallintani alkoi pettää. Työssäni olen saavuttanut sen suosion, jota olen seuraelämässä jäänyt vailla. Minulla on ollut valta tehdä suuriakin päätöksiä, kun tänään en saanut edes valita ravintolaa. Olisin halunnut kiinalaiseen, mutta muiden naisten kehuttua tätä pihviravintolaa, minun olikin pakko päästä maistamaan härän sisäfileetä. Toimiston ulkopuolella aina sama juttu: jos pysähdyn kuuntelemaan toisen perusteluja, hän vakuuttaa minut ja kohteliaisuudesta kiellän itseltäni, mitä aikaisemmin himoitsin.

Minulla ei ole koskaan ollut kykyä saada jokaista kaunista naista rakastumaan minuun ja olen kompensoinut sen puutetta työpaikalla. Kun minua ei enää kunnioiteta työpaikalla, jää vain yksi vaihtoehtoinen keino tuntea, että voin vaikuttaa ihmisiin edes jotenkin. Seksuaalinen alistaminen.

Avasin tietokoneen kotiin tultuani ja kirjauduin chattiin. Kirjoittelin turhanpäiväisiä lähellä asuvalle minua hieman nuoremmalle Kleopatralle. Kleopatra näytti kuvansa, hän todella oli jumalainen. En uskaltanut ottaa tapaamista vielä puheeksi ja valehtelin nimeni, ikäni ja ammattini. Väitin kännykkäni olevan korjauksessa ja tein ilmaissähköpostin vain häntä varten. Viikon päästä sovimme tapaamisen ensi perjantai-illaksi hänen lempiyökerhoonsa.

Istuimme baaritiskillä ja kummatkin joimme paljon, koska olimme hermostuneita. Muutaman drinkin jälkeen Kleopatra sanoi minua haluttavaksi ja hipaisi kaulaani. Kosketus kuumotti, mutta eri lailla kuin Fraun huulet häpyhuulillani tai rimpuileva nainen allani. Tunne oli enemmänkin lämpöä, joka tuntui iholla mutta myös sisäelimissä. Sain haluamani ilman pakkoa. Kleopatra vei minut tanssimaan - en ollut tanssinut naisen kanssa pitkään aikaan. Tunsin halua puristaa hänet itseäni vasten ja etsin samaa kaipuuta hänen silmistään. Odottamatta Kleopatra suuteli huuliani ja suljin silmäni.

Hän vei minut asunnolleen ja kaatoi punaviiniä korkeisiin laseihin. Uskalsin suudella häntä ja hän vastasi. Kleopatran huulet maistuivat viiniltä enkä olisi malttanut irrottaa. Suu tuntui intiimimmältä alueelta kuin ne, jotka ovat tavallisesti suojatut. Toiseen voi tunkeutua väkivalloin, mutta ketään ei voi pakottaa suutelemaan takaisin. Voin koskettaa naista väkisin, mutten saada häntä nauttimaan. Näin upea esileikki voisi päättyä vain satumaiseen seksiin.

Viinilasit seisoivat puolillaan pöydällään, nuolin sormenpäilläni hänen rintojaan ja Kleopatran kädet olivat paitani alla. Ujutan omaani hänen pikkuhousuihinsa, mutta hän käskee minun rauhoittua. Kleopatra sanoo, ettei hän usko nettisuhteisiin, että tämä oli vain kokeilu, että minä en ole hänen etsimänsä nainen, että hän ei aikonut mennä näinkään pitkälle, että --. En tahdo kuulla enempää. Selitys merkitsi minulle vain sitä, että jumalainen nainen ei rakastelisi minua tänä iltana eikä minään iltana. En voisi saada Kleopatraa.

Hänen torjuntansa sai kyyneleet silmiini. Miksi en ole hänen unelmiensa nainen? Miksen yhtä hyvin minä kuin joku toinen? Olin epäonnistunut, surkea, ruma, säälittävä, huono suutelija, epäkiinnostava enkä lainkaan seksikäs. Häpesin naiiviuttani ja sinisilmäisyyttäni ja Kleopatran kosketus sattui. Tilanteen nopea muutos tuntui epätodelliselta. Ei hän voinut, ei saanut torjua minua noin vain! Jos en olisi ollut niin hyökkäävä, hän olisi ehkä pyytänyt minua uusille treffeille. Jo huomeniltana Kleopatra löytäisi chat-huoneesta toisen naisen, mutta minua ei huolisi kukaan.
Itsesääli imaisi minut kuin nuorempana. Ammattikorkeakoulussa olin ihastunut ystävääni, mutta hänellä oli jo tyttöystävä. Juhlissa suutelimme usein niin kuin tyttöjen tapana oli pussailla keskenään omaksi ja poikien huviksi. Meidän suudelmamme tuntuivat pidemmiltä ja täyteläisemmiltä kuin ne, joita hän jakeli muille tytöille. Halusin jopa ajatella, että ne olivat rakastavampia kuin ne, joita hän vaihtoi tyttöystävänsä kanssa. Kun olimme viimeisellä vuodellamme, hän viipyi luonani saunaillan jälkeen ja kerroin tunteistani.

Tyttö rakasti tietysti omaansa ja oli järkyttynyt, koska osoitin olevani valmis rikkomaan heidät. Itse järkytyin, sillä olin lukenut häntä väärin. Olin uskonut sellaiseen, mikä ei ollut todellista ensinkään: fantasiaan. Minun ei tehnyt mieli itkeä. Tahdoin vain kelata ajan taaksepäin ja pysäyttää sen seisahduttaakseni totuuden, jota en vielä tiennyt katsellessani hänen hikistä vartaloaan saunassa. Aivan suunnattomasti tahdoin siinä pyörryttävässä kuumuudessa tarttua häneen ja kertoa hänelle kaipuuni en sanoin, jotka voi torjua, vaan vastustamattomin hyväilyin.

En voinut päästä tuskaisesta tiedosta tytön kanssa enkä Kleopatran. En voinut olla parempi, joten olin huonompi. Pyyntöni oli julmasti hylätty, joten pakotin. Raiskasin ystäväni yhdeksän vuotta sitten ja raiskasin Kleopatran sinä perjantaiyönä, joka vaihtui lauantaiksi hänen itkiessään ja vastustellessaan.

