NaNo11// osa 1
Hurr, short chapters are short, but I think I'm getting hang of things again, maybe.
NaNoWriMo 2011
Tavoite: 50 000
Sanoja yhteensä: 1661
Kokonaistavoitteesta: 3,3% tehty
Jossain paljon kauempana, nuori mies nimeltään Winston Hill suoritti mitä tavallisimpia askareitaan. Hän asui kaupungissa, tehden niitä töitä jota sai. Lehden myyminen oli hänelle tuttua, samoin siivoaminen, että kirjaston järjesteleminen ja kokkina toimiminen. Niin tavattoman arkista, mutta se oli hänen elämäänsä, ja hän oli siihen täysin tyytyväinen. Hänhän oli vapaa tekemään aivan mitä hän itse halusi, vaikka tämä kaikki olikin vain ketju erilaisia pätkätöitä. Se oli niitä päiviä, kun hän toimi tuttunsa apuna torilla hedelmäkauppiaana. Hänen tuttunsa, tarkemmin sanottuna rakas serkku Jonathan, oli taas lähtenyt tapaamaan mielitiettyään. Jos Winston tiesi Jonathania ollenkaan, hän oli keksinyt ties minkälaisia tarinoita omasta kaupastaan, eikä näin voinut tuoda naistaan pienelle säälittävälle torikojulleen, jossa myytiin hänen takapihallaan kasvavia omenoita. Ja tytöt jotka lankesivat hänen valkoisiin valheisiinsa eivät koskaan kestäneet kauaa. Winston tuhahteli hiljaa itsekseen, pyyhkien omenaa paitaansa, melkein toivoen, että se alkaisi näin kiiltämään ja näyttämään houkuttelevammalta. Ei sillä väliä saisiko hän sen myytyä, mutta hän halusi, että joku edes pysähtyisi vaihtamaan muutaman sanan. Nyt hänen piti tyytyä vain katsomaan muita kojuja, sillä hän ei itse vaivautunut nousemaan jo korottamaan ääntä, kilpailemaan muiden myyjien kanssa. Omenat olivat varmasti mauttavia, mutta Winston ei halunnut taistella niiden myymisen puolesta. Hän vain piti kojua kasassa, eikä mitään muuta.
Torilla oli kaikenlaisia ihmsiä, nuoria, vanhoja, perheitä, pariskuntia. Viereisellä kojulla äiti koetti pitää kolmea lastaan kurissa, samalla kantaen useampaa koria, kun taas toisella puolella tietä vanha nainen keskusteli vanhan miehen kanssa, pitäen käsissään toiselta kojulta ostettua omenaa. Winston nosti kädessäään olevan omenan silmiensä eteen, verraten sitä katseellaan naisen kädessä olevaan. Hän ei kykenyt huomaamaan omenissa mitään eroa, tosin.. Kun hän vilkaistessaan huomasi katsoa vanhan naisen käsiä, ne olivat kovin nuoret, ja kun väkijoukku häveni hänen edessään, omenaa pitelikin nuori poika, joka seisoi keskustelemassa saman miehen kanssa. Ei ollut kovinkaan kummallista, että Winston olisi nähnyt väärin, tai että vanha nainen oli jo kadonnut väen sekaan, mutta... Vanha mies tarttui yllättäen nuorta poikaa ranteesta, ja poika koetti vetää itsensä irti. Winston nousi ylös, mutta väki peitti taas hänen näkökenttänsä, ja kun hän seuraavan kerran näki tämän omenaa pitävän henkilön, tämä ei ollutkaan enää poika, vaan nuori