Sushi ...and more!
Sarjassamme crackia, jolle en edes yritä keksiä tekosyytä.
--
Aurinko ei ollut vielä noussut, kun Aki veti jalkoihinsa kumisaappaat ja päälleen paksuimman takkinsa ja kulki nukkuvan kylän läpi satamaan. Katulampun keltaisessa valossa hän nousi pieneen veneeseen, puki takkinsa päälle pelastusliivin ja nojasi kasvonsa hetkeksi käsiinsä. Hänen ei olisi pitänyt käydä juomassa alkuillalla.
Kun hän oli varma, ettei oksentaisi pelkästä aaltojen keinuttamassa veneessä istumisesta, hän irrotti kiinnitysköyden ja käynnisti moottorin. Ensimmäisen hätkähdyksen jälkeen se jäi kehräämään kuin kissanpentu, ja vene alkoi liikkua määrätietoisesti poispäin laiturista. Aki venytteli käsiään haukotellen ennen kuin tarttui peräsimeen ja otti kurssin kohti kalastusvesiä.
Hänen omistamansa lounasravintolan kala oli tunnettu tuoreudestaan ja maukkaudestaan juuri siksi, että Aki haki sen suoraan merestä. Avomeren suurimmat tonnikalat olivat hänen ulottumattomissaan, mutta hänen moniin verkkoihinsa, jotka hän oli laskenut muutaman neliökilometrin kokoiselle alueelle, tarttui joka päivä muita herkullisia eväkkäitä. Aamuisin Aki koki verkot, säilöi irrottamansa kalat jäämurskalla täytettyyn laatikkoon ja palasi sitten rannalla sijaitsevaan ravintolaansa, jossa hän alkoi keittää riisiä ja perata kaloja. Lounaan jälkeen hän sulki ravintolan ja meni nukkumaan.
Aki oli kyllästynyt kalan hajuun ja kylmään merituuleen jo kauan sitten. Pahinta oli ollut aikainen aamuherätys, kunnes hän oli keksinyt, että voisi herätä illalla, viettää yön ystävien seurassa, tehdä työt aamulla ja mennä nukkumaan iltapäivällä. Sen jälkeen työssäkäynti ei tuntunut kamalalta kuin kaikkein kylmimpinä ja pimeimpinä aamuina.
Horisontti alkoi vaaleta, ja hetkessä auringon kultainen kerä nousi aaltojen sylistä. Aki hymyili. Kohta ilma alkaisi lämmetä. Hän saavutti ensimmäisen verkon, koki sen ja jatkoi matkaa seuraavalle. Kalliorannan pesistä heränneet lokit saapuivat kiertelemään venettä aamupalan toivossa.
Toiselle verkolle saapuessaan hän huomasi sen merkkinä kelluvan poijun siirtyneen paikaltaan. Yö ei ollut ollut myrskyinen, ja Aki pelkäsi, että varomaton vene oli saattanut repiä verkon. Hän etsi sen pään ja alkoi varoen vetää sitä ylös. Verkko tuntui luonnottoman painavalta. Ei kai se ollut jäänyt kiinni pohjaan?
Vähitellen verkko kuitenkin nousi veneeseen ja Aki ymmärsi, ettei verkko ollut juuttunut mihinkään vaan että verkkoon oli juuttunut jotain. Hopeisten suomujen välähdys veden läpi antoi hänelle toivoa, että jokin suuri ja maukas syvänmerenkala olisi eksynyt kutumatkallaan ja päätyisi tämän päivän erikoisannokseksi. Verkkoon nouseva hahmo ei kuitenkaan ollut kalan, vaan ihmisen… Ainakin puoliväliin vartaloa, jossa vaalea lantio muuttui suureksi pyrstöksi.
”Ei voi olla totta”, Aki sanoi ja hieraisi silmiään. Kuinka monta gin tonicia Kenzo olikaan juottanut hänelle illalla? ”Merenneito?”
Olion pää kääntyi häntä kohti ja sen silmät avautuivat. Katse oli älykäs, mutta ei ystävällinen. ”En todellakaan ole!” se tiuskaisi. ”Näytänkö minä muka joltain neidolta?”
Silmäys olion rintakehään kertoi sen olevan todellakin miespuolinen, vaikka yhdenkään maanpäällisen miehen kauneus ei vetänyt sille vertoja. Sen silmät olivat tummat ja vartalo solakka, ja yönmustat hiukset ylettyivät varmasti pyrstön päähän asti. ”Anteeksi”, Aki sanoi varovaisesti. ”Meren…mies?”