Aamulla en vieläkään tuntenut nautintoa teostani. En muistanut edes fyysistä nautintoa, muistin vain Kleopatran kyyneleet ja pelon, kun tein hänen kehostaan luvatta omani hänen omalla sängyllään. Mitään nautintoa ei ollut ollut, sillä Kleopatra oli kärsinyt. Hänen vaginansa oli kaunis ja jumalallinen, mutta minä olin tehnyt siitä ruman ja likaisen. Yhdeksässä vuodessa olin oppinut nauttimaan pakosta ja kahleiden tuomasta vallantunteesta, vaikka sen takia ystäväni oli hylännyt minut. Nyt vasta ymmärsin, mitä minun olisi pitänyt käsittää jo silloin: ruumiin voi pakottaa, mutta tahtoa sen uumenissa ei milloinkaan.
Töihin kävellessäni vapisin kauttaaltani. Korvien vihlonnan lisäksi tunsin pelkoa, Kleopatran pelkoa. Pelkäsin, että joku hyväksikäyttäisi häntä uudelleen, vaikka hän oli niin intelligentti ja hyvä nainen. Olisin tahtonut painaa hänet sydäntäni vasten ja kuiskata "tuletko vaimokseni?". Miksi kukaan nainen ei antanut minun kohdella itseään kauniisti? Tiesin, ettei minun ollut pakko tarttua välttämättömyyteen, mutta niin paljon pelkäsin kieltoa. Kävelen kioskin ohi ja katson inhoten keltaisia otsikoita. Olen melkein kävellyt ohi, kun jalkani ja silmäni pysähtyvät yhtä aikaa sydämeni kanssa. Luen sanat kolmesti: Lesboraiskaaja viettelee tyttöjä internetissä.

Orkidea
orkidean syntytarina

WC tytöt oli taas varattu, kun rinnakkaisluokkalaiset tytöt lainailivat toisilleen huulipuikkoja ja hilepaletteja. Orkidea istui puristaen jalkoja tiiviisti yhteen. Hän ei viitsinyt kiirehtiä tyttöjä, sillä muuten he saattaisivat arvata, että Orkidealla oli ne. Kun hän oli kumartunut peilin edessä terveydenhoitajan pienessä oranssissa huoneessa, tämä oli sanonut, että monilla tytöillä menstruaatio alkaa jo ennen kymmenettä ikävuotta. Mutta Orkidea oli jo kuudennella ja ainoa varhaiskypsä lukuun ottamatta rinnakkaisluokan Ilonaa, mutta Ilona olikin jäänyt luokalleen ja siis vuoden vanhempi.

Orkidean rinnat olivat niin kehittyneet, että hän piti aikuisten rintsikoita, joissa oli kutittavat luut ja pitsiä. Lapussa luki A75 ja Orkidea pelkäsi, että ennen lukion loppua hänellä olisi yhtä suuret liivit kuin mummon D100. Hänen kaverinsa olivat kateellisia hänelle, mutta Orkidea ei halunnut pitää sellaisia syvään uurrettuja paitoja kuin Viljan isosisko, joka oli jo 15. Yleensä hän piilottikin tissinsä huppareiden alle; erityisesti Orkidea piti sellaisista, joissa oli läpitasku. Siellä saattoi kenenkään huomaamatta nypliä kynsiään, jos tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Liikuntatuntien jälkeen opettaja kuitenkin pakotti kaikki suihkuun ja hänen piti paljastaa vartalonsa muiden silmien raiskattavaksi.

Orkidealla oli kaksi isoaveljeä eikä hänen äitinsä voinut kieltää, ettei haluaisi ainoan tyttärensä olevan naisellisempi. Hän oli joskus kertonut, että hän oli opiskeluaikoinaan toiminut alastonmallina. Kerran äiti päätti näyttää Orkidealle muutamia maalauksia, joiden tekijä oli halunnut jättää ne hänelle. Äiti oli niissä kuvissa hyvin kaunis, mutta Orkidea ei ollut perinyt sitä kauneutta. Äidillä oli leveä missihymy, pitkät prinsessahiukset ja suuret silmät. Orkidealla oli isän punertava tukka ja vihreät silmät ja hänen mielestään ne olivat maailman tylsimmät ja onnettomimmat värit hiuksille ja silmille.

Sitten äiti otti esiin vanhan valokuvan, jossa oli hienopiirteinen nainen. Hänen suppusuunsa oli sievä ja hänen hiuksensa kiilsivät. Kuva oli seepiasävyinen, mutta Orkidea oli varma, että hiukset olivat punaiset. Ääni väristen Orkidea kysyi, kuka nainen on. ”Etkö omaa Viola-mummoasi tunnista?” äiti nauroi, mutta Orkideasta tuntui, kuin hän olisi katsonut peiliin. Hänen huulensa olivat yhtä sirot ja silmien värikalvon ympärillä oli samanlainen arvoituksellinen tummempi rengas. Kulmakarvat olivat yhtä kauniilla kaarella, mutta Orkidean miesmäisen tuuheat kulmat jäivät silti kauas isoäidin nuoruuskuvan eleganssista.

Orkidean käännellessä potrettia hirvittävä totuus iski häneen ja hänen teki mieli huutaa kuin hänen ihoonsa oltaisiin joka puolelta tartuttu pitkillä kynsillä. 1.3.1934. Kahdeksankymmenen vuoden päästä hänen salaperäiset silmänsä muuttuisivat yhtä ryppyisiksi kuin mummonkin, suupielet kääntyisivät alaspäin ja tukka hapertuisi puhumattakaan vartalosta! Vanhojen ihmisten mukaan seitsemäntoistavuotiaana neito on kauneimmillaan. Viisi vuotta tuntui hetkoselta - jos Orkidea aikoi nauttia kauneudestaan, hänen tuli se ymmärtää.

Hän riisuutui t-paidastaan ja college-housuistaan ja otti esiin mustan lyhyen mekon, joka hänelle oli ostettu serkun rippijuhliin. Silloin Orkidea oli pitänyt mekkoa epämukavana, mutta nyt hän huomasi sen pidentävän hänen jalkojaan ja korostavan lantion muotoutumassa olevaa kaarta. Äiti oli ostanut Orkidealle meikkejä osta 2 maksa 1 -tarjouksista ja osan Orkidea avasi ensimmäistä kertaa. Kulmakarvoista tuli aivan liian tummat ja hiukset tarttuivat tahmeaan huulikiiltoon. Poskipuna sai hänet näyttämään siltä, että hän olisi ollut tappelussa.

