NaNo11// osa 3
Still behind, but I'm trying to catch up, somehow.
NaNoWriMo 2011
Tavoite: 50 000
Sanoja yhteensä: 4358
Kokonaistavoitteesta: 8,7% tehty
Winston parka koetti pyyhkiä kaiken mielestään. Hän oli mennyt työstä toiseen, näkemättä tyttöä tai kuulematta hänestä sanakaan, mutta kokemus oli syövyttänyt hänen mielensä. Hänen oli niin vaikea enää uskoa silmiään, kun hän oli saanut nähdä jotakin niin uskomatonta. Tyttö oli luutavasti karannut jo kaupungista, sellainen näky nousisi varmasti jossain kohtaa sensaatioksi. Vaikka hän tuntuikin olevan ainoa silloin torilla, joka kykeni huomaan kaikki ne muutokset, eihän varmasti voinut olla ainoa maailmassa. Sehän olisi ihan hölmöä, tähänkin kaupunkiin mahtui vaikka kuinka monta asukasta. Hän oli taas päätynyt kojulle, mutta tällä kertaa Jonathan oli hänen seurassaan. Jos Winstonilla ei olisi ollut niin kova rahan puute, kuten aina, hän olisi varmasti jättänyt tulematta. Hän ei kaivannut muuta kiusaa, ja valitettavasti Jonathan ei ymmärtänyt tätä, vaikka hänen kasvonsa eivät muusta puhunetkaan kuin mielipahasta.
"Ja sitten erosimme, taas."
"..Miten naisesta kykenee eroamaan kahdesti saman viikon aikana?"
"Luonnollinen lahjakkuus! Ehkä Janette palaa vielä takaisin."
Winston ei halunnut kuunnella Jonathania. Normaalisti hän kykeni sietämään serkkuaan, mutta nyt? Jonathan oli vain piinaava nariseva kävelevä valitusrasia, joka ei olisi varmasti hiljentynyt, vaikka Winston olisi sen nyrkillään muokannut uusiksi. Hän ei ollut väkivaltaisia ihmsiä, ehei, mutta joskus muutos tuntui enemmänkin kuin houkuttelevammalta.
"Vielä joku palaa takaisin, poikaystävänsä kanssa."
"...Silloin rakas serkkuni, toivon että olet paikalla puollustamassa minua."
"Varmasti! Kunhan olen ensin lakaissut kojusi."
Jonathan heitti kätensä ilmaan ja tuhahti, kun Winston tarttui luutaan ja sohaisi sillä ohimennen Jonathania. Mies ei kyllä tuosta hiljentynyt, mutta Winston lakkasi kuuntelemasta. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Tai olihan hänellä, paljonkin asioita, mutta miksi hän niitä lähtisi jakamaan. Jakamisesta ei ollut sitten minkäänlaista iloa. naurunalaiseksihan siinä joutuu! varsinkin kun iaheena ovat muotoamuuttavat ihmiset. Mutta kun Winston katsoi Jonathania, hän tunsi olonsa paremmaksi. Paljon paremmaksi. Ainakaan hän ei kaivannut itselleen sudenkuoppia, ainakin hän oli oikeasti vapaa. ...Vapaa valitsemaan pätkätöistä. Vapaa valita olla tekemättä yhtikäs mitään vapaa ajallaan. Ei ketään syömässä hänen aikaansa. Ne illat jolloin hän saattoi vain lukea tai kuljeskella kaupungilla, pelata pasianssia tai rakentaa korttitaloja, katsella kaupungilla kulkevia ihmisiä, mitä muuta mies tarvitsee? ...Varmasti paljonkin, mutta ne eivät kuuluneet tämän miehen elämään. ...Ja nyt kun hän katsoi Jonathania uudelleen, ei hän tuntenutkaan oloaan niin paljon paremmaksi.
Tyttö itse ei tosin ollut päässyt kovinkaan kauas. Hänen jalkansa olivat pahasti rakoilla, ja häntä väsytti ja janotti. Hän oli yrittänyt saada itselleen edes sen yhden omenan kojusta, mutta hänen ulkomuotonsa, miltä hän ikinä oli näyttänyt vanhalle miehelle, oli herättänyt tämän närkästyksen, ja hän oli menettänyt omenansa, että saanut aivan liikaa huomiota omaksi osakseen. Jokainen muutos söi jotakin hänen sisältään, ja sellaisen väkijoukon silmien alla ei voinut viipyä kauaa, ties mitä siitä hänelle seuraisi. Peloissaan tyttö oli vetäytynyt hylättyyn rakennukseen sisään, missä muutama muukin kiertolainen vietti aikaansa. Hän oli saanut itselleen viltin, jolla hän peitti koko olemuksensa, estäen hänen päätymästä muiden asukkien silmien alle. Hänen sydäntään poltti joka hetki, ja hänen kurkkunsa oli käheä. Oli ihme, ettei hän ollut jo pyörtynyt, mutta tyttö kyllä tiesi, hän ei voisi sallia itsensä kuolla näin helpolla.
