NaNo11// osa 0
Of course, like last year, it's in Finnish. Sorry guise.
NaNoWriMo 2011
Tavoite: 50 000
Sanoja yhteensä: 668
Kokonaistavoitteesta: 1,3% tehty
Helkkarin lyhyt chapteri näin alkuun, olen ihan ruosteessa näin yhden aikaan aamusta.
Verhoista lankesi vain hiukan valoa sisään. Ne olivat huolimattomasti suljetut, ja niiden takaa pilkisti aurinko, kylä, sekä kalterit. Nuori tyttö, joka makasi keskellä lattiaa, alkoi heräillä. Hän piteli kädessään kehystä, jossa oli kuva kirjahyllystä ja nojatuolista, jossa ei istunut ketään. Kehys putosi kuitenkin lattialle, kun tyttö alkoi viimein nousta, hänen lihaksensa kipeinä moisesta nukkuma-alustasta. Päästessään polvilleen, hänen kätensä suojasi hänen silmiään kaikelta kirkkaalta valolta. Tytön hiukset olivat haalean ruskeat, tarkasti ja siististi leikatut. Tyttö itse oli kovin heiveröinen, laiha, hiukan kuihtunut. Hän nousi ylös, sulki silmänsä, ja avasi verhon, päästäen valon sisään. Hän hakeutui läheiselle pöydälle, melkein kompastuen jaloissaan oleviin koristekiviinsä. Hän otti silmälapun pöydältä, katsoen sitä surumielisenä hetken. Hänen silmissään ei ollut mitään vikaa. Ne olivat kauniin tummanvihreät, eikä niissä ollut mitään poikkeavaa. Hänen vasemmansilmän ympäristöä kuitenkin piinasi raastava kipu, ja tyttö tiesi että oli vain ajan kysymys milloin hän voisi tarvita tätä kyseistä silmälappua.
Alex oli kovin avuton, ja hän ei jaksanut piitata paljoa ympäristöstään. Hän potki jaloissaan olevat kivet syrjään, hän puki päälle vaatteet jotka hän oli levitelly ympäri lattioita, hän poimi kehykset ja sijoitti ne toiseen nurkkaan, kunhan hän oli katsonut sen olematonta sisältöä vielä pienen hetken. Talo oli aivan liian iso näin pienelle ja nuorelle tytölle. Jo pelkästään se huone, missä hän vietti eniten aikaa, oli niin suuri, että siellä olisi voinut pitää suurimmatkin sukukokoontumiset, taikka kutsua koko kylän vierailulle. Kukaan ei kuitenkaan vieraillut Alexin luona. Hänelle kyllä tuotiin ajoittain pienet tärkeät asiat, kuten päivittäinen ateria, puhtaat vaatteet, ja niin edelleen, mutta ne toimitettiin hänelle pinestä luukusta pääovella. Siinä ei ollut mitään kummallista. Kaikki oli Alexille aivan tavanomaista. Ja olihan jokainen kyläläinen hänelle tuttu. Ei hän koskaan vaihtanut heidän kanssa sanaakaan, mutta he kävelivät päivittäin hänen ikkunansa ohi. Hän pystyi seuraamaan näiden ihmisten elämää kalteretten takaa, eikä kukaan nähnyt sitä kummallisena. Vaikka tytön elämä erosi kovin kyläläisten elämästä, hän ei halunnut lähteä ulos talostaan. Ovet olivat kyllä lukitut, mutta ei tyttö nähnyt itseään vankina, hän oli siellä missä hän halusi olla. Häntä ei kiinnostanut puhua kyläläisten kanssa, mutta ei hän yksinkään halunnut olla, kyläläiset eivät olleet niitä ihmisiä joita hän olisi todellisuudessa tarvinnut.