Orkidea turhautui tyttömäisen typeristä ajatuksistaan ja hankasi kosmetiikan iholtaan. Hän pukeutui nopeasti verryttelyhousuihin ennen kuin isoveljet tulivat kotiin, mutta koko päivän hän ajatteli kokoon kipristymistä ja haalentumista, vanhuuden julmia todisteita kauneuden ajallisuudesta. Kotimatkalla palautettavien kirjastokirjojen kassiin päätyi kuin vahingossa muotilehti, jonka tarrassa luki laina-aika 1 viikko. Viikon päästä lehtiä oli viisi.

Orkidea oli päättänyt tulla kauniiksi, mutta hän huomasi, että hänellä oli valmiiksi mallityttöjen terävä nenä ja pitkät sormet ja heidän kaarevat ripsensä. Suihkun jälkeen hän harjasi hiuksensa suoriksi ja katsoi itseään peilistä. Punainen ei ollut enää lainkaan onneton hiusten väri ja rinnat tuntuivat pehmeiltä ja pyöreiltä. Muotilehdistä Orkidea oppi meikkiniksejä kuten luomaan silmään kolmiulotteisuutta varjostuksella, vahvistamaan kynsiä uittamalla niitä oliiviöljyssä ja tunnistamaan oman ihotyyppinsä sekä hoitamaan sitä niin, että hänen ihonsa oli sileä kuin kolmasluokkalaisen, jolla ei vielä ollut finnejä.

Ripsentaivuttimet, valo- ja huultenrajauskynät ja kulmakarvapinsetit eivät olleet halpoja puhumattakaan meikkivoidevaahdoista, itsevalaisevista huulipunista tai itseruskettavasta kosteusvoiteesta. Orkidea säästi kaikki viikkorahansa ja valehteli ostavansa niillä karkkia kaupungilla. Isä ei olisi ikinä antanut hänen meikata joka päivä kouluun niin kuin yläasteen tytöt. Kun Orkidealla oli myöhäinen aamu, hän laittoi hieman ripsiväriä ja toisinaan sipaisun pastellisävyistä luomiväriä. Satunnaiset ihon virheet hän peitti aina, mutta hän oli kehittynyt siinä taitavaksi. Isän olisi täytynyt koskettaa silmälaseillaan hänen nenänpäätään, jotta hän olisi huomannut peitepuikon, meikkivoiteen, punaisen neutralisoijan tai puuterin (irto- tai kivipuuteri tarkoituksen mukaan) jäljet.

Koulussa Orkidea piti vanhoja poikamaisen yksinkertaisia vaatteitaan. Hän olisi halunnut pukeutua upeisiin haute couture -luomuksiin. Hän olisi osannut yhdistää vaatekappaleita paremmin kuin kaupan somistajat, jotka pukivat haudanvakavat mallinuket, nuo pikkukaupungin tytön muoti-ikonit. Hän ei halunnut kaverien pitävän häntä pinnallisena tai itserakkaana, sillä nämä eivät koskaan kiertäneet vaatekauppoja vain sovittaakseen vaatesylillistä ja peilaillakseen itseään asuissa, jotka pukivat heitä toinen toistaan upeammin. Vaikka hänen tiimalasivartalolleen ja symmetrisille kasvoilleen olisivat istuneet muodikkaat trenssitakit ja suuret aurinkolasit, hän joutui tunnustamaan, etteivät ne pukeneet sitä epäpinnallista ja joukkoon sulautuvaa persoonaa, jona muut hänet näkivät.

Orkidea oli taas lempikaupassaan, joka oli kallis elitistien kauppa, jonne tuotiin Pariisin ja Lontoon muodin uusimpia innovaatioita. Ainoa myyjä oli kaunis kuin lehtien tytöt ja puhui suomea vieraalla korostuksella kysyessään Orkidealta, tarvitseeko Neiti apua. Orkideaa hieman hävetti käydä sellaisessa liikkeessä ostamatta mitään. Hän ei silti voinut vastustaa liehuvia helmoja, kulta- ja hopeastrasseja ja mielikuvituksellisia leikkauksia, jotka paljastivat milloin hänen sileän reitensä, milloin terävän olkapään. Jo sovitushuoneen ihana sisustus teki Orkidean onnelliseksi ja hän kävikin siellä piristymässä, kun hän oli saanut huonoja numeroita kokeista.

Maaliskuussa oli isoäidin 90-vuotispäivät, juuri isänäidin, Violan, jonka 73 vuotta vanhan valokuvan nähtyään Orkidea oli ymmärtänyt, ettei hänen tarvitse tyytyä olemaan tavallinen ja tylsä. Hän päätti, että juhlat ovat hänen odottamansa hetki näyttää tämä myös muille. Säästöillään hän osti suoristusraudan, sillä tikkusuorat hiukset kehystivät hänen kasvojaan kauniimmin kuin luonnonkiharat. Hänen jalkansa oli kasvanut koolla ja äidin viedessä hänet ostamaan kenkiä, hän valitsi mustat avokkaat, joissa oli 3,5cm piikkikorko. Isä naureskeli joutuvansa maksamaan kaksin verroin kalliita vaatteita, mutta äiti oli niin tyytyväinen tyttärensä naisellistumisesta, että hän osti tälle koko joukon uusia vaatteita.

Juhlissa Orkidea hymyili jokaiselle heijastavalle pinnalle ja heilutteli mekkonsa helmoja tietoisena siitä, kuinka hieno kontrasti hänen hiuksillaan ja mekon oliivinvihreällä oli. Vanhemmat sukulaiset luulivat häntä kahdeksasluokkalaiseksi, mutta kun ilahtunut Orkidea sanoi olevansa 12, he katsoivat äitiä paheksuvasti. Orkidea ei voinut ymmärtää, mikseivät muut osanneet olla iloisia. Hänestä oli tullut ruman ankanpoikasen sijaan eksoottinen pronssi-iibis, harvinaisuus maan maastoon sulautuvien lintujen joukossa. Äiti sanoi, että ehkä hänen spagettiolkaimensa ja juuri polven yläpuolelle jäävä helmansa olivat vanhemman väen mielestä sopimattomia, mutta äiti ei tiennyt, että kaupoissa Orkidea oli sovittanut rohkeampiakin asuja.