nainen rääsyissä. Hän koki olevansa täysin järjissään, ja vaikka hän ei voinut väittää olevansa vrkeimmillään, ei hän koskaan ollut nähnyt tälläisiä harhakuvia puoliunessaan. Väkijoukko pysähtyi kohtauksen ympärille. Kukaan ei liikkunut, taikka muuttunut. Paitsi tyttö. Joka ainoa kerta, kun Winston koetti nähdä hänet tarkemmin, hän oli jotain aivan muuta. Liikemies, kuningas, vanha raihnainen räätäli, pieni ja viaton tyttö. Mutta kukaan ei sanonut mitään tästä muutoksesta. Tämä henkilö, nyt taas vanhana raihnaisena naisena, katseli hädissään tuijottavaa väkijoukkoa. Aina kun hänen katseensa kohtasi toisen, hänen ulkomuotonsa muuttui jälleen. Pian hän oli vain alituisesti muuttuva ihmisten luoma sotku, eikä tämä selkästi ollut miellyttävän tuntuinen kokemus. Vanha mies, pitäen edelleen hänen ranteestaan kiinni, huusi hänelle, tiukentaen otettaan. Heidä nyleisönsä katsoi hiljaa, kuiskutellen, ihmetellen vain miehen ja hänen kanssaan olevan ihmisen käytöstä. Miksei kukaan nähnyt kuinka tämä uhri muuttui heidän silmiensä alla? Winston juoksi kojunsa takaa lähemmäksi, katsoen vain sivusta, kuinka vanha mies kaappasi omenan vanhan naisen käsistä, ja löi häntä kämmenellään lujaa poskelle, päästäen hänestä irti, ja antaen hänen kaatua maahan. Ärtyneenä hän lähti pois paikalta, ja lopulta kaikkosi muukin väki, jättäen vain Winstonin ihmettelemään, kuinka vanha nainen jälleen kerran muuttui nuoreksi naiseksi, pojaksi, miehen kuvaksi. Kun väki lakkasi kiinnittämästä häneen huomiota, hän viimeinkin jäi vain yhteen ulkomuotoon, nuoren naisen olemukseensa.
Jos Winston olisi ollut todellinen sankari, hän olisi heti rynnännyt tämän naisen avuksi, piittaamatta siitä, mitä hän sattui olemaan sillä hetkellä, tai siitä, että hän saattoi muuttua minä hetkenä hyvänsä. Eihän muuttuminen itse ollut mikään synti. Mies ei kuitenkaan ollut nähnyt tälläistä näkyä koskaan, eikä kyennyt muuta kuin tuijottamaan, kun tämä olento nousi maasta, vaivaututmatta pyyhkimästä vaatteitaan puhtaaksi kaikesta tomusta, mitä irtosi mukulakivikadusta. Winston otti askeleen taaksepäin, kun tyttö kääntyi häntä kohti. Hänen vieressään näkyivät vain pienen hetken haalea kuva niistä kaikista hahmoista, joiksi hän oli muuttunut, mutta yksikään ei jäänyt ja vienyt hänen tämän hetkistä olemustaan. Tyttö kokeili likaisilla käsillään kasvojaan, todeten muodon kovinkin tutuksi. Sanaakaan snaomatta hän kuitenkin ilmaisi kasvoillaan tämän tilanteen aivan kauheaksi, ja hän katsoi miestä järkyttynein silmin. Ei, hän ei kyennyt muistamaan tätä miestä. Vaaleat hiukset, tummat siniset silmät, hiukan kyhmyinen nenä. Ei, hänessä ei ollut mitään tuttua, tyttö ei tuntenut häntä, ja silti...
"...Minä en ole sitä mitä näet. Älä luota silmiisi, unohda minut."