Tyttö hakeutui toiseen huoneeseen. Se oli siistimpi, kuin mikään muu talon muista huoneista. Kaikki oli järjestyksessä, sänky oli täysin koskematon. Se oli myös hyvin iso huone, ja sen seinät olivat kuvia täynnä. Alexin kädet hakeutuivat koskettamaan kuvien pintaa. Vain osissa kuvissa esiintyi ihminen, ja niissäkin oli välillä liian paljon tyhjää tilaa, aivan kuin jotain olisi leikattu pois. Tytön katse ei jäänyt näihin kuviin pitkäksi aikaa, vaan hän haki kuvan, jossa esiintyi tyttö, paljon nuorempi kuin hän. Nuoresta iästään huolimatta tämä tyttö oli kuitenkin pukeutunut kovin aikuismaisesti, kapeampaan hameeseen, koreisiin korkokenkiin, hänen pitkät vaaleat hiukset, mitä nyt mustavalkoisesta kuvasta kykeni erottamaan, olivat laitetu ylös ja hyvin huolellisesti. Hänellä oli useita koruja, joista muutamat näyttivät aivan liian arvokkailta ollakseen lapsen omia koruja. Hän seisoi arvokkaana, nojaten tyhjään tuoliin, joka oli sijoitettu hänen viereensä. Alex otti kehykset seinältä, tarkastellen kauan kuvaa, vaikka hän oli nähnyt sen jo satoja kertoja, eikä kuvassa ollu kerrassaan mitään uutta. Kuvan tyhjälle tuolille hän piirsi hiljaa sormenpäällään viivoja, erilaisia muotoja, kuin täyttäen kuvan tyhjiä kohtia mielessään.
Oli kuin hänen hiljainen toiveensa olisi toteutunut, kun ovi narahti, ja joku käveli sisään. Korkojen kopina täytti hiljaisen talon, ja Alex laski kehykset alas. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin kovin elottomat, näyttäen vain hiukan kiiltoa hänen silmissään. Hän ei huutanut tervehdystä, vaan jäi seisomaan paikalleen, laittaen kätensä eteensä rennosti alas ristiin. Kopina lähestyi lähestymistään, ja oven eteen astui hyvin lyhyt tyttö, jonka pituuden puutetta eivät edes hänen korkonsa pystyneet peittämään. Hän oli Alexia useamman vuoden nuorempi, tuskinyhtätoistakaan täyttänyt. Ja silti, tämän tytän ympärillä oli viisaan ja vanhan naisen aura, ja Alex ei väheksynyt tätä. Hän niiasi tälle vaaleahiuksiselle tytöllä, jonka silmät olivat vihreät, mutta kalpenivat hänen silmilleen. Nostaessaan päänsä varovaisesti, tyttö tuli hänen luokseensa, kurottautuen koskettamaan hänen poskea.
"Tulin takaisin, Alexandra." Hymähti nuorempi tyttö, hymyillen leveästi, mutta sellaisella hymyllä, joka olisi lapselle vieras. Alexin kasvot olivat edelleen aivan yhtä vaisut, kun hän viimeinkin avasi suunsa.
"Kaipasin sinua äiti."
NaNoWriMo 2011
Tavoite: 50 000
Sanoja yhteensä: 668
Kokonaistavoitteesta: 1,3% tehty
Helkkarin lyhyt chapteri näin alkuun, olen ihan ruosteessa näin yhden aikaan aamusta.
Verhoista lankesi vain hiukan valoa sisään. Ne olivat huolimattomasti suljetut, ja niiden takaa pilkisti aurinko, kylä, sekä kalterit. Nuori tyttö, joka makasi keskellä lattiaa, alkoi heräillä. Hän piteli kädessään kehystä, jossa oli kuva kirjahyllystä ja nojatuolista, jossa ei istunut ketään. Kehys putosi kuitenkin lattialle, kun tyttö alkoi viimein nousta, hänen lihaksensa kipeinä moisesta nukkuma-alustasta. Päästessään polvilleen, hänen kätensä suojasi hänen silmiään kaikelta kirkkaalta valolta. Tytön hiukset olivat haalean ruskeat, tarkasti ja siististi leikatut. Tyttö itse oli kovin heiveröinen, laiha, hiukan kuihtunut. Hän nousi ylös, sulki silmänsä, ja avasi verhon, päästäen valon sisään. Hän hakeutui läheiselle pöydälle, melkein kompastuen jaloissaan oleviin koristekiviinsä. Hän otti silmälapun pöydältä, katsoen sitä surumielisenä hetken. Hänen silmissään ei ollut mitään vikaa. Ne olivat kauniin tummanvihreät, eikä niissä ollut mitään poikkeavaa. Hänen vasemmansilmän ympäristöä kuitenkin piinasi raastava kipu, ja tyttö tiesi että oli vain ajan kysymys milloin hän voisi tarvita tätä kyseistä silmälappua.