Äidinäidin siskojen alentavat katseet eivät häirinneet jo itsevarmaksi käynyttä Orkideaa. Vanhemmat serkkupojat viljelivät kuitenkin ilkeitä huomautuksia, kuten ”luulin, ettei muumioiden juhlissa ole strippareita” tai ”kas kas hajuherne on muuttunut ruusuksi”. Oli neuvottu kävelemään selkä suorana ohi, mutta se oli äärimmäisen vaikeaa huulen väristessä ja hankalien kenkien polttaessa päkiää. Orkidea meni istumaan ulkoportaille itkien. Hän ymmärsi, miksi rumia haukuttiin, sillä hänkin teki sitä joskus. Tuntui typerältä, että kauniita pilkattiin siksi, että he ovat tyytyväisiä katsoessaan peiliin aivan kuin se olisi jotenkin epätavallista.

Hän oli suunnitellut laittavansa mekkonsa kouluun seuraavana päivänä ja hän itki kauniin mekkonsa puolesta. Sen erikoisen kankaan ja helman koristeiden, jotka joutuisivat hänen takiaan kaupan hyllyiltä kaappiin verkkatakkien ja reisitaskuhousujen viereen. Joutumaan käyttämättöminä kirpputorille nähtyään näiden vaatteiden irvikuvien käyvän maailman silmien alla monta kertaa. Koulussa sanottiin massateineiksi tyttöjä, jotka ostivat pieniä paitoja ja minihameita suurista kaupoista. He meikkasivat tunneilla ja kysyivät kaikista toistensa vaatteista, olivatko ne uusia. Orkidea ei ollut sellainen, sillä tietysti hän katsoi videoita tai kävi huvipuistoissa ystävien kanssa eikä välittänyt, jos hiukset menivät tuulessa sekaisin tai olivat aamulla pörrössä.

Nytkään häntä ei kiinnostanut, vaikka hänen kajaalikynänsä teki mustia viiruja pitkin poskia jättäen läiskiä hänen pitkäkestoisen meikkivoiteensa pintaan. Viola-mummo tuli ulos ja istui hiljaa kuunnellakseen. Nieleskellen Orkidea sanoi, että hänestä oli ihanaa meikata runsaasti ja pukeutua hienosti ja kuinka hänestä oli epäreilua, etteivät muut voineet sallia hänelle sitä iloa. ”Eikö poikia pelota noinkin raju meikki?” mummo nauroi hyväntahtoisesti. Orkidea vastasi, ettei häntä kiinnosta poikien mielipide, vaan itsevarmuus ja hyvä olo, joita hän kauneudesta saa. Mummo vakavoitui ja sanoi: ”Ajattelet oikein kultaseni. Aina on oikein olla kaunis juuri itsensä vuoksi. Minäkin olin nuorena kaunis ja omistin paljon kauniita vaatteita. Uskotkos sitä?” ”Uskon.”

Koulussa Orkidea oli turhautunut eikä hänellä ollut enää vapaa olo rennoissa ja väljissä vaatteissaan. Liikuntatunneilla riisuutuminen niistä helpotti, sillä hän piti tyylikkäistä alusvaatteistaan. Niiden päälle hän olisi mieluummin pujottanut tyylikkäät minishortsit ja huutosakkilaistyylisen t-paidan, mutta muiden tyttöjen käyttäessä tuulipuvunhousuja ja vanhoja pieneksi jääneitä paitoja hän olisi vaikuttanut kummajaiselta. Hän piti harrastuksensa omanaan, vaikka toisinaan hän ei voinut olla huomauttamatta, kuinka ihanan kekseliäitä ja toimivia asuyhdistelmiä vastaantulijoilla tai opettajilla on päällä.

Ala-asteen päätöslahjaksi Orkidea sai digitaalikameran ja monien tuttujen ollessa kesäkuun töissä hänelle jäi paljon aikaa opetella itselaukaisimen käyttöä. Pian hän jo matki asukokonaisuuksia ja poseerauksia lukuisista muotilehdistä, jotka olivat piilossa vaatekaapin ylähyllyllä. Kuvia Orkidea ei näyttänyt kellekään ja huonot hän poisti heti, mutta parhaimpia hän katseli pitkään tuntien onnistumisen tunnetta, joka oli parempaa kuin kiitos huoneen siivoamisesta ja erilaista kuin helpotus riidan selvittämisestä.

Isoveljet aloittivat urheilu-uinnin kesällä ja Orkidea vaati itselleen kuntosalikortin. Hän alkoi käydä siellä säännöllisesti, mutta käytti eniten kuntopyörää ja nosteli kevyitä käsipainoja. Salilla monet tuskin katsoivat häntä, sillä hänellä oli tavalliset shortsit ja yksivärinen toppi. Hän ei ollut lihava ennenkään, mutta kesän loputtua hänen vartalonsa oli terveen kiinteä ja hän piti mielellään bikineitä rannalla.

Yläasteen ensimmäinen päivä jännitti Orkideaa, mutta hän oli itsevarma. Lapaluihin ulottuvat hiukset oli leikattu kerroksittain ja vasemmalla oli sivuotsatukka. Päivä oli hiostava, joten hänellä oli revityt farkkushortsit ja valkoinen navan yläpuolelta solmittu lyhythihainen kauluspaita. Orkidea oli tehnyt pitkiä kävelylenkkejä korkokengillä, joiden ansiosta hän käveli vyön ruskeaan sointuvilla sandaaleillaan mallikkaasti. Pitkissä kynsissä oli ranskalainen manikyyri, mutta meikki oli luonnollinen, ettei hän näyttäisi liian pynttäytyneeltä.

Orkidea istui ulos odottamaan tuttuja, mutta mitä suurimmaksi hämmästykseksi monet tulivat kiinnostuneina juttelemaan hänelle, pojatkin. Ala-asteella Orkidea oli pysynyt tiukasti omien piiriensä sisällä ja hän oli tyytyväinen itseensä huomattuaan juttelemisen niinkin helpoksi. Hänen omat ystävänsä tulivat ja kehuivat hänen vaatteitaan. Orkidea oli riittävä ja vielä enemmän.

