Jatketaan vaan
Se ois sitten osa neljä
Tapasin yläastetta edeltävänä kesänä joukon roolipelaajia, mukaanlukien Wanhan kaverini esikoulusta, Henen. Siirto yläasteelle tuntui sillei hyvältä, että siellä ympärillä olisi sitä väkeä, mukaanlukien muitakin roolipelaajia kuin mie itse. Ensimmäisenä syksynä tapasin sitten Henen lisäksi myöskin Nubin, joka on edelleen osana elämääni ja jonka kanssa ropetamme edelleenkin, kevyen 18 vuoden jälkeen. Yläasteella mulla alkoi oikeasti olla kavereita, joiden kanssa hengata, puhua ropesta, filosofiasta ja tietokonepeleistä. Vanhassa koulussa ollut kaveri hiljalleen jäi. Eri intressit ja niin edespäin.Ja oli tietysti joutunut mua kestämään. Ymmärrettävää.
Yläaste oli myöskin todella väkivaltainen ympäristö. Aloin menettämään fyysisen ylivallan muihin oppilaisiin nähden, joten jouduin kompensoimaan olemalla raaempi kuin ennen. Välitunnit oli välillä jees, välillä ne oli sellaista metsästäjä-metsästetty leikkiä. Rantakylässäkin tultiin usein laumana kimppuun. Mun kavereista ei ollut tappelemaan, joten jouduin tappelemaan itekseni ja jo senkin takia ettei mun kaverit tulis lojaaleina auttamaan ja ottamaan turpaansa, mun piti voittaa. Yleensä tää tarkoitti sitä, että ekalla kiusaajalle, joka tuli kädenulottuville, kävi todella huonosti. Käytin niitä heittoaseina, purin, löin, kuristin, iskin sormea silmää. Yksi kaveri lähti verisen korvan kanssa koulusta. Hakkasin itteäni isompia ja vahvempia kiusaajiani ihan sillä periaatteella, että vieläkään ei ollut hävittävää ja voiton takasi se, että teki jotain ilkeämpää. Itseinho oli kyllä kaverina, tosin aika lievästi, toisten inhoa oli ihan tarpeeksi.
Ai mistä ne yläasteella kiusasivat? Hevari, nörtti, roolipelaaja, myöhemmin larppaaja, r-vikainen, läski, hikari, skinien vastustaja (jengitappelut tuli tutuksi kun käytiin raahaamassa kavereiden kanssa jätkiä ulos kahakoista), kommunisti, pakana, mitähän näitä nyt oli? Läskinörtti yleensä riitti. Vanhat kiusaajat sai kans uusia kavereita, joiden kanssa tulla kiusaamaan. Yläasteella en kyllä enää itse ollut kiusaajien joukossa, joten se oli paremmin. Mulle kasvoi semmonen "Antaa tulla, kun pöly laskeutuu, mie olen se joka on pystyssä" ajattelutapa. Sen saivat tuntea opettajat, väittelykumppanit, kaverit ja ennen kaikkea ne tyypit , jotka mua kiusasivat. Tuona aika olin vielä kammottavan rehellinen, en nykyäänkään liiemmin valehtele, mutta silloin myöskin möläytin totuudet, oli se fiksua eli ei. Haaveilin tytöistä, joistakin pojista, olin henkisenävampyyrina kavereilleni. Opettajat joko vihasivat mua tai rakastivat mua. Yksi jälkimmäisistä kai aika kirjaimellisestikin. Olin oppilaskunnan hallituksessa ja pyöritin koulun kioskia. Tein kolapalkalla töitä Maa- ja metsätalouden opettajan ATK projekteissa.
Masennus oli kova. En välttämättä nukkunut mun viittä tuntiani, oli vaikea motivoitua tekemän mitään. Sain toistuvia poissaolokohtauksia, jotka kestivät viidestä minuutista puolee tuntiin. Näin välillä mustia hahmoja paikoissa. Olin käyttänyt alkoholia jo vuosia, mutta join ekat kännini. Myin tupakkaa ja viinaksia koulukavereille. Ei uupunut fyrkkaa omista juomista.
Alkoi larppaaminen ja muodostui HAK. HAK kasvoi parhaillaan 78 jäsenen porukaksi ja postituslistalla oli lähemmäs 200 tyyppiä. Pelit oli suht hyviä ja yksinkertaisia aluksi. Raadoin itse mm. Susiniemen Saga I:sen parissa. Olin kai aika suosittu, mutta en vieläkään osannut olla ihmisten kanssa. Oli eka tyttöystäävä, seksiä, ero. Ihan jees. Oli palavasti rakastuminen tyttöön, jota en osannut lähestyä oikein. Paljon paskaa, mutta iso vika oli siinä etten vaan osannut tai ymmärtänyt. Osannut puhua, ymmärtänyt sitä että ei ole maailmanloppu jos toinen ei haluakaan mua.