Muutama koditon tuijotti uutta asukkia epäilevin silmin, supisten keskenään, taikka itsekseen, kuten talon vanhin mies aina teki omassa nurkassaan. Kuka tahansa muu koditon olisi ehkä otettu vastaan veljenä, mutta tytöllä oli aivan oma auransa, mikä imi energiaa puoleensa. Tämä ei ollut lainkaan hyvä asia. Vaikka henkilöt eivät itse sitä kyenneet huomaamaan, tämä energian kulku herätti heidän mielenkiintonsa, ja sai heidät kiinnittämään huomionsa tähän ventovieraaseen. Aluksi se olisi vain uteliaisuutta, mutta kun tälle energian kululle ei tullut loppua, kyseessä olikin jotain paljon vihamielisempää. Kukaan ei kyennyt käsittämään sitä itse, mutta vain tämä heidön välillä liikkuva energia sai heidät reagoimaan tällä tavalla. Jos tyttö vieöä viipyisi liian kauan, olisi varmaa, että hänen kimppuun voitaisiin jopa hyökätä. Tämä alituinen energian kulku, josta suurin osa vetäytyi häneen, auttoi häntä kuitenkin keräämään voimiaan, mutta oli tässäkin omat riskinsä. Hänellä vain ei ollut muita vaihtoehtoja.
Tyttö pelkäsi liikkua. Mitä kauemmin hän viipyisi, sitä herkemmin häneen reagoitaisiin. Kunhan ärtymys nousisi tiettyyn pisteeseen, ei tarvittaisi kun yksi putoava esine, joka olisi kuin lähtölaukaus hyökätä hänen kimppuunsa. Oli suorastaan hirvittävää olla osasyynä tälläiselle ilmapiirille, ilman mitään mahdollisuutta selittää, miksi näin oli. Hän ei tahtonut pahaa, hän ei halunnut vetää muita ihmisiä mukaan tähän tilanteeseen. Hän odotti kauan ja hartaasti, että kaikki vetäytyivät omiin nurkkiinsa nukkumaan, ja päätti toimia vasta sitten. Hän otti viltin pois yltään, ja kääri sen kasaan, helpottaen näin sen kuljettamista, sekä hänen omaa kulkemistaan. Hän oli hyvä näkemään hämärässä, ja hän oli painanut mieleensä jokaisen oman nukkumapaikan, ettei vahingossakaan astuisi kenenkään reviirille. Hän käveli hiljaa, paljain jaloin, sillä kengät olivat kuluneet täysin, ja niissä oli aivan liian vaikea kulkea pitkiä matkoja. Hän hivuttautui hiljaa, mutta niskassaan hän tunsi kevyttä lämmintä väreilyä, kun hänen sisäinen energia karkasi iholle puollustamaan häntä heräilevän kodittoman katseelta. Tyttö ei kääntynyt taakse, vaan juoksi nopeasti ulos, läpi pusikkojen ja yli aitojen. Hänen jalansa löivät kovaa kiville, ja hän kykeni kuuleemaan, kuinka rähjäisessä talossa käynnistyi yllättävä raivo. Väki kyllä siitä rauhottuisi, eihän hän ollut enää varkaissa.