”Sano vain Tatsurou”, merenmies vastasi ja nousi varovasti istumaan, edelleen verkkoon sotkeutuneena. ”Ei sinulla sattuisi olemaan saksia tai veistä? Tämä omituinen levä tarttui kiinni hiuksiini, enkä pääse siitä irti katkomatta joko sitä tai hiuksiani, ja lienee sanomattakin selvää, kumpi vaihtoehdoista ei ole mahdollinen.”
”Ei ole”, Aki sanoi ennen kuin ehti edes ajatella. Hänen veneestään löytyi tietysti monenlaisia työkaluja, mutta jos hän leikkaisi merenmiehen vapaaksi, se hyppäisi varmasti takaisin veteen, ja hänelle jäisi vain kalajuttu, jota hän ei kohta uskoisi enää itsekään. ”Mutta minulla on kyllä kotona”, hän jatkoi nopeasti, ”mennään siis sinne.”
Hän ryntäsi takaisin veneen perään käynnistämään moottorin. Se ärähti käyntiin säikäyttäen Tatsuroun, joka painoi kädet korvilleen ja katseli ympärilleen huolestuneena heidän lähtiessään liikkeelle.
”Kai sinä pystyt hengittämään ilmaa?” Aki tajusi kysyä. ”Rantaan on noin kymmenen minuutin matka.”
Tatsurou nyökkäsi. ”Sen ajan kestän kyllä.”
Aki ei koko matkan aikana saanut katsettaan irti Tatsurousta. Olihan hän kuullut vanhemmilta kalastajilta tarinoita merten syvyyksiin kätkeytyvistä salaisuuksista, mutta hän oli aina kuvitellut merikarhujen vain pilailevan hänen kustannuksellaan. Hänen täytyi olla ensimmäinen ihminen, joka oli saanut merenmiehen kiinni. Kuvitella, että hänen pieni verkkonsa oli tuonut hänelle tällaisen aarteen!
”Työkaluni ovat ravintolassa”, hän väitti Tatsuroulle heidän saavuttuaan rantaan. ”Se on tuo rakennus tuolla. Lienee parasta, että kannan sinut sinne.”
Merenmies nyrpisti nenäänsä, mutta ei vastustanut ehdotusta ääneen. Aki kokosi verkon varovasti olennon ympärille ja nosti sen syliinsä. Tatsuroun vartalo oli märkä mutta lämmin, ja hänen pyrstöstään irtosi hänen kädelleen muutamia kuultavia hopeisia suomuja kuten kaloista. Ylävartalon iho oli kuitenkin yhtä pehmeä kuin tavallisen miehen, ja houkutteli Akia koskettamaan sitä enemmän, kovempaa, nopeammin. Ensin hänen oli kuitenkin saatava Tatsurou turvallisesti ravintolaan. Aki oli kerrankin tyytyväinen omituisesta päivärytmistään. Rannalle ei vielä ollut saapunut ketään muuta.
”Sinun pitää varmaan päästä jo veteen?” hän kysyi.
”Ei se pahaakaan tekisi”, vastasi Tatsurou ylimieliseen tyyliinsä. Hän ei varmaan olisi myöntänyt, vaikka olisi ollut tukehtumassa silläkin hetkellä.
”Minulla on iso akvaario”, Aki selitti. ”Melkein koko seinän kokoinen. Sinä viihdyt siinä varmasti.”
Tatsuroun ilme kertoi, että hän ei uskonut viihtyvänsä siinä ollenkaan, mutta koska he olivat jo kaukana rannasta, hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa Akin nostaa hänet akvaarioon, joka oli todellakin niin suuri, että hän mahtui suoristautumaan siellä koko pituuteensa. Aki haki keittiöstä sakset, ja Tatsurou nousi altaan reunalle niin, että kokki saattoi leikata verkon irti hänen hiuksistaan. Merenmies valvoi koko toimenpiteen ajan, ettei suortuvakaan katkennut hänen päästään.
”Minusta tuntuu, etten voi viedä sinua takaisin mereen juuri nyt”, sanoi Aki. ”Ranta on tähän aikaan täynnä ihmisiä.”
Hän ripusti ravintolan ovelle suljettu-kyltin ja alkoi miettiä, mitä halusi merenmiehellään tehdä.