Pari väkivaltaista tilannetta muistuu mieleen. Tyyppi kiusasi mua koko ruokavälkän alun ja sitten alkoi läpsintä. Vedin kaveria turpaan, kaadoin maahan ja istuin päälle. N. 5 min välein kysyin että "luovutatko", annoin siinä samalla nyrkkiä. Kun kellot soi ja lähdin, kaveri juoksi mun ohi ja löi mua samalla suupieleen. Tuli pieni vekki. Kaveri julisti koko koululle voittaneensa mut. Jumalauta. Tuolloin tajusin etten voi oikeasti voittaa. Päiväkäskyksi vaihtui "VOITA" sijaan "Aiheuta niin paljon kipua vastustajalle kuin voit".
Toinen kerta oli kun valvoin yhtä äänestystä ja diskasin kolme kiusaajaa huijaamisen takia. Koulun jälkeen nää hakkas mut julkisesti. Mun kavereita oli paikalla ja olisivat auttaneet, jos olisin huutanut apuja. Niin olisi toistenkin kaverit, niitä oli enemmän, ne oli isompia ja ne osasi tapella. Paikalla oli 7 bussikuskia, 2-3 opettajaa ja n. 150-200 oppilasta. Kaikki katsoivat kun kolme äijää tempoo mua turpaan ja mie vähän väistelen. En viitsinyt lyödä, koska sitten kaverit ois voinu kärsiä. Yksi kiusaajien kaveri totesi, ettei tämä ole reilua, lopetti tilanteen ja sitten bussien ovet aukesivat että päästiin koulusta pois. Ei pahemmin apuja tullut aikuisilta. Tällöin elämiseen tuli semmonen "Kukaan ei koskaan sua auta" ajatus.
Ajattelin paljon kuolemaa. Leikin veitsillä, en viillellyt. Toivoin että joku kiusaaja vetäisi puukon, niin voisin vetää oman ja tappaa sen, sekä niin monta kiusaajaa kuin ennättäisin ennen kuin ne joko puukottais tai ampuis mut (Mikkelissä kiersi aseita siihen aikaan yllättävän paljon). Kaveri piiriin alkoi hiljalleen tulla huumeet tuohon aikaan. Itse käytin ekaa kertaa huumeita eli happoja boolin seassa kun kävin yläasteen jälkeisenä kesänä stadissa ja päädyin kuokkimaan johonkin pakanabileisiin Nuuksiossa. Oli vahinko, ei ollut mun juttu. Masennus paheni, vihasin itseäni, vihasin ulkonäköäni, vihasin sitä, että olin yksin vaikka ns. mulla oli vitusti kavereita ja HAKKilaisia oli paljon. Mulle kerrottiin, että mua meinattiin kutsua bileisiin, mutta ei kutsuttu kun ajateltiin että mulla oli parempaa tekemistä.
Yksi mun kaveri raiskattiin. Mie, tän tytön toinen kaveri (mun kiusaaja) ja tytön poikakaveri etsittiin kyseinen sälli. Oli meitä vanhempi. Hakattiin se raiskaaja niin pahasti, että se tänäkin päivänä parkkeeraa invapaikalle. Hakkasin sitä tekemälläni piikkinuijalla ja potkin kylkiin ja päähän. Tähän päivään mennessä en ole katunut, että tein niin. Ei armoa raiskaajille.
Mulla ois voinut olla ihan hyvät mahdollisuudet, jos olisin osannut toimia ihmisten kanssa. Tai tajunnut ajatella sitä, miten niiden kanssa toimitaan. Olin hyvin "joko tai" ihminen kaikessa. En odottanut mitään keneltäkään, itse annoin aina 110%. Suhtauduin tosi alentuvasti ja ikävästi ihmisiin.
Kotona oli paljon rahaongelmia. Faijan alkoholismi kukki ensin, jonka jälkeen tuli sitten rauhallinen vaihe. Faijajoi pullon kolaa ja söi 3 dominokeksiä päivässä. Ei ihme että joutui pallolaajennukseen. Jakoi kyllä lehtiä yöllä, mutta ei jaksanut (=pystynyt) päivällä kävellä (kävelemään). Kannoin sen autoon, että mutsi ajo sen sairaalaan. Hoidin paljon broidia.
Larppaamisen lisäksi oli aika vähän iloja. Olin aika anti-ihminen. Toivoin että olisin joku muu. Todella kovasti. En kuitenkaan osannut sellaiseksi alkaa. Itsemurha-ajatukset tulivat voimakkaammin.
Tulin myös allergiseksi kalalle. Ei enää kalareissuja Pohjoiseen faijan kanssa.
Ehkä se yläasteesta. Katsotaan mitä kirjoitan lukiosta, jos kirjoitan.