Usein iltaisin Orkidea riisui peilin edessä. Hän laittoi kädet toistensa lomitse ja veti paidan pois nopeasti niin kuin oli nähnyt isoveljien salaa katsomissa videoissa. Hameen vetoketjun hän avasi takaa ja antoi sen valahtaa mytyksi lattialle. Rintaliivit, jotka olivat kuppikokoa suuremmat kuin viime vuonna, lensivät sängyn reunalle. Silkkiset alushousut myötäilivät sieviä pakaroita.

Hän juoksutti käsiään olkapäille ja kaulalle, hipaisi rintojaan ja reittä. Hän tunsi sileät hiuksensa vasten selkää, josta lapaluut erottuivat kauniisti kuitenkin lihasten ympäröimänä. Vaikkei hänen ollut tarve ujostella muita kuin itseään, tuntui siveettömältä painaa nännejä etusormen ja peukalon väliin, vaikka se tuottikin uudenlaista iloa. Tuntui ihmeelliseltä hitaasti ja kevyesti viedä käsiä vartalon ympäri. Suihkussa ja saunassa Orkidea saattoi viettää useita tunteja painaen kätensä kuumana hakkaavan sydämen päälle tai sormensa sinne, minne viileä vesi suihkusta virtasi. Joskus hän teki sen itselleen illalla sängyssä mutta laittoi radion aina päälle, etteivät vanhemmat kuulisi.

Liikuntatunneilla Orkidea viipyi estoitta suihkussa toisin kuin muut tytöt, jotka loivat hänen urheilulliseen vartaloonsa ihailevia silmäyksiä. Pian nämä silmäykset muuttuivat katkeriksi, epätoivoisiksi ja vihaisiksi, sillä Orkidean löydettyä oman kehonsa ja sen ihanuuden, yhä useammat hänen ikäisensä pyrkivät unohtamaan kehonsa. Joskus kävi niin, että tunti aloitettiin 20min määrätyn ajan jälkeen, koska vain harvat tytöt uskalsivat vaihtaa vaatteensa muualla kuin lukitussa WC:ssä.

Monet hänen ystävänsä söivät äärettömän vähän, jos edes tulivat ruokailuun. Orkidea ei tiennyt, kuinka ottaa osaa suosituimpiin keskusteluihin, kuten kilpailuun siitä, kenessä oli eniten vikaa. Tällaiset tytöt olivat korkeintaan samanpainoisia kuin Orkidea ennen kuntoilun aloittamista, mutta heitä tuntui tyydyttävän enemmän vastaus ”entä mun vatsamakkarat” kuin tuo selvä totuus. Usein myös vertailtiin mallien painoindeksejä ja erilaisia ympärysmittoja. Orkideakin katsoi muotikuvia mielellään - varsinkin sellaisia, joissa on hienoja vaatteita - muttei mittanauhan kanssa.

Orkidea saattoi vain toivoa heidän ymmärtävän, mitä hän oli ymmärtänyt. Kauneus on suureksi osaksi valinta eikä vain hiusväripurkin, vaan myös asenteen osalta. Lähinnä hän ajatteli sen olevan huomionhakua, kunnes Orkidea käsitti, mitä nuo luukasat kätkevät sisäänsä tai missä määrin sisältään poistavat. Yksi Orkidean parhaista ystävistä, Vuokko, oli pyörtyillyt toistuvasti väittäen sen johtuvan alhaisesta verenpaineesta. Se johtui syömättömyydestä, siitä, että Vuokko halusi olla niin laiha, ettei voisi pysyä pystyssä. Vuokko joutui psykiatriseen sairaalaan.

Vuokon lailla Orkidea huomasi monien pitkäaikaisten ystäviensä kuihtuvan ja muuttuvan ennen niin elämäniloisilta kasvoiltaan sen näköisiksi, että he olisivat haihtumassa pois. Tallottujen ystävien oli vaikeaa löytää aurinkoa eivätkä he uskaltaneet sitä katsoa. He olivat kasvaneet maasta, jossa äidit moittivat lapsensa vartta paksuksi ja balanssi fyysisyytensä kanssa on mahdottomuus, jonka tietoinen tavoittelu katsotaan itserakkaudeksi.

Orkidean olemus kukoisti ja sen kruunasi valoisat kasvot, kuten kaikkien niiden, jotka olivat ymmärtäneet vaalia vahvaa juurtaan ja korvata ravinteilla epätoivotut ominaisuudet. Rakkaidensa lisäksi Orkideaan sattui nähdä varjoon vetäytyviä tapauksia, jotka olivat joskus pilkanneet häntä omaan napaan tuijottamisesta ja nyt, kun Orkidea kulki napapaidoissa, nämä tytöt pyrkivät kaikin keinoin peittämään sen seudun. Hänkin alkoi tehdä niin, koska joutui kokemaan, että kauneuden esittäminen on ilkeää. Orkidea oli ymmärtänyt, että itseään korottavat ja itsensä yläpuolelle kurkottavat jättävät varjoonsa ne, jotka myötäävät tuulta. Niiden kukkien lehdille sadepisarat tippuvat, jotka ovat itselleen kauniita, sillä se tekee niistä myös maailmalle kauniita.

Desex™
vaihtoehtoinen rakkaustarina

Claudo oli aina istunut mieluummin yksin koulussa kuin jutellut sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa hän ei osannut jutella. Mieluummin hän pelasi tietokonepelejä tai lennätti kauko-ohjattavaa helikopteria muutaman hyvän ystävänsä kanssa. Hän oli aidosti tahtonut miellyttää nyt jo kuolleita vanhempiaan ja siksi opiskellut tunnollisesti. Erityisen ylpeä suku oli ollut hänen kyvyistään matematiikassa ja biologiassa. Hän ei ollut lihava, pikemminkin alipainoinen, muttei urheilullinenkaan. Liikuntatunneilla lapsena Claudo usein itki, kun ei pystynyt tekemään jääkiekkojarrutusta eikä juoksemaan yhtä kovaa kuin muut pojat.