--
Aurinko ei ollut vielä noussut, kun Aki veti jalkoihinsa kumisaappaat ja päälleen paksuimman takkinsa ja kulki nukkuvan kylän läpi satamaan. Katulampun keltaisessa valossa hän nousi pieneen veneeseen, puki takkinsa päälle pelastusliivin ja nojasi kasvonsa hetkeksi käsiinsä. Hänen ei olisi pitänyt käydä juomassa alkuillalla.
Kun hän oli varma, ettei oksentaisi pelkästä aaltojen keinuttamassa veneessä istumisesta, hän irrotti kiinnitysköyden ja käynnisti moottorin. Ensimmäisen hätkähdyksen jälkeen se jäi kehräämään kuin kissanpentu, ja vene alkoi liikkua määrätietoisesti poispäin laiturista. Aki venytteli käsiään haukotellen ennen kuin tarttui peräsimeen ja otti kurssin kohti kalastusvesiä.
Hänen omistamansa lounasravintolan kala oli tunnettu tuoreudestaan ja maukkaudestaan juuri siksi, että Aki haki sen suoraan merestä. Avomeren suurimmat tonnikalat olivat hänen ulottumattomissaan, mutta hänen moniin verkkoihinsa, jotka hän oli laskenut muutaman neliökilometrin kokoiselle alueelle, tarttui joka päivä muita herkullisia eväkkäitä. Aamuisin Aki koki verkot, säilöi irrottamansa kalat jäämurskalla täytettyyn laatikkoon ja palasi sitten rannalla sijaitsevaan ravintolaansa, jossa hän alkoi keittää riisiä ja perata kaloja. Lounaan jälkeen hän sulki ravintolan ja meni nukkumaan.
Aki oli kyllästynyt kalan hajuun ja kylmään merituuleen jo kauan sitten. Pahinta oli ollut aikainen aamuherätys, kunnes hän oli keksinyt, että voisi herätä illalla, viettää yön ystävien seurassa, tehdä työt aamulla ja mennä nukkumaan iltapäivällä. Sen jälkeen työssäkäynti ei tuntunut kamalalta kuin kaikkein kylmimpinä ja pimeimpinä aamuina.
Horisontti alkoi vaaleta, ja hetkessä auringon kultainen kerä nousi aaltojen sylistä. Aki hymyili. Kohta ilma alkaisi lämmetä. Hän saavutti ensimmäisen verkon, koki sen ja jatkoi matkaa seuraavalle. Kalliorannan pesistä heränneet lokit saapuivat kiertelemään venettä aamupalan toivossa.
Toiselle verkolle saapuessaan hän huomasi sen merkkinä kelluvan poijun siirtyneen paikaltaan. Yö ei ollut ollut myrskyinen, ja Aki pelkäsi, että varomaton vene oli saattanut repiä verkon. Hän etsi sen pään ja alkoi varoen vetää sitä ylös. Verkko tuntui luonnottoman painavalta. Ei kai se ollut jäänyt kiinni pohjaan?
Vähitellen verkko kuitenkin nousi veneeseen ja Aki ymmärsi, ettei verkko ollut juuttunut mihinkään vaan että verkkoon oli juuttunut jotain. Hopeisten suomujen välähdys veden läpi antoi hänelle toivoa, että jokin suuri ja maukas syvänmerenkala olisi eksynyt kutumatkallaan ja päätyisi tämän päivän erikoisannokseksi. Verkkoon nouseva hahmo ei kuitenkaan ollut kalan, vaan ihmisen… Ainakin puoliväliin vartaloa, jossa vaalea lantio muuttui suureksi pyrstöksi.
”Ei voi olla totta”, Aki sanoi ja hieraisi silmiään. Kuinka monta gin tonicia Kenzo olikaan juottanut hänelle illalla? ”Merenneito?”
Olion pää kääntyi häntä kohti ja sen silmät avautuivat. Katse oli älykäs, mutta ei ystävällinen. ”En todellakaan ole!” se tiuskaisi. ”Näytänkö minä muka joltain neidolta?”
Silmäys olion rintakehään kertoi sen olevan todellakin miespuolinen, vaikka yhdenkään maanpäällisen miehen kauneus ei vetänyt sille vertoja. Sen silmät olivat tummat ja vartalo solakka, ja yönmustat hiukset ylettyivät varmasti pyrstön päähän asti. ”Anteeksi”, Aki sanoi varovaisesti. ”Meren…mies?”