Tapasin yläastetta edeltävänä kesänä joukon roolipelaajia, mukaanlukien Wanhan kaverini esikoulusta, Henen. Siirto yläasteelle tuntui sillei hyvältä, että siellä ympärillä olisi sitä väkeä, mukaanlukien muitakin roolipelaajia kuin mie itse. Ensimmäisenä syksynä tapasin sitten Henen lisäksi myöskin Nubin, joka on edelleen osana elämääni ja jonka kanssa ropetamme edelleenkin, kevyen 18 vuoden jälkeen. Yläasteella mulla alkoi oikeasti olla kavereita, joiden kanssa hengata, puhua ropesta, filosofiasta ja tietokonepeleistä. Vanhassa koulussa ollut kaveri hiljalleen jäi. Eri intressit ja niin edespäin.Ja oli tietysti joutunut mua kestämään. Ymmärrettävää.
Yläaste oli myöskin todella väkivaltainen ympäristö. Aloin menettämään fyysisen ylivallan muihin oppilaisiin nähden, joten jouduin kompensoimaan olemalla raaempi kuin ennen. Välitunnit oli välillä jees, välillä ne oli sellaista metsästäjä-metsästetty leikkiä. Rantakylässäkin tultiin usein laumana kimppuun. Mun kavereista ei ollut tappelemaan, joten jouduin tappelemaan itekseni ja jo senkin takia ettei mun kaverit tulis lojaaleina auttamaan ja ottamaan turpaansa, mun piti voittaa. Yleensä tää tarkoitti sitä, että ekalla kiusaajalle, joka tuli kädenulottuville, kävi todella huonosti. Käytin niitä heittoaseina, purin, löin, kuristin, iskin sormea silmää. Yksi kaveri lähti verisen korvan kanssa koulusta. Hakkasin itteäni isompia ja vahvempia kiusaajiani ihan sillä periaatteella, että vieläkään ei ollut hävittävää ja voiton takasi se, että teki jotain ilkeämpää. Itseinho oli kyllä kaverina, tosin aika lievästi, toisten inhoa oli ihan tarpeeksi.
Ai mistä ne yläasteella kiusasivat? Hevari, nörtti, roolipelaaja, myöhemmin larppaaja, r-vikainen, läski, hikari, skinien vastustaja (jengitappelut tuli tutuksi kun käytiin raahaamassa kavereiden kanssa jätkiä ulos kahakoista), kommunisti, pakana, mitähän näitä nyt oli? Läskinörtti yleensä riitti. Vanhat kiusaajat sai kans uusia kavereita, joiden kanssa tulla kiusaamaan. Yläasteella en kyllä enää itse ollut kiusaajien joukossa, joten se oli paremmin. Mulle kasvoi semmonen "Antaa tulla, kun pöly laskeutuu, mie olen se joka on pystyssä" ajattelutapa. Sen saivat tuntea opettajat, väittelykumppanit, kaverit ja ennen kaikkea ne tyypit , jotka mua kiusasivat. Tuona aika olin vielä kammottavan rehellinen, en nykyäänkään liiemmin valehtele, mutta silloin myöskin möläytin totuudet, oli se fiksua eli ei. Haaveilin tytöistä, joistakin pojista, olin henkisenävampyyrina kavereilleni. Opettajat joko vihasivat mua tai rakastivat mua. Yksi jälkimmäisistä kai aika kirjaimellisestikin. Olin oppilaskunnan hallituksessa ja pyöritin koulun kioskia. Tein kolapalkalla töitä Maa- ja metsätalouden opettajan ATK projekteissa.
Masennus oli kova. En välttämättä nukkunut mun viittä tuntiani, oli vaikea motivoitua tekemän mitään. Sain toistuvia poissaolokohtauksia, jotka kestivät viidestä minuutista puolee tuntiin. Näin välillä mustia hahmoja paikoissa. Olin käyttänyt alkoholia jo vuosia, mutta join ekat kännini. Myin tupakkaa ja viinaksia koulukavereille. Ei uupunut fyrkkaa omista juomista.
Alkoi larppaaminen ja muodostui HAK. HAK kasvoi parhaillaan 78 jäsenen porukaksi ja postituslistalla oli lähemmäs 200 tyyppiä. Pelit oli suht hyviä ja yksinkertaisia aluksi. Raadoin itse mm. Susiniemen Saga I:sen parissa. Olin kai aika suosittu, mutta en vieläkään osannut olla ihmisten kanssa. Oli eka tyttöystäävä, seksiä, ero. Ihan jees. Oli palavasti rakastuminen tyttöön, jota en osannut lähestyä oikein. Paljon paskaa, mutta iso vika oli siinä etten vaan osannut tai ymmärtänyt. Osannut puhua, ymmärtänyt sitä että ei ole maailmanloppu jos toinen ei haluakaan mua.