Kadut olivat kovin pimeitä ja tyhjiä, mikä toi tytölle turvaa. Hän heitti viltin taas ylleensä, ja jatkoi juoksemista, vaikka hänen jalkoihinsa koski ja hän pystyi tuntemaan kivien kirpeän piston. Hän tarvitsi uuden piilon, jonkin paikan missä kerätä vielä voimia, ennen kuin hän jatkaisi matkaa. Hän ei voinut koskaan tietää, milloin hän kykenisi keräämään energiaansa uudelleen. Kaupungissa sitä oli paljon tarjolla, jopa paljon hukkaan heitettyä energiaa jota kukaan ei kaivannut, mutta riskit paljastumisesta ja sen kulumisesta olivat huomattavasti suuremmat. paikan vlaitseminen oli aina yhtä ongelmallista. Paikassa piti olla monta ihmistä, ja hänen pystyi kyetä piilottamaan kasvonsa. Lisäksi hän ei mitenkään voinut jäädä kouluihin tai sairaaloihin, taikka paikkaan missä oli lian vähän ihmisiä. Hän oli yrittänyt toriakin aikaisemmin, mutta kovinkaan hyvin ei se ollut päättynyt. Tälläiseen aikaan kukaan ei ollut liikkeellä, ja ihmiset olivat majoittautuneet koteihinsa perheidensä kanssa. Tytöllä ei olisi mitän keinoa päästä sellaisiin paikkoihin sisälle. Rahaakaan hänellä ei ollut, ja mitä ikinä hän olisi kyennyt myymään, hameensa, korunsa, olivat kaikki jo menneet. Hän kuitenkin tarvitsi suojaa, joten hän meni läheiseen kirkkoon. Sisällä ei tuntunut olevan ketään, mutta kynttilät olivat sytytettynä tuomaan hiukan valoa suureen saliin. Koska tytällö ei ollut kenkiä, hänen askeleensa olivat melkein huomaamattomat ja äänettömät kivilattiaa vasten. Hän hakeutui nurkkukseen, varmisti että viltti oli tiukasti käärittynä hänen ympärillään, ja antoi itsensä rauhoittua hetken.
Hän katseli seinällä olevia kirjoituksia ja maalauksia, ihaillen ja pohtien niiden syvmpiä merkityksiä. Hän ei ollut koskaan ollut kovinkaan uskonnollinen henkilö, häntä ei oltu ikinä opetettu uskomaan, mutta kyllä hän ymmärsi vallitsevan uskon perusasiat. Mutta tämä suuri henkilökaarti pyhimyksiä ja syntisiä oli aivan liian laaja, ei hän voinut tietää niistä jokaista. Ehkä jos hänen elämänsä olisi alkanut aivan erilaisella tavalla, hän olisi saanut oppia näistä aivan erilaisen ajan ja tavan sankareista. Tyttö antoi viltin valua olkapäileen kasvojensa edestä, ja pohti mahdollisuuksiaan jäädä lopuksi yöksi ja seuraavaksi päiväksi kirkkoon. Hän ei tosin ollut varma, milloin sinne seuraavaksi kokoontuisi paljon ihmsiä. Varmasti väkeä kokoontui päivittäin, mutta muutama eksynyt jumalan lapsi ei ollut tarpeeksi. ..Eikä hän voinut yksinkertaisesti odottaa seuraavaa tilaisuutta löytää itselleen paikka, missä olla. Hän kuitenkin päätti jäädä aloilleen, ja päättää asioista tarkemmin vasta aamulla. Hän oli kuitenkin valmiina pakenemaan, niin kuin aina. Ei hänellä koskaan voisi olla sellaista paikkaa, minne hän voisi mennä turvaan, ja voisi pysyä siellä rauhassa. Ehkä jos tätä jatkuisi useampi vuosi, hän voisi jo unohtaa mikä, taikka kuka häntä jahtasi, mutta nyt hän muisti vielä kaiken, ja hän kykeni ymmärtämään vielä itseään. Se vain kävi vaikeammaksi ja vaikeammaksi, useammastakin syystä.
Hän kuuli askelia.
Hän kietoi heti viltin paremmin ympräilleen, ja pysyi paikallaan, teeskennellen nukkuvaa. Tuskin näissä tiloissa todellisuudessa sai edes nukkua, mutta ei hänen yllättäen kannattanut juoksemaankaan lähteä. Ties kuinka paljon huomiota itseensä hän olisi illä saanut. Yksinäinen sielu hakeutui etummaisille penkeille, ristien kätensä ja piilotti kasvonva, katsomalla jalkoihinsa. Tämä nuori nainen ei ollut pukeutunut kovinkaan arvokkaasti. Hänen vaatteidensa kangas oli selkeästi halpaa, kulunutta. Selkeästi enemmän työläinen kuin ylimistö rouva, mutta aivan kuin minkäänlainen ylimistön jäsen liikkuisi tähän aikaan ulkona. Tyttö seurasi vain tätä rukoushetkeä sivusta, nähden kuinka nainen mutisi ääneen, melkein itkien ja pyytäen anteeksiantoa. ...Saisikohan tyttökin anteeksi, jos hän menisi polvilleen ja anoisi anteeksiantoa? Tuskin. Ja hänelle anteeksiannon pyytäminen ei ollut mitään muuta kuin antautuminen. Siitä ei voinut seurata mitään hyvää.
