(no subject)
Tällä kertaa vain ja ainoastaan ryöstettyä tekstiä. Erään naispuolisen immeisen päiväkirjasta, mutta tämä voisi lähestulkoon olla minua. 90 % tätä vuotta ja elämääni, miinus sukupuolisidonnaiset hommat.
Tilan ottamisesta sosiaalisissa hetkissä
Tänään rehellisyyttäni miettiessä tajusin tuossa aiemmin raapustamassani tunteiden ilmaisuun liittyvässä haasteessa olevan nimenomaan kyse tilanteista, jossa se toinen osapuoli
ei erikseen _anna_ sitä tilaa vaan virtaa jättäen vastuun minulle.
Tilan antaminen on toki huomaavaista, mutta niin on tilan ottaminenkin.
Hitaammin käyvien ihmisten parissa tuntuu kuin saisin ilmaistua koko tunneskaalani, vaikka tapaisin ne vasta ensikertaa. Joskus huomaan myös vieväni toisen ihmisen tilaa tahtomattani, mutta nyt en enää tunne siitä huonoa omatuntoa. Kielenkäyttö ja muukin kommunikointi on kuitenkin ilmaisun työkaluja, suurin vastuu on käyttäjän hartehilla.
Tasapainoinen, rehellinen kommunikointitilanne on mahdollista saavuttaa, vaikka harvemmin toteutuukin. Minun on hyvä ottaa vastuu omasta ilmaisustani, puskea rohkeasti yli rajojen. Tahdon kehittyä, sillä kokemus estyneisyydestäni sosiaalisissa tilanteissa on kammottava ja tämä vaikuttaa haitallisesti minuun ihmisenäkin. Ihminen on sosiaalinen olento.
Voimakkaiden ja kiivaiden ihmisten ollessa kyseessä saatan tuupertua jo pelkästään niiden läsnäolosta. Hajanaisen itseni mitätöinti ja siitä seuraava tyhjyys, olemassaolemattomuuden ja pilkatuksi tulemisen pelko, sekä valtava informaatiotulva voimakkaasti virtaavista olennoista herkistyneeseen havaintokenttääni pölskytteleväinen. siinä syitä spontaaniin toimintakyvyttömyyteeni.
Tiivistän olemassaoloani, repaleita palaa roviolla. En tarvii kaikkia noita hajauttavia helmoja.
Tunnen jo olevani enemmän olemassa.
Keskityn ja keskitän.
Rehellisyys on tuntunut lähiaikoina aivan tolkuttoman hyvältä. Olen riisunut teennäisiä ilmeitä kasvoiltani (yök! puistattava teennäisyys bwwhhwwwhhrrr, en vieläkään täysin hyväksy näköjään) koska muistin, ettei kukaan ei voi tulla sanomaan minulle että minun on hymyiltävä.
ja koska näen toisien ihmisten, peilien, kautta kuinka kauhealta se näyttää minussa.
Ei sitä huomaa kuin peilaamalla, ja tiedostamalla jännitteiden muutoksia kasvoillaan.
Tuntuu hyvältä ettei tarvii yrittää, että voi ilmaista ajatuksensa empaattisesti ja suoraan. Voin ilmaista juuri niin kuin tuntuu, vau! Tiedän, että niin ei voi mennä väärin. Kun pohjalla on jotain rakkaudellista.
Joskus luulin, että saisin turpiin jos alkaisin sanomaan suoraan. Sekin oli vain pakokeino päässäni, koska tämä ei todellakaan ole helppoa ja helpot tiet on usein niitä ekoja joille tulee kurvattua.
Pistän lopun itseni tukehduttamiselle. En enää hirtä itseäni.
Tahdon olla olemassa.
se iski salamana sisälläni itkevään kuolevaan lapseen,
tai se lapsi iski minuun. Eihän sekään kattele sellasta että tulee kohdelluksi näin.
Alan arvostaa tunteitani ja ilmaisemaan niitä.
Otan tilaa itselleni, otan vaikka se pelottaa ja tuntuu välillä
mahdottomalta juuri siinä hetkessä. Mutta kykenen.
Muuten muut jyräävät minut allensa
ja se on minun vastuullani. Minä siinä kuolen.
Myös: Lähen vaan niihin juttuihin joihin tahdon todella.
Minu on ollu vaikeaa ilmaista loukkaantumisen, ärtymyksen,
pettymyksen, kyllästymisen ja muun epämieltymyksen tunteita.
Olen systemaattisesti jättäny ilmaisematta niitä
tietyissä tilanteissa puoliksi huomaamattani
ja se ei oo tehny hyvää. Kutistuin vaan.
Läheisille ihmisille on yleensä helppoa ilmaista kaikkea, mutta vieraampien
seurassa menen johonkin kummaan lamaannuksen tai hämmennyksen
tilaan.
