(Untitled)

[heiccu]

En oikein tiedä onko se vanhenemista vai mitä, mutta pettymyksetkään ei enää satuta niinkuin ne joskus satutti. Se mikä aiemmin rikkoi muutamaksi viikoksi, on nykyään ohitettavissa olkia kohauttamalla. Kun kuulee tuttavista ikäviä uutisia, se saattaa hetkellisesti kuvottaa, mutta yöunet eivät enää sillä mene

Comments

[sjmors]

Mä olen huomannut ihan saman ja koen sen kanssa hieman huolestuttavana. Koulussa tietty taipumus antaa draaman soljua ohi on tosi kätevä, mua ei vaan vittujakaan kiinnosta jonkun teinin ikävä mielipide musta, joten olen onnellisen draamavapaa, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Varsinainen supervoima, jota olisi kaivannut enemmän angstisena teininä.

Se mikä tässä huolettaa on se oman herkkyyden katoaminen, entä jos jättää huomiotta ihmisiä ja tilanteita, joista pitäisi olla huolissaan ja tietty on vähemmän mukava ihminen joskus kun ei vaan täysillä myötäelä ihan joka tilannetta (niitä joita ei katso sen arvoisiksi). Mä uskon vielä, että tämäkin on vaan joku vaihe, ehkä siitä tunteellisuudesta voi uudelleen käynnistää ne hyvät puolet sitten kun ensin on aikansa vellonut paatuneisuudessa (tai sitten ei itse edes enää huomaa, mikä on ehkä se worst case scenario).

[bakteriofagi]

Allekirjoitan tuon todella vahvasti. Tämä sai mut myös pohtimaan, että onko se "tunteettomuus", josta olen soimannut itseäni, oikeasti kurjien tapahtumien syytä vai olenko mä vaan kasvanut.

Mutta jos kasvaminen tarkoittaa sitä, että mun on esimerkiksi tosi vaikea tuntea voimakasta rakkautta enää... en vittu haluu kasvaa. :(

Inspiroituminenkin on vaikeaa ja tarvitaan yhä vahvempia ärsykkeitä jotenkin, että saa jotain tunnetiloja aikaan. Osin se on hyväkin. Ei esim. provosoidu enää ihan niin helposti ja pystyy pysymään just poissa ulkopuolisista draamoista vähän paremmin.

[heiccu]

Joo. Olen itsekin ajatellut että tosi hyvä, ettei enää "tarvitse" rakastua kehenkään uuteen. Rakastaminen sujuu vielä, rakastumisen kanssa voisi olla vaikeampaa. :/