Nainen otti huivin olkapäiltään, ja peitti sillä punaiset kasvonsa. Hän lähti ulos kovin tohkeissaan, sydän hiukan kevyempänä, mutta mielensä edelleen synkkänä. Tyttö ei kyennyt ymmärtämään millainen ahdinko naisella voisi olla, mutta hän itse oli vain tyytyväinen, että nainen oli ollut niin tunteinsa vallassa, ettei ollut kyennyt huomaamaan häntä. ..Mutta kuinkahan paljon tunnustuksesta todellisuudessa oli apua? ..Oliko puhumisesta mitään apua? Hän ei ollut kyennyt snaomaan sanaakaan omista ongelmistaan, sitten... Ei, eihän hän ollut koskaan saanut suunvuoroa, kun kyse oli hänen ongelmistaan. Hän nousi ylös, ja hakeutui penkille, matkien naisen eleitä. Rukouskaan ei ollut hänelle kovinkaan vieras asia, mutta ei hän ollut koskaan rukoillut. Hän painoi päänsä alas, ja pisti kätensä ristiin. Hän avasi suutaan, sanoakseen hiljaa 'jumala', mutta jo aloittaessaan, hän ei kyennyt viemään sitä loppuun asti. Jo pelkästään oman äänen kuuluminen näin hiljaisessa paikassa oli tavattoman vieras kokemus, ja ahdistava vielä. Hän kuitenkin yritti uudelleen.
"......Minä en usko tehneeni mitään väärää."
Hän nieleskeli sanoja suussaan hiukan, kuunnellen, ettei kukaan tullut saliin tai piileskellyt missään, kuuntelemassa hänen tunnustustaan.
"...Mutta minua pistää silti pieni syyllisyys. tein uhrauksia, päästäkseni tänne asti."
Hänen sormenpäänsä hikosivat hiukan ja hän hieroi sormiaan vastakkain hermostuneena.
"Olin niin varma, että tein oikean valinnan, mutta en tiedä.. En tiedä enää kuinka kauan kykenen pakoilemaan. Mitä... minun pitäisi tehdä?"
Tyttö katseli ympärilleen, kuin odottaen ratkaisun tippuvan katosta tai maalautuvan seiniin. Kirkko oli kuitenkin aivan hiljaa, kertomatta tytölle vastauksia hänen mutkikkaaseen kysymykseensä. Aivan kuin mikään ulkoinen voima kykenisi käsittämään hänen tilanteensa niin kuin hän. Hän ei koskaan saisi tyydyttävää vastausta keneltäkään.
"..............Minä en aio luovuttaa, mutta minä en hakua kuolla. En halua, että minut unohdetaan. ...En halua kadota!"
Tunteet ja pelot ottivat tytöstä vallan, vaikka hän oli koettanut pitää ne jossain syvällä piilossa omaa itseään, pois hänen sydämmestään ja mielestään, hänen koko olemuksestaan. Hänellä ei ollut aikaa tai resursseja pelkoon. Pelko voisi olla hyvinkin vaarallista.
"Haluan elää ihmisenä ihmisten joukossa. Haluan saada mahdollisuuden olla minä! Miksi minulle ei ole tätä oikeutta sallittu? Koska synnyin siitä naisesta, siitä suvusta? Mitä oikeutta kenelläkään on viedä minun mahdollisuuteni olla oma itseni!"
Hän nousi jaloilleen, ja alkoi korottamaan ääntään, raivoamalla viattoman kirkon seinälle.
"Olen uhrannut vaikka mitä päästäkseni ihmisten joukkoon, ja silti, silti minä en voi olla oma itseni! Se on aivan sama mitä minä uhraan, mitä minä annan pois, ei minulle anneta siitä mitään. Onko uhraukseni niin arvoton? Olenko minä niin arvoton!?"
Kaikki turhautuminen, pelko, epäluulot, ja ne kaikki pahat ajatukset joita hän piti mielensä pohjasakassa tulvivat hänestä ulos kuin puhdistavana rituaalina. Hän nousi ylös jaloilleen, kääri viltin vielä tiukemmin ympärilleen ja lähti kohti ovea. Hän ei kyennyt jäämään paikalleen enää. Ja kun hän juoksi kirkosta ulos, päivänvalon sarastaessa, hän juoksi pienen leipäkaupan ohi, jota eräs Winston Hill oli avaamassa. Tuulen lyödessä tytön kasvoihin, ja heittäen viltin hänen kasvoiltaan pieneksi hetkeksi, Hill näki ikkunan heijastuksesta omat painajaisensa. Se tyttö.
Ei. Ei. Ei, ei, ei, ei. Ei!
Winston heitti avaimensa kaupan omistajalle, täysin ajattelematta asiaa, sulkien ajatuksensa ja antaen jalkojensa vain juosta.
Ei, ei, ei, ei, ei, ei.
Ei.