Tyttö otti usemman askeleen taaksepäin, ja nosti kätensä miehen silmien tasolle, osoittaen hänen silmiään kahdella sormella. Winston väisti sivuun sormien edestä, ja katsoi tarkkaan edessään olevaa tyttöä. Hänellä oli pitkät suorat hiukset, vaatteet jotka olivat selkeästi olleet joskus hienot ja arvokkaat, mutta siitä kaikesta arvosta näkyi enää vain rippeet. Jäljellä oli vain sotkuinen korsetti, paidan rippeet, ja mamelukit, ja rosoiset kengät. Jalat olivat paljaat, mutaiset, ja repaleiset. Käsivarsissa oli useampi rivi arpia. Tyttö oli selkeästi kokenut kovia, mutta mikään näistä kärsimyksistä ei näkynyt hänen kirkkaissa vihreissä silmissään. Vaikka nyt tyttö ei muuttanutkaan muotoaan, näky oli silti kovin kummallinen keskellä vilkasta toria. Siltikään kukaan ei edes kääntänyt katsettaan häntä kohti. Tyttö laski kätensä, ymmärtäessään yrityksensä turhaksi. Hän oli kiinnittänyt jo jonkun huomion, eikä hän kyennyt pakenemaan tämän katsetta vain tahdonvoimalla. Hän oli jo kääntyä pois, ja juosta pakoon tätä mahdollista uhkaa piiloon, mutta Winston oli nopeampi. Hän käveli tytön ohi, pitäen katseensa kokoajan hänessä, ja käveli kohti kojuaan, kääntämättä selkäänsä tytölle. Oli hänen vuoronsa kerjätä kummastuneita katseita, kun hän anteeksi pyydelleen käveli takaperin aina kojulle asti. Hän istui alas, ja tuijotti omenia. Mitään ei ollut tapahtunut. Hän oli vain istunut tässä. Koko ajan. Vain tässä. Tässä. Tyttö katsoi hetken aikaa hänen peräänsä, ja kokeili taas kasvojaan. Hänen sopi vain toivoa, että hän oli onnistunut, mutta hän kykeni edelleen tuntemaan kasvojensa piirteet selkeästi, ja näkemään kätensä jokaisen arven. Hetken aikaa hänen piti miettiä. Hän ei ollut nyt hädässä, mutta pienikin virhe saattoi olla kohtalokas. Olisi virhe paeta nyt, ja jättää taakse vihje, mutta yhtä paha virhe oli jäädä etsimään keinoa pyyhkiä jälkensä pois. Paikalleen jääminen ei ollut hänelle vaihtoehto. Hän siis tuli, meni, ja otti ja juoksi väkijoukkoon. Ja Winston tuskasteli kojussaan.
NaNoWriMo 2011
Tavoite: 50 000
Sanoja yhteensä: 1661
Kokonaistavoitteesta: 3,3% tehty
Jossain paljon kauempana, nuori mies nimeltään Winston Hill suoritti mitä tavallisimpia askareitaan. Hän asui kaupungissa, tehden niitä töitä jota sai. Lehden myyminen oli hänelle tuttua, samoin siivoaminen, että kirjaston järjesteleminen ja kokkina toimiminen. Niin tavattoman arkista, mutta se oli hänen elämäänsä, ja hän oli siihen täysin tyytyväinen. Hänhän oli vapaa tekemään aivan mitä hän itse halusi, vaikka tämä kaikki olikin vain ketju erilaisia pätkätöitä. Se oli niitä päiviä, kun hän toimi tuttunsa apuna torilla hedelmäkauppiaana. Hänen tuttunsa, tarkemmin sanottuna rakas serkku Jonathan, oli taas lähtenyt tapaamaan mielitiettyään. Jos Winston tiesi Jonathania ollenkaan, hän oli keksinyt ties minkälaisia tarinoita omasta kaupastaan, eikä näin voinut tuoda naistaan pienelle säälittävälle torikojulleen, jossa myytiin hänen takapihallaan kasvavia omenoita. Ja tytöt jotka lankesivat hänen valkoisiin valheisiinsa eivät koskaan kestäneet kauaa. Winston tuhahteli hiljaa itsekseen, pyyhkien omenaa paitaansa, melkein toivoen, että se alkaisi näin kiiltämään ja näyttämään houkuttelevammalta. Ei sillä väliä saisiko hän sen myytyä, mutta hän halusi, että joku edes pysähtyisi vaihtamaan muutaman sanan. Nyt hänen piti tyytyä vain katsomaan muita kojuja, sillä hän ei itse vaivautunut nousemaan jo korottamaan ääntä, kilpailemaan muiden myyjien kanssa. Omenat olivat varmasti mauttavia, mutta Winston ei halunnut taistella niiden myymisen puolesta. Hän vain piti kojua kasassa, eikä mitään muuta.