Alex oli kovin avuton, ja hän ei jaksanut piitata paljoa ympäristöstään. Hän potki jaloissaan olevat kivet syrjään, hän puki päälle vaatteet jotka hän oli levitelly ympäri lattioita, hän poimi kehykset ja sijoitti ne toiseen nurkkaan, kunhan hän oli katsonut sen olematonta sisältöä vielä pienen hetken. Talo oli aivan liian iso näin pienelle ja nuorelle tytölle. Jo pelkästään se huone, missä hän vietti eniten aikaa, oli niin suuri, että siellä olisi voinut pitää suurimmatkin sukukokoontumiset, taikka kutsua koko kylän vierailulle. Kukaan ei kuitenkaan vieraillut Alexin luona. Hänelle kyllä tuotiin ajoittain pienet tärkeät asiat, kuten päivittäinen ateria, puhtaat vaatteet, ja niin edelleen, mutta ne toimitettiin hänelle pinestä luukusta pääovella. Siinä ei ollut mitään kummallista. Kaikki oli Alexille aivan tavanomaista. Ja olihan jokainen kyläläinen hänelle tuttu. Ei hän koskaan vaihtanut heidän kanssa sanaakaan, mutta he kävelivät päivittäin hänen ikkunansa ohi. Hän pystyi seuraamaan näiden ihmisten elämää kalteretten takaa, eikä kukaan nähnyt sitä kummallisena. Vaikka tytön elämä erosi kovin kyläläisten elämästä, hän ei halunnut lähteä ulos talostaan. Ovet olivat kyllä lukitut, mutta ei tyttö nähnyt itseään vankina, hän oli siellä missä hän halusi olla. Häntä ei kiinnostanut puhua kyläläisten kanssa, mutta ei hän yksinkään halunnut olla, kyläläiset eivät olleet niitä ihmisiä joita hän olisi todellisuudessa tarvinnut.
Tyttö hakeutui toiseen huoneeseen. Se oli siistimpi, kuin mikään muu talon muista huoneista. Kaikki oli järjestyksessä, sänky oli täysin koskematon. Se oli myös hyvin iso huone, ja sen seinät olivat kuvia täynnä. Alexin kädet hakeutuivat koskettamaan kuvien pintaa. Vain osissa kuvissa esiintyi ihminen, ja niissäkin oli välillä liian paljon tyhjää tilaa, aivan kuin jotain olisi leikattu pois. Tytön katse ei jäänyt näihin kuviin pitkäksi aikaa, vaan hän haki kuvan, jossa esiintyi tyttö, paljon nuorempi kuin hän. Nuoresta iästään huolimatta tämä tyttö oli kuitenkin pukeutunut kovin aikuismaisesti, kapeampaan hameeseen, koreisiin korkokenkiin, hänen pitkät vaaleat hiukset, mitä nyt mustavalkoisesta kuvasta kykeni erottamaan, olivat laitetu ylös ja hyvin huolellisesti. Hänellä oli useita koruja, joista muutamat näyttivät aivan liian arvokkailta ollakseen lapsen omia koruja. Hän seisoi arvokkaana, nojaten tyhjään tuoliin, joka oli sijoitettu hänen viereensä. Alex otti kehykset seinältä, tarkastellen kauan kuvaa, vaikka hän oli nähnyt sen jo satoja kertoja, eikä kuvassa ollu kerrassaan mitään uutta. Kuvan tyhjälle tuolille hän piirsi hiljaa sormenpäällään viivoja, erilaisia muotoja, kuin täyttäen kuvan tyhjiä kohtia mielessään.
Oli kuin hänen hiljainen toiveensa olisi toteutunut, kun ovi narahti, ja joku käveli sisään. Korkojen kopina täytti hiljaisen talon, ja Alex laski kehykset alas. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin kovin elottomat, näyttäen vain hiukan kiiltoa hänen silmissään. Hän ei huutanut tervehdystä, vaan jäi seisomaan paikalleen, laittaen kätensä eteensä rennosti alas ristiin. Kopina lähestyi lähestymistään, ja oven eteen astui hyvin lyhyt tyttö, jonka pituuden puutetta eivät edes hänen korkonsa pystyneet peittämään. Hän oli Alexia useamman vuoden nuorempi, tuskinyhtätoistakaan täyttänyt. Ja silti, tämän tytän ympärillä oli viisaan ja vanhan naisen aura, ja Alex ei väheksynyt tätä. Hän niiasi tälle vaaleahiuksiselle tytöllä, jonka silmät olivat vihreät, mutta kalpenivat hänen silmilleen. Nostaessaan päänsä varovaisesti, tyttö tuli hänen luokseensa, kurottautuen koskettamaan hänen poskea.
"Tulin takaisin, Alexandra." Hymähti nuorempi tyttö, hymyillen leveästi, mutta sellaisella hymyllä, joka olisi lapselle vieras. Alexin kasvot olivat edelleen aivan yhtä vaisut, kun hän viimeinkin avasi suunsa.
"Kaipasin sinua äiti."