Kun hyväksyn ja tiedostan tän asian tässä nyt vähitellen, niin
lutviutuupi juurikin parhain päin jälleen<3
KoskA olen itseni julkisesta häpäisemisestä friikkejä kiksejä saava wannabe-pseudopsykologi,
niin pohdinpa tässä syitä taannoiseen maaniseen sekoamiseeni, jonka rihmastoissa tämän
päiväkirjan lukijat joutuivat silmänsä vapaaehtoisesti tahmaamaan.
Olen hakeutunut tilanteeseen, jossa koen ensimmäistä kertaa elämässäni olevani yk-sin.
Ilman jatkuvaa tukipilaria johon paeta, kaataa mylläkkä, nojautua. Minun on opeteltava
kävelemään omin jaloin. Koska en ole kävellyt omin jaloin juuri koskaan, vaan tukeutunut
ensin vanhempiin, sitten serkkuuni, sitten Hannaan ja sitten erilaisiin miesseuralaisiin, niin
en ole päässyt kokeilemaan kuinka jalkani kantavat erilaisten myllerrysten ja arkisten haperointien läpi pösmäillessä. Tietenkin olen aina ollut yksin, mutta jollain tapaa koen tukeutuneeni jokapäiväisessä elämässäni aina johonkin tiettyyn ihmiseen.
Kaoottisesti kuin pikkuinen taaperopallero, joka tömähtelee tantereille ja nousee urheana määrätietoisin elkein taas jatkamaan.
Tuntuu siltä, kuin olisin mennyt yli äyräiden kaikissa mahdollisissa sävyissä. Olen iloinenkin, että annoin mennä. Ja että annan mennä. Vaikka se tuntuu paskaltakin heikoissa osissa sisälläni.
vaan minun ei tarvitse antaa kenellekään mitään vaikutelmaa siitä, millainen olen, vaan olla vaan tämätämä, eri suuntiin poukkoava prosessi, toisinaan tyyni ja toisinaan myrskyisä. toisinaan tukkiva ja joskus virtauttava. ristiriitaa ja paradoksia, ihan mitä vaan.
Minussa planeetat ja kvasaarit sykkivät, mantereet porahtelevat ja siilit pihisevät. Olen hyöntyinen.
Olen jälleen selväjärkisempi kuin viimeisten kahden viikon aikana.huokaisen helpotuksestakin.
Ehkä pakenin itseäni myös tähän päiväkirjaan, tai sitten kohtasin. En aio tuumia enää enempää.
Tilan ottamisesta sosiaalisissa hetkissä
Tänään rehellisyyttäni miettiessä tajusin tuossa aiemmin raapustamassani tunteiden ilmaisuun liittyvässä haasteessa olevan nimenomaan kyse tilanteista, jossa se toinen osapuoli
ei erikseen _anna_ sitä tilaa vaan virtaa jättäen vastuun minulle.
Tilan antaminen on toki huomaavaista, mutta niin on tilan ottaminenkin.
Hitaammin käyvien ihmisten parissa tuntuu kuin saisin ilmaistua koko tunneskaalani, vaikka tapaisin ne vasta ensikertaa. Joskus huomaan myös vieväni toisen ihmisen tilaa tahtomattani, mutta nyt en enää tunne siitä huonoa omatuntoa. Kielenkäyttö ja muukin kommunikointi on kuitenkin ilmaisun työkaluja, suurin vastuu on käyttäjän hartehilla.
Tasapainoinen, rehellinen kommunikointitilanne on mahdollista saavuttaa, vaikka harvemmin toteutuukin. Minun on hyvä ottaa vastuu omasta ilmaisustani, puskea rohkeasti yli rajojen. Tahdon kehittyä, sillä kokemus estyneisyydestäni sosiaalisissa tilanteissa on kammottava ja tämä vaikuttaa haitallisesti minuun ihmisenäkin. Ihminen on sosiaalinen olento.
Voimakkaiden ja kiivaiden ihmisten ollessa kyseessä saatan tuupertua jo pelkästään niiden läsnäolosta. Hajanaisen itseni mitätöinti ja siitä seuraava tyhjyys, olemassaolemattomuuden ja pilkatuksi tulemisen pelko, sekä valtava informaatiotulva voimakkaasti virtaavista olennoista herkistyneeseen havaintokenttääni pölskytteleväinen. siinä syitä spontaaniin toimintakyvyttömyyteeni.
Tiivistän olemassaoloani, repaleita palaa roviolla. En tarvii kaikkia noita hajauttavia helmoja.
Tunnen jo olevani enemmän olemassa.
Keskityn ja keskitän.