"..HEI, SINÄ SIELLÄ. PYSÄHDY!"
NaNoWriMo 2011
Tavoite: 50 000
Sanoja yhteensä: 4358
Kokonaistavoitteesta: 8,7% tehty
Winston parka koetti pyyhkiä kaiken mielestään. Hän oli mennyt työstä toiseen, näkemättä tyttöä tai kuulematta hänestä sanakaan, mutta kokemus oli syövyttänyt hänen mielensä. Hänen oli niin vaikea enää uskoa silmiään, kun hän oli saanut nähdä jotakin niin uskomatonta. Tyttö oli luutavasti karannut jo kaupungista, sellainen näky nousisi varmasti jossain kohtaa sensaatioksi. Vaikka hän tuntuikin olevan ainoa silloin torilla, joka kykeni huomaan kaikki ne muutokset, eihän varmasti voinut olla ainoa maailmassa. Sehän olisi ihan hölmöä, tähänkin kaupunkiin mahtui vaikka kuinka monta asukasta. Hän oli taas päätynyt kojulle, mutta tällä kertaa Jonathan oli hänen seurassaan. Jos Winstonilla ei olisi ollut niin kova rahan puute, kuten aina, hän olisi varmasti jättänyt tulematta. Hän ei kaivannut muuta kiusaa, ja valitettavasti Jonathan ei ymmärtänyt tätä, vaikka hänen kasvonsa eivät muusta puhunetkaan kuin mielipahasta.
"Ja sitten erosimme, taas."
"..Miten naisesta kykenee eroamaan kahdesti saman viikon aikana?"
"Luonnollinen lahjakkuus! Ehkä Janette palaa vielä takaisin."
Winston ei halunnut kuunnella Jonathania. Normaalisti hän kykeni sietämään serkkuaan, mutta nyt? Jonathan oli vain piinaava nariseva kävelevä valitusrasia, joka ei olisi varmasti hiljentynyt, vaikka Winston olisi sen nyrkillään muokannut uusiksi. Hän ei ollut väkivaltaisia ihmsiä, ehei, mutta joskus muutos tuntui enemmänkin kuin houkuttelevammalta.
"Vielä joku palaa takaisin, poikaystävänsä kanssa."
"...Silloin rakas serkkuni, toivon että olet paikalla puollustamassa minua."
"Varmasti! Kunhan olen ensin lakaissut kojusi."
Jonathan heitti kätensä ilmaan ja tuhahti, kun Winston tarttui luutaan ja sohaisi sillä ohimennen Jonathania. Mies ei kyllä tuosta hiljentynyt, mutta Winston lakkasi kuuntelemasta. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Tai olihan hänellä, paljonkin asioita, mutta miksi hän niitä lähtisi jakamaan. Jakamisesta ei ollut sitten minkäänlaista iloa. naurunalaiseksihan siinä joutuu! varsinkin kun iaheena ovat muotoamuuttavat ihmiset. Mutta kun Winston katsoi Jonathania, hän tunsi olonsa paremmaksi. Paljon paremmaksi. Ainakaan hän ei kaivannut itselleen sudenkuoppia, ainakin hän oli oikeasti vapaa. ...Vapaa valitsemaan pätkätöistä. Vapaa valita olla tekemättä yhtikäs mitään vapaa ajallaan. Ei ketään syömässä hänen aikaansa. Ne illat jolloin hän saattoi vain lukea tai kuljeskella kaupungilla, pelata pasianssia tai rakentaa korttitaloja, katsella kaupungilla kulkevia ihmisiä, mitä muuta mies tarvitsee? ...Varmasti paljonkin, mutta ne eivät kuuluneet tämän miehen elämään. ...Ja nyt kun hän katsoi Jonathania uudelleen, ei hän tuntenutkaan oloaan niin paljon paremmaksi.
Tyttö itse ei tosin ollut päässyt kovinkaan kauas. Hänen jalkansa olivat pahasti rakoilla, ja häntä väsytti ja janotti. Hän oli yrittänyt saada itselleen edes sen yhden omenan kojusta, mutta hänen ulkomuotonsa, miltä hän ikinä oli näyttänyt vanhalle miehelle, oli herättänyt tämän närkästyksen, ja hän oli menettänyt omenansa, että saanut aivan liikaa huomiota omaksi osakseen. Jokainen muutos söi jotakin hänen sisältään, ja sellaisen väkijoukon silmien alla ei voinut viipyä kauaa, ties mitä siitä hänelle seuraisi. Peloissaan tyttö oli vetäytynyt hylättyyn rakennukseen sisään, missä muutama muukin kiertolainen vietti aikaansa. Hän oli saanut itselleen viltin, jolla hän peitti koko olemuksensa, estäen hänen päätymästä muiden asukkien silmien alle. Hänen sydäntään poltti joka hetki, ja hänen kurkkunsa oli käheä. Oli ihme, ettei hän ollut jo pyörtynyt, mutta tyttö kyllä tiesi, hän ei voisi sallia itsensä kuolla näin helpolla.