Torilla oli kaikenlaisia ihmsiä, nuoria, vanhoja, perheitä, pariskuntia. Viereisellä kojulla äiti koetti pitää kolmea lastaan kurissa, samalla kantaen useampaa koria, kun taas toisella puolella tietä vanha nainen keskusteli vanhan miehen kanssa, pitäen käsissään toiselta kojulta ostettua omenaa. Winston nosti kädessäään olevan omenan silmiensä eteen, verraten sitä katseellaan naisen kädessä olevaan. Hän ei kykenyt huomaamaan omenissa mitään eroa, tosin.. Kun hän vilkaistessaan huomasi katsoa vanhan naisen käsiä, ne olivat kovin nuoret, ja kun väkijoukku häveni hänen edessään, omenaa pitelikin nuori poika, joka seisoi keskustelemassa saman miehen kanssa. Ei ollut kovinkaan kummallista, että Winston olisi nähnyt väärin, tai että vanha nainen oli jo kadonnut väen sekaan, mutta... Vanha mies tarttui yllättäen nuorta poikaa ranteesta, ja poika koetti vetää itsensä irti. Winston nousi ylös, mutta väki peitti taas hänen näkökenttänsä, ja kun hän seuraavan kerran näki tämän omenaa pitävän henkilön, tämä ei ollutkaan enää poika, vaan nuori nainen rääsyissä. Hän koki olevansa täysin järjissään, ja vaikka hän ei voinut väittää olevansa vrkeimmillään, ei hän koskaan ollut nähnyt tälläisiä harhakuvia puoliunessaan. Väkijoukko pysähtyi kohtauksen ympärille. Kukaan ei liikkunut, taikka muuttunut. Paitsi tyttö. Joka ainoa kerta, kun Winston koetti nähdä hänet tarkemmin, hän oli jotain aivan muuta. Liikemies, kuningas, vanha raihnainen räätäli, pieni ja viaton tyttö. Mutta kukaan ei sanonut mitään tästä muutoksesta. Tämä henkilö, nyt taas vanhana raihnaisena naisena, katseli hädissään tuijottavaa väkijoukkoa. Aina kun hänen katseensa kohtasi toisen, hänen ulkomuotonsa muuttui jälleen. Pian hän oli vain alituisesti muuttuva ihmisten luoma sotku, eikä tämä selkästi ollut miellyttävän tuntuinen kokemus. Vanha mies, pitäen edelleen hänen ranteestaan kiinni, huusi hänelle, tiukentaen otettaan. Heidä nyleisönsä katsoi hiljaa, kuiskutellen, ihmetellen vain miehen ja hänen kanssaan olevan ihmisen käytöstä. Miksei kukaan nähnyt kuinka tämä uhri muuttui heidän silmiensä alla? Winston juoksi kojunsa takaa lähemmäksi, katsoen vain sivusta, kuinka vanha mies kaappasi omenan vanhan naisen käsistä, ja löi häntä kämmenellään lujaa poskelle, päästäen hänestä irti, ja antaen hänen kaatua maahan. Ärtyneenä hän lähti pois paikalta, ja lopulta kaikkosi muukin väki, jättäen vain Winstonin ihmettelemään, kuinka vanha nainen jälleen kerran muuttui nuoreksi naiseksi, pojaksi, miehen kuvaksi. Kun väki lakkasi kiinnittämästä häneen huomiota, hän viimeinkin jäi vain yhteen ulkomuotoon, nuoren naisen olemukseensa.