Rehellisyys on tuntunut lähiaikoina aivan tolkuttoman hyvältä. Olen riisunut teennäisiä ilmeitä kasvoiltani (yök! puistattava teennäisyys bwwhhwwwhhrrr, en vieläkään täysin hyväksy näköjään) koska muistin, ettei kukaan ei voi tulla sanomaan minulle että minun on hymyiltävä.
ja koska näen toisien ihmisten, peilien, kautta kuinka kauhealta se näyttää minussa.
Ei sitä huomaa kuin peilaamalla, ja tiedostamalla jännitteiden muutoksia kasvoillaan.
Tuntuu hyvältä ettei tarvii yrittää, että voi ilmaista ajatuksensa empaattisesti ja suoraan. Voin ilmaista juuri niin kuin tuntuu, vau! Tiedän, että niin ei voi mennä väärin. Kun pohjalla on jotain rakkaudellista.
Joskus luulin, että saisin turpiin jos alkaisin sanomaan suoraan. Sekin oli vain pakokeino päässäni, koska tämä ei todellakaan ole helppoa ja helpot tiet on usein niitä ekoja joille tulee kurvattua.
Pistän lopun itseni tukehduttamiselle. En enää hirtä itseäni.
Tahdon olla olemassa.
se iski salamana sisälläni itkevään kuolevaan lapseen,
tai se lapsi iski minuun. Eihän sekään kattele sellasta että tulee kohdelluksi näin.
Alan arvostaa tunteitani ja ilmaisemaan niitä.
Otan tilaa itselleni, otan vaikka se pelottaa ja tuntuu välillä
mahdottomalta juuri siinä hetkessä. Mutta kykenen.
Muuten muut jyräävät minut allensa
ja se on minun vastuullani. Minä siinä kuolen.
Myös: Lähen vaan niihin juttuihin joihin tahdon todella.
Minu on ollu vaikeaa ilmaista loukkaantumisen, ärtymyksen,
pettymyksen, kyllästymisen ja muun epämieltymyksen tunteita.
Olen systemaattisesti jättäny ilmaisematta niitä
tietyissä tilanteissa puoliksi huomaamattani
ja se ei oo tehny hyvää. Kutistuin vaan.
Läheisille ihmisille on yleensä helppoa ilmaista kaikkea, mutta vieraampien
seurassa menen johonkin kummaan lamaannuksen tai hämmennyksen
tilaan.
Kun hyväksyn ja tiedostan tän asian tässä nyt vähitellen, niin
lutviutuupi juurikin parhain päin jälleen<3
KoskA olen itseni julkisesta häpäisemisestä friikkejä kiksejä saava wannabe-pseudopsykologi,
niin pohdinpa tässä syitä taannoiseen maaniseen sekoamiseeni, jonka rihmastoissa tämän
päiväkirjan lukijat joutuivat silmänsä vapaaehtoisesti tahmaamaan.
Olen hakeutunut tilanteeseen, jossa koen ensimmäistä kertaa elämässäni olevani yk-sin.
Ilman jatkuvaa tukipilaria johon paeta, kaataa mylläkkä, nojautua. Minun on opeteltava
kävelemään omin jaloin. Koska en ole kävellyt omin jaloin juuri koskaan, vaan tukeutunut
ensin vanhempiin, sitten serkkuuni, sitten Hannaan ja sitten erilaisiin miesseuralaisiin, niin
en ole päässyt kokeilemaan kuinka jalkani kantavat erilaisten myllerrysten ja arkisten haperointien läpi pösmäillessä. Tietenkin olen aina ollut yksin, mutta jollain tapaa koen tukeutuneeni jokapäiväisessä elämässäni aina johonkin tiettyyn ihmiseen.
Kaoottisesti kuin pikkuinen taaperopallero, joka tömähtelee tantereille ja nousee urheana määrätietoisin elkein taas jatkamaan.
Tuntuu siltä, kuin olisin mennyt yli äyräiden kaikissa mahdollisissa sävyissä. Olen iloinenkin, että annoin mennä. Ja että annan mennä. Vaikka se tuntuu paskaltakin heikoissa osissa sisälläni.
vaan minun ei tarvitse antaa kenellekään mitään vaikutelmaa siitä, millainen olen, vaan olla vaan tämätämä, eri suuntiin poukkoava prosessi, toisinaan tyyni ja toisinaan myrskyisä. toisinaan tukkiva ja joskus virtauttava. ristiriitaa ja paradoksia, ihan mitä vaan.
Minussa planeetat ja kvasaarit sykkivät, mantereet porahtelevat ja siilit pihisevät. Olen hyöntyinen.
Olen jälleen selväjärkisempi kuin viimeisten kahden viikon aikana.huokaisen helpotuksestakin.
Ehkä pakenin itseäni myös tähän päiväkirjaan, tai sitten kohtasin. En aio tuumia enää enempää.