Muutama koditon tuijotti uutta asukkia epäilevin silmin, supisten keskenään, taikka itsekseen, kuten talon vanhin mies aina teki omassa nurkassaan. Kuka tahansa muu koditon olisi ehkä otettu vastaan veljenä, mutta tytöllä oli aivan oma auransa, mikä imi energiaa puoleensa. Tämä ei ollut lainkaan hyvä asia. Vaikka henkilöt eivät itse sitä kyenneet huomaamaan, tämä energian kulku herätti heidän mielenkiintonsa, ja sai heidät kiinnittämään huomionsa tähän ventovieraaseen. Aluksi se olisi vain uteliaisuutta, mutta kun tälle energian kululle ei tullut loppua, kyseessä olikin jotain paljon vihamielisempää. Kukaan ei kyennyt käsittämään sitä itse, mutta vain tämä heidön välillä liikkuva energia sai heidät reagoimaan tällä tavalla. Jos tyttö vieöä viipyisi liian kauan, olisi varmaa, että hänen kimppuun voitaisiin jopa hyökätä. Tämä alituinen energian kulku, josta suurin osa vetäytyi häneen, auttoi häntä kuitenkin keräämään voimiaan, mutta oli tässäkin omat riskinsä. Hänellä vain ei ollut muita vaihtoehtoja.
Tyttö pelkäsi liikkua. Mitä kauemmin hän viipyisi, sitä herkemmin häneen reagoitaisiin. Kunhan ärtymys nousisi tiettyyn pisteeseen, ei tarvittaisi kun yksi putoava esine, joka olisi kuin lähtölaukaus hyökätä hänen kimppuunsa. Oli suorastaan hirvittävää olla osasyynä tälläiselle ilmapiirille, ilman mitään mahdollisuutta selittää, miksi näin oli. Hän ei tahtonut pahaa, hän ei halunnut vetää muita ihmisiä mukaan tähän tilanteeseen. Hän odotti kauan ja hartaasti, että kaikki vetäytyivät omiin nurkkiinsa nukkumaan, ja päätti toimia vasta sitten. Hän otti viltin pois yltään, ja kääri sen kasaan, helpottaen näin sen kuljettamista, sekä hänen omaa kulkemistaan. Hän oli hyvä näkemään hämärässä, ja hän oli painanut mieleensä jokaisen oman nukkumapaikan, ettei vahingossakaan astuisi kenenkään reviirille. Hän käveli hiljaa, paljain jaloin, sillä kengät olivat kuluneet täysin, ja niissä oli aivan liian vaikea kulkea pitkiä matkoja. Hän hivuttautui hiljaa, mutta niskassaan hän tunsi kevyttä lämmintä väreilyä, kun hänen sisäinen energia karkasi iholle puollustamaan häntä heräilevän kodittoman katseelta. Tyttö ei kääntynyt taakse, vaan juoksi nopeasti ulos, läpi pusikkojen ja yli aitojen. Hänen jalansa löivät kovaa kiville, ja hän kykeni kuuleemaan, kuinka rähjäisessä talossa käynnistyi yllättävä raivo. Väki kyllä siitä rauhottuisi, eihän hän ollut enää varkaissa.
Kadut olivat kovin pimeitä ja tyhjiä, mikä toi tytölle turvaa. Hän heitti viltin taas ylleensä, ja jatkoi juoksemista, vaikka hänen jalkoihinsa koski ja hän pystyi tuntemaan kivien kirpeän piston. Hän tarvitsi uuden piilon, jonkin paikan missä kerätä vielä voimia, ennen kuin hän jatkaisi matkaa. Hän ei voinut koskaan tietää, milloin hän kykenisi keräämään energiaansa uudelleen. Kaupungissa sitä oli paljon tarjolla, jopa paljon hukkaan heitettyä energiaa jota kukaan ei kaivannut, mutta riskit paljastumisesta ja sen kulumisesta olivat huomattavasti suuremmat. paikan vlaitseminen oli aina yhtä ongelmallista. Paikassa piti olla monta ihmistä, ja hänen pystyi kyetä piilottamaan kasvonsa. Lisäksi hän ei mitenkään voinut jäädä kouluihin tai sairaaloihin, taikka paikkaan missä oli lian vähän ihmisiä. Hän oli yrittänyt toriakin aikaisemmin, mutta kovinkaan hyvin ei se ollut päättynyt. Tälläiseen aikaan kukaan ei ollut liikkeellä, ja ihmiset olivat majoittautuneet koteihinsa perheidensä kanssa. Tytöllä ei olisi mitän keinoa päästä sellaisiin paikkoihin sisälle. Rahaakaan hänellä ei ollut, ja mitä ikinä hän olisi kyennyt myymään, hameensa, korunsa, olivat kaikki jo menneet. Hän kuitenkin tarvitsi suojaa, joten hän meni läheiseen kirkkoon. Sisällä ei tuntunut olevan ketään, mutta kynttilät olivat sytytettynä tuomaan hiukan valoa suureen saliin. Koska tytällö ei ollut kenkiä, hänen askeleensa olivat melkein huomaamattomat ja äänettömät kivilattiaa vasten. Hän hakeutui nurkkukseen, varmisti että viltti oli tiukasti käärittynä hänen ympärillään, ja antoi itsensä rauhoittua hetken.