Jos Winston olisi ollut todellinen sankari, hän olisi heti rynnännyt tämän naisen avuksi, piittaamatta siitä, mitä hän sattui olemaan sillä hetkellä, tai siitä, että hän saattoi muuttua minä hetkenä hyvänsä. Eihän muuttuminen itse ollut mikään synti. Mies ei kuitenkaan ollut nähnyt tälläistä näkyä koskaan, eikä kyennyt muuta kuin tuijottamaan, kun tämä olento nousi maasta, vaivaututmatta pyyhkimästä vaatteitaan puhtaaksi kaikesta tomusta, mitä irtosi mukulakivikadusta. Winston otti askeleen taaksepäin, kun tyttö kääntyi häntä kohti. Hänen vieressään näkyivät vain pienen hetken haalea kuva niistä kaikista hahmoista, joiksi hän oli muuttunut, mutta yksikään ei jäänyt ja vienyt hänen tämän hetkistä olemustaan. Tyttö kokeili likaisilla käsillään kasvojaan, todeten muodon kovinkin tutuksi. Sanaakaan snaomatta hän kuitenkin ilmaisi kasvoillaan tämän tilanteen aivan kauheaksi, ja hän katsoi miestä järkyttynein silmin. Ei, hän ei kyennyt muistamaan tätä miestä. Vaaleat hiukset, tummat siniset silmät, hiukan kyhmyinen nenä. Ei, hänessä ei ollut mitään tuttua, tyttö ei tuntenut häntä, ja silti...
"...Minä en ole sitä mitä näet. Älä luota silmiisi, unohda minut."
Tyttö otti usemman askeleen taaksepäin, ja nosti kätensä miehen silmien tasolle, osoittaen hänen silmiään kahdella sormella. Winston väisti sivuun sormien edestä, ja katsoi tarkkaan edessään olevaa tyttöä. Hänellä oli pitkät suorat hiukset, vaatteet jotka olivat selkeästi olleet joskus hienot ja arvokkaat, mutta siitä kaikesta arvosta näkyi enää vain rippeet. Jäljellä oli vain sotkuinen korsetti, paidan rippeet, ja mamelukit, ja rosoiset kengät. Jalat olivat paljaat, mutaiset, ja repaleiset. Käsivarsissa oli useampi rivi arpia. Tyttö oli selkeästi kokenut kovia, mutta mikään näistä kärsimyksistä ei näkynyt hänen kirkkaissa vihreissä silmissään. Vaikka nyt tyttö ei muuttanutkaan muotoaan, näky oli silti kovin kummallinen keskellä vilkasta toria. Siltikään kukaan ei edes kääntänyt katsettaan häntä kohti. Tyttö laski kätensä, ymmärtäessään yrityksensä turhaksi. Hän oli kiinnittänyt jo jonkun huomion, eikä hän kyennyt pakenemaan tämän katsetta vain tahdonvoimalla. Hän oli jo kääntyä pois, ja juosta pakoon tätä mahdollista uhkaa piiloon, mutta Winston oli nopeampi. Hän käveli tytön ohi, pitäen katseensa kokoajan hänessä, ja käveli kohti kojuaan, kääntämättä selkäänsä tytölle. Oli hänen vuoronsa kerjätä kummastuneita katseita, kun hän anteeksi pyydelleen käveli takaperin aina kojulle asti. Hän istui alas, ja tuijotti omenia. Mitään ei ollut tapahtunut. Hän oli vain istunut tässä. Koko ajan. Vain tässä. Tässä. Tyttö katsoi hetken aikaa hänen peräänsä, ja kokeili taas kasvojaan. Hänen sopi vain toivoa, että hän oli onnistunut, mutta hän kykeni edelleen tuntemaan kasvojensa piirteet selkeästi, ja näkemään kätensä jokaisen arven. Hetken aikaa hänen piti miettiä. Hän ei ollut nyt hädässä, mutta pienikin virhe saattoi olla kohtalokas. Olisi virhe paeta nyt, ja jättää taakse vihje, mutta yhtä paha virhe oli jäädä etsimään keinoa pyyhkiä jälkensä pois. Paikalleen jääminen ei ollut hänelle vaihtoehto. Hän siis tuli, meni, ja otti ja juoksi väkijoukkoon. Ja Winston tuskasteli kojussaan.