Yhdeksänvuotiaana hän oli ollut ihastunut Jeanneen, luokan uuteen tyttöön, johon olivat ihastuneet kaikki muutkin, pojat ja tytöt, mutteivät opettajat. Takapulpetissa istuessaan Claudo kuuli kerran, että Jeanne oli sylkäissyt sijaisopettajan naamalle, kun tämä oli yrittänyt litistää hänen ruskeat kiharansa pyöräilykypärällä. Sen jälkeen Claudo ei ollut käyttänyt pyöräilykypärää, vaikka hän ei ollut järin hyvä pyöräilijä. ”Rasittavan epärationaalista!” huokaisi Claudo, jos hän vielä sattui ajattelemaan sitä. Häpeällä ja kyynisyydellä hän muisteli myös, kuinka hän oli välitunnilla tarttunut tytön hartioihin ja sanonut ”rakastan sinua”. Hänen olisi pitänyt osata laskea todennäköisyys sille, että Jeanne juoksisi pois nauraen.

Nykyään hän työskenteli biokemian parissa ja oli läheisempien työkavereidensa kanssa kehitellyt rokotteen aidsiin ja parannuskeinon syöpään. Heidän ryhmänsä oli voittanut niin monia palkintoja, että niitä riitti jokaiseen hänen suuren kaksikerroksisen talonsa huoneeseen, mutta silti hän oli onneton. Äiti oli ainoa, joka oli jakanut hänen ylpeytensä lukuun ottamatta ammatti-ihmisiä. Kukaan ei sammuttanut herätyskelloa aamulla hänen puolestaan ja kuiskannut korvaan: ”Nouse jo, ihmeparantajani”. Vaikka hänellä oli niin paljon tuttuja tiedepiirissä, että hän joutui päivittäin valitsemaan lounaskutsujen väliltä ja hänen nuorempi veljensä asui samassa kaupungissa, Claudoa piinasi jatkuva yksinäisyys.

Aina kun hän yritti keskittyä työntekoon tai hauskanpitoon, hän muisti rakkauden piinaavan olemuksen typeristä asioista. Hän saattoi alkaa ajatella vuodentakaista tyttöystäväänsä viininvärisestä verestä koeputkessa tai puristaa kätensä nyrkkiin kaverien puhuessa hääpäivästään. Hän oli sitä mieltä, että rakkaus ei antanut mitään hänelle, silkan itsepetoksen euforian ja jälkeenpäin tuhansittain pettymyksiä. Siksi hän olikin perustanut sairaalan entisen lobotomiasaliin kerran viikossa kokoontuvan kerhon, jonka tunnuslause oli ”Rakkaus pitää kieltää kuten muutkin huumeet!”

Jäseniä oli jo muutama kymmenen, mutta ainoa näkyvä teko oli ollut ehdotus laista, jonka mukaan kaikki rakkautta käsittelevä taide, keskustelu ja mainonta tulisi kieltää vakavien rangaistusten uhalla. Silti Claudo ja hänen katkera kaartinsa jaksoivat seistä kadunkulmissa huutamassa: ”Ihmiset eivät ymmärrä, mitä vahinkoa rakkaus aiheuttaa yksilöille puhumattakaan koko ihmiskunnasta! Sekä rakkauden huuma että siitä väistämättä aiheutuvat sydänsurut heikentävät ihmisen keskittymiskykyä, mikä saattaa aiheuttaa korvaamatonta tuhoa esimerkiksi ydinvoimalaväen herpaantuessa hetkeksi. Rakkaus aiheuttaa Homo sapiensille koskaan hellittämättömiä paineita. Tuhotkaa tämä vuosituhansien sairaus. Rakkaus voi johtaa muiden päihteiden käyttöön tai jopa itsemurhaan!”

Tässä lienee hyvä tarkentaa, että Claudon kerho tahtoi hävittää pelkästään sukupuolisen rakkauden, jota romantikot myös Eros-rakkaudeksi nimittävät. Mitään syytä ei ollut siihen, etteivätkö ihmiset olisi saaneet rakastaa vanhempiaan, jumalaansa, lemmikkejään tai esineitään. Claudolle pyhintä oli ystävänrakkaus ja sukupuolisessa rakkaudessa hän vihasikin suuresti sitä, kuinka turhat ihastukset saattoivat tuhota muuten niin kestävän ja molemminpuolisen suhteen kuin ystävyyden.

Useimmille kerholaisista tärkeintä oli kuuluttaa rakkauden ja ulkonäön välisen suhteen negatiivisia vaikutuksia, kuten ulkonäköpaineita, liikalaihduttamista, mainosten vääristynyttä ihmiskuvaa, seksikkyyden merkitystä työpaikalla ja turhia kosmeettisia leikkauksia. Claudolla ei kuitenkaan ollut kroonista ihottumaa, kieroja silmiä, rumaa hiusleikkausta eikä ollut löydettävissä mitään muutakaan seikkaa, joka tekisi hänestä vastenmielisen. Nykyään hän oli suorastaan hyvännäköinen, karismaattinen ja tyylikkäästi pukeutuva. Hän tiesi, ettei kumppania saa ulkoisilla avuilla, mutta käytti kuitenkin paljon tätä argumenttia ajatustensa tukena, sillä se vetosi erityisesti nuoriin tyttöihin.

Claudo tuli kotiin vannottuaan yhdessä muiden kanssa, että seuraavalla kerralla, kun tuntee ihastuvansa, päättääkin vain unohtaa kaiken alkuunsa. Yksinkertaisesti unohtaa. Kun hän huomasi tuorejuuston pilaantuneen jääkaapissa, hän kuitenkin ajatteli, ettei niinkään olisi käynyt, jos hänen talonsa tyhjyyttä täyttäisivät vaimo ja lapset. Hän juoksi kirjahyllylle ja otti ensimmäisen kirjan: Lääketieteen tosia legendoja. Hän oli saanut sen opiskeluaikaiselta tyttöystävältään, joka oli ehtinyt antaa hänelle joululahjan, muttei syntymäpäivälahjaa helmikuussa. Vihoissaan hän heitti kirjan päin kukkamaljakkoa, joka särkyi ja kirja kastui. Esineillä ei ollut merkitystä nyt, ne olivat onnellisen vapaita tästä tunteesta.