”Sano vain Tatsurou”, merenmies vastasi ja nousi varovasti istumaan, edelleen verkkoon sotkeutuneena. ”Ei sinulla sattuisi olemaan saksia tai veistä? Tämä omituinen levä tarttui kiinni hiuksiini, enkä pääse siitä irti katkomatta joko sitä tai hiuksiani, ja lienee sanomattakin selvää, kumpi vaihtoehdoista ei ole mahdollinen.”
”Ei ole”, Aki sanoi ennen kuin ehti edes ajatella. Hänen veneestään löytyi tietysti monenlaisia työkaluja, mutta jos hän leikkaisi merenmiehen vapaaksi, se hyppäisi varmasti takaisin veteen, ja hänelle jäisi vain kalajuttu, jota hän ei kohta uskoisi enää itsekään. ”Mutta minulla on kyllä kotona”, hän jatkoi nopeasti, ”mennään siis sinne.”
Hän ryntäsi takaisin veneen perään käynnistämään moottorin. Se ärähti käyntiin säikäyttäen Tatsuroun, joka painoi kädet korvilleen ja katseli ympärilleen huolestuneena heidän lähtiessään liikkeelle.
”Kai sinä pystyt hengittämään ilmaa?” Aki tajusi kysyä. ”Rantaan on noin kymmenen minuutin matka.”
Tatsurou nyökkäsi. ”Sen ajan kestän kyllä.”
Aki ei koko matkan aikana saanut katsettaan irti Tatsurousta. Olihan hän kuullut vanhemmilta kalastajilta tarinoita merten syvyyksiin kätkeytyvistä salaisuuksista, mutta hän oli aina kuvitellut merikarhujen vain pilailevan hänen kustannuksellaan. Hänen täytyi olla ensimmäinen ihminen, joka oli saanut merenmiehen kiinni. Kuvitella, että hänen pieni verkkonsa oli tuonut hänelle tällaisen aarteen!
”Työkaluni ovat ravintolassa”, hän väitti Tatsuroulle heidän saavuttuaan rantaan. ”Se on tuo rakennus tuolla. Lienee parasta, että kannan sinut sinne.”
Merenmies nyrpisti nenäänsä, mutta ei vastustanut ehdotusta ääneen. Aki kokosi verkon varovasti olennon ympärille ja nosti sen syliinsä. Tatsuroun vartalo oli märkä mutta lämmin, ja hänen pyrstöstään irtosi hänen kädelleen muutamia kuultavia hopeisia suomuja kuten kaloista. Ylävartalon iho oli kuitenkin yhtä pehmeä kuin tavallisen miehen, ja houkutteli Akia koskettamaan sitä enemmän, kovempaa, nopeammin. Ensin hänen oli kuitenkin saatava Tatsurou turvallisesti ravintolaan. Aki oli kerrankin tyytyväinen omituisesta päivärytmistään. Rannalle ei vielä ollut saapunut ketään muuta.
”Sinun pitää varmaan päästä jo veteen?” hän kysyi.
”Ei se pahaakaan tekisi”, vastasi Tatsurou ylimieliseen tyyliinsä. Hän ei varmaan olisi myöntänyt, vaikka olisi ollut tukehtumassa silläkin hetkellä.
”Minulla on iso akvaario”, Aki selitti. ”Melkein koko seinän kokoinen. Sinä viihdyt siinä varmasti.”
Tatsuroun ilme kertoi, että hän ei uskonut viihtyvänsä siinä ollenkaan, mutta koska he olivat jo kaukana rannasta, hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa Akin nostaa hänet akvaarioon, joka oli todellakin niin suuri, että hän mahtui suoristautumaan siellä koko pituuteensa. Aki haki keittiöstä sakset, ja Tatsurou nousi altaan reunalle niin, että kokki saattoi leikata verkon irti hänen hiuksistaan. Merenmies valvoi koko toimenpiteen ajan, ettei suortuvakaan katkennut hänen päästään.
”Minusta tuntuu, etten voi viedä sinua takaisin mereen juuri nyt”, sanoi Aki. ”Ranta on tähän aikaan täynnä ihmisiä.”
Hän ripusti ravintolan ovelle suljettu-kyltin ja alkoi miettiä, mitä halusi merenmiehellään tehdä.