Hän katseli seinällä olevia kirjoituksia ja maalauksia, ihaillen ja pohtien niiden syvmpiä merkityksiä. Hän ei ollut koskaan ollut kovinkaan uskonnollinen henkilö, häntä ei oltu ikinä opetettu uskomaan, mutta kyllä hän ymmärsi vallitsevan uskon perusasiat. Mutta tämä suuri henkilökaarti pyhimyksiä ja syntisiä oli aivan liian laaja, ei hän voinut tietää niistä jokaista. Ehkä jos hänen elämänsä olisi alkanut aivan erilaisella tavalla, hän olisi saanut oppia näistä aivan erilaisen ajan ja tavan sankareista. Tyttö antoi viltin valua olkapäileen kasvojensa edestä, ja pohti mahdollisuuksiaan jäädä lopuksi yöksi ja seuraavaksi päiväksi kirkkoon. Hän ei tosin ollut varma, milloin sinne seuraavaksi kokoontuisi paljon ihmsiä. Varmasti väkeä kokoontui päivittäin, mutta muutama eksynyt jumalan lapsi ei ollut tarpeeksi. ..Eikä hän voinut yksinkertaisesti odottaa seuraavaa tilaisuutta löytää itselleen paikka, missä olla. Hän kuitenkin päätti jäädä aloilleen, ja päättää asioista tarkemmin vasta aamulla. Hän oli kuitenkin valmiina pakenemaan, niin kuin aina. Ei hänellä koskaan voisi olla sellaista paikkaa, minne hän voisi mennä turvaan, ja voisi pysyä siellä rauhassa. Ehkä jos tätä jatkuisi useampi vuosi, hän voisi jo unohtaa mikä, taikka kuka häntä jahtasi, mutta nyt hän muisti vielä kaiken, ja hän kykeni ymmärtämään vielä itseään. Se vain kävi vaikeammaksi ja vaikeammaksi, useammastakin syystä.
Hän kuuli askelia.
Hän kietoi heti viltin paremmin ympräilleen, ja pysyi paikallaan, teeskennellen nukkuvaa. Tuskin näissä tiloissa todellisuudessa sai edes nukkua, mutta ei hänen yllättäen kannattanut juoksemaankaan lähteä. Ties kuinka paljon huomiota itseensä hän olisi illä saanut. Yksinäinen sielu hakeutui etummaisille penkeille, ristien kätensä ja piilotti kasvonva, katsomalla jalkoihinsa. Tämä nuori nainen ei ollut pukeutunut kovinkaan arvokkaasti. Hänen vaatteidensa kangas oli selkeästi halpaa, kulunutta. Selkeästi enemmän työläinen kuin ylimistö rouva, mutta aivan kuin minkäänlainen ylimistön jäsen liikkuisi tähän aikaan ulkona. Tyttö seurasi vain tätä rukoushetkeä sivusta, nähden kuinka nainen mutisi ääneen, melkein itkien ja pyytäen anteeksiantoa. ...Saisikohan tyttökin anteeksi, jos hän menisi polvilleen ja anoisi anteeksiantoa? Tuskin. Ja hänelle anteeksiannon pyytäminen ei ollut mitään muuta kuin antautuminen. Siitä ei voinut seurata mitään hyvää.