Kunpa hän itsekin voisi olla kuin tuo kirja, sitä Claudo toivoi. Niin täynnä tietoa ja niin tietämätön romantiikan tuskista. Claudo ajatteli lobotomiasalia, jossa hulluja oli ennen yritetty parantaa ja jossa monet hänen johdollaan yrittävät parantaa ihmiskunnan kohtalokkainta hulluutta. Usein Claudo mietti, milloin ihminen oli ihastunut ensimmäisen kerran ja eliön hallitseva lisääntymisvietti oli muuttunut toisella tavalla toimintaa dominoivaksi. Tuskin ennen Neardenthalin ihmisen sukupuuttoa, sillä minkä tahansa lajin itsesuojeluvaisto oli parempi kuin rakastuneen. Aivojen oli kenties täytynyt saavuttaa tietty koko ja cortexin tietty prosentti niiden massasta. Massasta, jota myöhemmin leikattiin, koska alkeellisesti uskottiin sen voivan täsmällisesti poistaa tiettyjä ominaisuuksia ihmisestä..

Siinä oli ratkaisu, tässä ja nyt! Tiettyjä ominaisuuksia! Niin monta kertaa, kun hän oli kävellyt lobotomiasaliin ja siellä oli koko ajan ollut vastaus. Nyt tekniikka oli kehittynyttä, hän kykenisi poistamaan rakkauden lopullisesti. Hän kykenisi. Hän ei pystynyt edes kuvittelemaan niitä mahdollisuuksia, joista hän saattaisi nauttia aivan pian. Hän lähetti sähköpostia kaikille ryhmän jäsenille ja nukahti miettien, kuinka hän dramaattisimmin kertoisi tämän ilouutisen huomisessa hätäkokouksessa.

Vastaanotto ei kuitenkaan ollut mieluinen. Muutama uusi jäsen haukkui häntä hulluksi ja erosi heti, mutta jopa pitkäaikaisemmat jäsenet sanoivat, etteivät he halua luopua mahdollisuudesta löytää se oikea. Claudo tunsi itsensä petetyksi, kun hänen työtoverinsa sairaalasta alkoivat käyttää rationaalisia perusteluja, kuten suurta riskiä ja monien aivoalueiden, kuten käpylisäkkeen, tarpeellisuutta muihinkin tehtäviin. Heidän argumenttinsa saivat hänet vakuuttumaan idean mahdottomuudesta. Suinkaan eivät huudahtelut siitä, kuinka ei pystyisi antamaan vastarakkautta unelmien naiselle tai miehelle. Muuta Claudo ei ainakaan myöntänyt itselleen.

”Romantikot! Hupsut! Ette ymmärrä omaa parastanne!” Claudo sadatteli ja meni vihoissaan kotiin lukemaan neuropsykologiaa. Hän tunsi taistelevansa yksin liikaväestöä, loppuja sukupuolitauteja, vahinkoraskauksia ja pedofiilejä vastaan. Se kaikki oli kuitenkin vain peitetarinaa sille, kuinka hän taisteli vastaan ikuista pelkoa kuolla yksin ja kokematta rakkautta. Hän ei mennyt viikkoon töihin ja ilmoitti syyksi vain rakkauden.

Viikon päästä Claudo ilmoitti, että hän jättää kaikki keskeneräiset projektinsa kuten hapentarpeeseen mukautuvan sydämentahdistimen ja Alzheimerin taudin hoidot, sillä hänen uusi kokeensa tulee olemaan merkityksellisempi ihmiskunnalle kuin mikään muu. Hän ei puhunut lehdistölle yksityiskohdista, mutta hänen läheisimmät ystävänsä tajusivat, mistä oli kysymys. Toisinaan hän oli heille hyvin epäkohtelias, toisinaan sulkeutuvainen ja jopa yritti suudella erästä miespuolista ystäväänsä kuin se olisi ollut normaalia ystävien välistä käytöstä. Työajalla hän saattoi lukea hömppäromaaneja ja todeta, että se kuuluu tutkimukseen. Paperisilpusta kollegat päättelivät, että jokin on mennyt pieleen. Kerran he löysivät tämän ilmoituksen Ur special some1? -deittisivustolta. Ilmoituksessa haettiin hellyydenkipeää vanhempaa naista, joka kaipaa henkistä ja fyysistä huolenpitoa.

Muutaman kuukauden päästä suureen auditorioon kutsuttiin alan ihmisiä ja media, mutta Claudo halusi paikalle myös tavallista kansaa sekä eturiviin oman kerhonsa jäsenet. Hän seisoi lavalla hymyillen ja haltioituneena. Auditorio oli koristeltu jättimäisillä valkoisilla pyörylöillä, joissa luki ’Desex™’.

”Hyvät kiimaiset naiset ja herrat, minulla on ilo toivottaa teidät tervetulleiksi”, Claudo puhui ja näytti onnellisemmalta kuin koskaan, ”mutta vielä suuremmalla ilolla, ylitsepursuavalla onnella, esittelen teille vastauksen paitsi henkilökohtaisiin ongelmiinne myös maailmanlaajuisiin pulmiin. Desex™, tuttavallisemmin seksuaalittomuuspilleri, on kehittelemäni lääke, joka parantaa henkistä ja fyysistä oloanne, suoritus- ja keskittymiskykyä, turvallisuuttanne, elinikäänne ja sosiaalista elämäänne! Se tekee sen hoitamalla varsinaista sairautta eli rakkautta.”

”Pitkän kehittelyn jälkeen olen saanut valmiiksi tämän pienen pillerin, joka mullistaa elämämme. Se ei pelasta meitä ainoastaan seksuaalisilta haluilta vaan myös läheisyydentarpeelta, omistautumiselta ja mustasukkaisuudelta sekä ennen kaikkea yksinäisyydeltä. Ennen en olisi edes kyennyt sanomaan näitä sanoja enkä ole koskaan nauttinut elämästäni niin kuin nyt. Olen siis testannut lääkettä lähinnä itseeni ja nyt se on täydellinen.”