Pari väkivaltaista tilannetta muistuu mieleen. Tyyppi kiusasi mua koko ruokavälkän alun ja sitten alkoi läpsintä. Vedin kaveria turpaan, kaadoin maahan ja istuin päälle. N. 5 min välein kysyin että "luovutatko", annoin siinä samalla nyrkkiä. Kun kellot soi ja lähdin, kaveri juoksi mun ohi ja löi mua samalla suupieleen. Tuli pieni vekki. Kaveri julisti koko koululle voittaneensa mut. Jumalauta. Tuolloin tajusin etten voi oikeasti voittaa. Päiväkäskyksi vaihtui "VOITA" sijaan "Aiheuta niin paljon kipua vastustajalle kuin voit".
Toinen kerta oli kun valvoin yhtä äänestystä ja diskasin kolme kiusaajaa huijaamisen takia. Koulun jälkeen nää hakkas mut julkisesti. Mun kavereita oli paikalla ja olisivat auttaneet, jos olisin huutanut apuja. Niin olisi toistenkin kaverit, niitä oli enemmän, ne oli isompia ja ne osasi tapella. Paikalla oli 7 bussikuskia, 2-3 opettajaa ja n. 150-200 oppilasta. Kaikki katsoivat kun kolme äijää tempoo mua turpaan ja mie vähän väistelen. En viitsinyt lyödä, koska sitten kaverit ois voinu kärsiä. Yksi kiusaajien kaveri totesi, ettei tämä ole reilua, lopetti tilanteen ja sitten bussien ovet aukesivat että päästiin koulusta pois. Ei pahemmin apuja tullut aikuisilta. Tällöin elämiseen tuli semmonen "Kukaan ei koskaan sua auta" ajatus.
Ajattelin paljon kuolemaa. Leikin veitsillä, en viillellyt. Toivoin että joku kiusaaja vetäisi puukon, niin voisin vetää oman ja tappaa sen, sekä niin monta kiusaajaa kuin ennättäisin ennen kuin ne joko puukottais tai ampuis mut (Mikkelissä kiersi aseita siihen aikaan yllättävän paljon). Kaveri piiriin alkoi hiljalleen tulla huumeet tuohon aikaan. Itse käytin ekaa kertaa huumeita eli happoja boolin seassa kun kävin yläasteen jälkeisenä kesänä stadissa ja päädyin kuokkimaan johonkin pakanabileisiin Nuuksiossa. Oli vahinko, ei ollut mun juttu. Masennus paheni, vihasin itseäni, vihasin ulkonäköäni, vihasin sitä, että olin yksin vaikka ns. mulla oli vitusti kavereita ja HAKKilaisia oli paljon. Mulle kerrottiin, että mua meinattiin kutsua bileisiin, mutta ei kutsuttu kun ajateltiin että mulla oli parempaa tekemistä.
Yksi mun kaveri raiskattiin. Mie, tän tytön toinen kaveri (mun kiusaaja) ja tytön poikakaveri etsittiin kyseinen sälli. Oli meitä vanhempi. Hakattiin se raiskaaja niin pahasti, että se tänäkin päivänä parkkeeraa invapaikalle. Hakkasin sitä tekemälläni piikkinuijalla ja potkin kylkiin ja päähän. Tähän päivään mennessä en ole katunut, että tein niin. Ei armoa raiskaajille.
Mulla ois voinut olla ihan hyvät mahdollisuudet, jos olisin osannut toimia ihmisten kanssa. Tai tajunnut ajatella sitä, miten niiden kanssa toimitaan. Olin hyvin "joko tai" ihminen kaikessa. En odottanut mitään keneltäkään, itse annoin aina 110%. Suhtauduin tosi alentuvasti ja ikävästi ihmisiin.
Kotona oli paljon rahaongelmia. Faijan alkoholismi kukki ensin, jonka jälkeen tuli sitten rauhallinen vaihe. Faijajoi pullon kolaa ja söi 3 dominokeksiä päivässä. Ei ihme että joutui pallolaajennukseen. Jakoi kyllä lehtiä yöllä, mutta ei jaksanut (=pystynyt) päivällä kävellä (kävelemään). Kannoin sen autoon, että mutsi ajo sen sairaalaan. Hoidin paljon broidia.
Larppaamisen lisäksi oli aika vähän iloja. Olin aika anti-ihminen. Toivoin että olisin joku muu. Todella kovasti. En kuitenkaan osannut sellaiseksi alkaa. Itsemurha-ajatukset tulivat voimakkaammin.
Tulin myös allergiseksi kalalle. Ei enää kalareissuja Pohjoiseen faijan kanssa.
Ehkä se yläasteesta. Katsotaan mitä kirjoitan lukiosta, jos kirjoitan.