Nainen otti huivin olkapäiltään, ja peitti sillä punaiset kasvonsa. Hän lähti ulos kovin tohkeissaan, sydän hiukan kevyempänä, mutta mielensä edelleen synkkänä. Tyttö ei kyennyt ymmärtämään millainen ahdinko naisella voisi olla, mutta hän itse oli vain tyytyväinen, että nainen oli ollut niin tunteinsa vallassa, ettei ollut kyennyt huomaamaan häntä. ..Mutta kuinkahan paljon tunnustuksesta todellisuudessa oli apua? ..Oliko puhumisesta mitään apua? Hän ei ollut kyennyt snaomaan sanaakaan omista ongelmistaan, sitten... Ei, eihän hän ollut koskaan saanut suunvuoroa, kun kyse oli hänen ongelmistaan. Hän nousi ylös, ja hakeutui penkille, matkien naisen eleitä. Rukouskaan ei ollut hänelle kovinkaan vieras asia, mutta ei hän ollut koskaan rukoillut. Hän painoi päänsä alas, ja pisti kätensä ristiin. Hän avasi suutaan, sanoakseen hiljaa 'jumala', mutta jo aloittaessaan, hän ei kyennyt viemään sitä loppuun asti. Jo pelkästään oman äänen kuuluminen näin hiljaisessa paikassa oli tavattoman vieras kokemus, ja ahdistava vielä. Hän kuitenkin yritti uudelleen.
"......Minä en usko tehneeni mitään väärää."
Hän nieleskeli sanoja suussaan hiukan, kuunnellen, ettei kukaan tullut saliin tai piileskellyt missään, kuuntelemassa hänen tunnustustaan.
"...Mutta minua pistää silti pieni syyllisyys. tein uhrauksia, päästäkseni tänne asti."
Hänen sormenpäänsä hikosivat hiukan ja hän hieroi sormiaan vastakkain hermostuneena.
"Olin niin varma, että tein oikean valinnan, mutta en tiedä.. En tiedä enää kuinka kauan kykenen pakoilemaan. Mitä... minun pitäisi tehdä?"
Tyttö katseli ympärilleen, kuin odottaen ratkaisun tippuvan katosta tai maalautuvan seiniin. Kirkko oli kuitenkin aivan hiljaa, kertomatta tytölle vastauksia hänen mutkikkaaseen kysymykseensä. Aivan kuin mikään ulkoinen voima kykenisi käsittämään hänen tilanteensa niin kuin hän. Hän ei koskaan saisi tyydyttävää vastausta keneltäkään.
"..............Minä en aio luovuttaa, mutta minä en hakua kuolla. En halua, että minut unohdetaan. ...En halua kadota!"
Tunteet ja pelot ottivat tytöstä vallan, vaikka hän oli koettanut pitää ne jossain syvällä piilossa omaa itseään, pois hänen sydämmestään ja mielestään, hänen koko olemuksestaan. Hänellä ei ollut aikaa tai resursseja pelkoon. Pelko voisi olla hyvinkin vaarallista.
"Haluan elää ihmisenä ihmisten joukossa. Haluan saada mahdollisuuden olla minä! Miksi minulle ei ole tätä oikeutta sallittu? Koska synnyin siitä naisesta, siitä suvusta? Mitä oikeutta kenelläkään on viedä minun mahdollisuuteni olla oma itseni!"
Hän nousi jaloilleen, ja alkoi korottamaan ääntään, raivoamalla viattoman kirkon seinälle.
"Olen uhrannut vaikka mitä päästäkseni ihmisten joukkoon, ja silti, silti minä en voi olla oma itseni! Se on aivan sama mitä minä uhraan, mitä minä annan pois, ei minulle anneta siitä mitään. Onko uhraukseni niin arvoton? Olenko minä niin arvoton!?"
Kaikki turhautuminen, pelko, epäluulot, ja ne kaikki pahat ajatukset joita hän piti mielensä pohjasakassa tulvivat hänestä ulos kuin puhdistavana rituaalina. Hän nousi ylös jaloilleen, kääri viltin vielä tiukemmin ympärilleen ja lähti kohti ovea. Hän ei kyennyt jäämään paikalleen enää. Ja kun hän juoksi kirkosta ulos, päivänvalon sarastaessa, hän juoksi pienen leipäkaupan ohi, jota eräs Winston Hill oli avaamassa. Tuulen lyödessä tytön kasvoihin, ja heittäen viltin hänen kasvoiltaan pieneksi hetkeksi, Hill näki ikkunan heijastuksesta omat painajaisensa. Se tyttö.
Ei. Ei. Ei, ei, ei, ei. Ei!
Winston heitti avaimensa kaupan omistajalle, täysin ajattelematta asiaa, sulkien ajatuksensa ja antaen jalkojensa vain juosta.
Ei, ei, ei, ei, ei, ei.
Ei.
"..HEI, SINÄ SIELLÄ. PYSÄHDY!"