”Yksi Desex™-kuuri kestää kaksi kuukautta, jonka jälkeen nämä hirveät vietit ja vaistot palautuvat normaaleiksi. Tästä on ollut seurauksena entistäkin suurempaa rakkauden oireilua, mutta muita sivuvaikutuksia tällä nerokkaalla keksinnöllä ei ole, eikä sen käytössä tarvitse pitää taukoja. Ystävien tai perheen keskeinen läheisyys ei esimerkiksi katoa minnekään, sillä laitoksen välineillä olen onnistunut paikantamaan millimetrin kymmenesosan tarkkuudella tiettyjen aivojen osien sijainnin, ja mikä tärkeintä, eliminoimaan juuri oikeiden hormonien ja impulssien vaikutukset, jotta vapaus sukupuolisesta rakkaudesta ei riistäisi teiltä muita rakastamisen todellisimpia ja pyyteettömämpiä osa-alueita.”

”Desex™:n toiminta muistuttaa täsmäsärkylääkettä yhdistettynä hormonijärjestelmän korjaamiseen. Se lamaannuttaa intohimoa, kaipausta, yksinäisyyttä ja vastaavia häiriöitä tuottavia aivoalueita. Tahdotko parantaa elämänhallintaasi, herätä tutusta sängystä baari-illan jälkeen katumatta, olla enää koskaan ihastumatta parhaan kaverin kumppaniin, nähdä ihmiset ihmisinä ilman seksuaalisen vetovoiman vääristeleviä perspektiivejä, keskittyä siihen, mikä on sinulle merkityksellistä sen sijaan, että tavoittelisit yleistä hyvän elämän mallia? Ratkaisusi on Desex™. En tarvitse rahaa, joten varmistan, että tämä tuote on kaikkien saatavilla kahden kuukauden kuurin maksaessa vain 15 euroa. Kaikki ansaitsevat elää maailmassa ilman rakkautta!”

Auditoriosta kuului ihastuneita ja järkyttyneitä hengähdyksiä. Claudo myi heti ensimmäisiä purkkeja. Hän oli harmissaan siitä, että toiset järkyttyivät kuten kerholaiset olivat järkyttyneet idean lopullisemmasta muodosta. Silti hän hymyili, sillä hänen itsensä ei enää koskaan tarvitse tuntea rakkauden tuskia. Häntä haastateltiin paljon ja lehdet pitivät häntä joko nerona tai sekopäänä, kun hänen tarinaansa sai kuulla riipaisevana tai asiallisena versiona mediasta riippuen. Uskonnolliset ja ihmisoikeudelliset järjestöt sekä yksityiset ihmiset julistivat kampanjaa moraalittomaksi ja väittivät rakkaudettomuuden olevan luonnotonta. Mutta Claudokaan ei ollut voinut aavistaa, kuinka kyllästyt maailma oli ollut rakkauteen ja Desex™ myi miljoonia.

Desex™ levisi ulkomaille ja sen mainoskampanjalle annettiin päätähuimaava budjetti. Mainostauluja levisi ympäri omaa maata ja niitä ilmestyi myös rakkauden kotiin Pariisiin ja tunnekuohujen Amerikkaan. Niissä oli kuvattuna kyynelsilmäinen nuori nainen sydämenmuotoisella sängyllä ja tavallinen keski-ikäinen nainen makaamassa puhtaassa hangessa hymyillen. Varoittava esimerkki hehkui punaisuutta sydänsängyllä, jonka silkki oli rypistynyt ja repeytynyt sekä veressä kuten naisen kasvot, rinnat, haarat, kasvot ja punakyntiset kädet, joilla hän oli itseään viiltänyt. Hangessa makaavaa naista ympäröi kengällä piirretty kehä ja hänellä oli lämpimät talvivaatteet. Maalaajan luomaa kokonaisuutta pilaamatta kuvan pyöreän pillerin läpi kulki teksti 'Desex™'.

Pian ihmiset alkoivat kuitenkin kaivata rakastumista ja monet tahot, kuten skandaalitoimittajat ja deittipalveluhenkilökunta, halusivat kieltää lääkkeen. Tuotetta ei ajettu pois markkinoilta, mutta kiinnostus siihen hiipui ja jopa Claudon entiset kerholaiset lakkasivat yksi toisensa jälkeen salaa käyttämästä sitä. Claudo tiesi, ettei se johtunut Desex™:n toimimattomuudesta. Ihmiset vain olivat libidonsa orjia, halusivat varman tuskankin uhalla uskoa rakkauteen, niin epärationaalisia ja tyhmiä olentoja.

Claudo oli tottunut halveksumaan romantikkoja ja emootiokeskeisiä ajatusmalleja, mutta häntä harmitti suuresti hänen pikkuveljensä ymmärtämättömyys. Vaikkei pikkuveli ollut ennenkään juuri puhunut monista naisystävistään, hän väitti keskustelua mahdottomaksi. Mitä edellytyksiä Claudolla olisi samaistua tai neuvoa tunteissa, joita hän itse ei koe?
Käytännönläheinen pikkuveli ei ymmärtänyt eroa elintärkeän ystävänrakkauden ja turmiollisen sukupuolisen rakkauden välillä. Ystävänrakkauden kautta Claudo kykeni asettumaan kumppaninsa hylkäämän asemaan ja hän katseli mielellään rakkausteemaisia elokuvia, sillä mahdottomuus verrata niitä omaan elämään jätti tilaa taiteellisten yksityiskohtien huomioinnille.

Hän kuitenkin söi kuuriaan säännöllisesti lukuun ottamatta kokeellista kolmen vuorokauden kontrollitaukoa, jonka aikana Claudo itki lähes lakkaamatta ja työtoverit joutuivat lukitsemaan Desex™:n hänen ulottumattomiinsa. Sen jälkeen hän ei milloinkaan mennyt nukkumaan ottamatta seksuaalittomuuspilleriään, sillä vaikka lääke esti häntä muistamasta vanhojakaan tuskia, hän tiesi niiden painon. Hän sai valmiiksi multirytmisen sydämentahdistimen ja yhdessä ryhmän kanssa onnistui pysäyttämään Alzheimerin taudin etenemisen ja jopa korjaamaan jo aiheutuneita haittoja. Mikään ei estänyt häntä nauttimasta näiden saavutusten tuomasta kunniasta, mutta silti hänelle itselleen tärkein oli Desex™. Hän laittoi pyöräilykypärän päähänsä ja lähti kulkemaan kohti vapautta niin kuin jokaisena päivänä Desex™:n keksimisestä lähtien.

Take your time.