Menetyksen tuska
Author: minä
Fandom: Tokio Hotel
Pairing: Tom Kaulitz/Bill Kaulitz
Rating: PG-13
Genre: oneshot, deathfic
Warnings: itsemurha, insesti
Disclaimer: En omista mitään, kaikki tämä on oman pääni tuotosta.
Summary: En kestä enää elää ilman sinua.
En halua enää hengittää. En ilman sinua. Vaikka siitä päivästä, jolloin lähdit luotani on jo aikaa, kipu joka kovertaa sisuksiani, ei ole hellittänyt lainkaan. Kaikki ympärilläni muistuttaa minua sinusta, joten en pysty unohtamaan. Vaikka lähimmäiseni kehottavat minua jatkamaan elämääni, elän vielä menneisyydessä ja päivissä, jolloin olit luonani. Yritän elää päivän kerrallaan vakuuttaen itselleni että jonain niistä päivistä kuljet huoneeni ovesta ja sanot että kaikki on hyvin. Että ottaisit minut syleilyysi ja ompelisit kiinni henkiset haavani jotka olet aiheuttanut poissa olollasi. Mutta vaikka yritänkin vakuuttaa itseni siitä, syvällä sisimmässäni tiedän, ettet edes ole tulossa. Olet poissa iäksi. Haluan vain lakata olemasta, muuttua höyhenen kevyeksi ja lentää tuulen mukana vailla päämäärää ja tarkoitusta.
Olen kuullut menettämisen tuskasta, ja miten ihminen voi kadottaa itsensä siihen, mutta en ikinä edes kuvitellut sen olevan tällaista kidutusta. Vaikka itse asiassa kuolema on tarpeellinen aines ihmisen kehityksessä. Koska jos kukaan ei kuolisi, ei ihmisille olisi kohta enää tilaa maapallolla. Toisaalta, jos ihmiset eivät kuolisi, ei menettämisen tuskaa olisi edes olemassa. Se mikä minua eniten raastaa poissa menossasi, on se että tiedän, että vielä ei ollut sinun aikasi. Kuulen vieläkin korvissani viimeiset sanasi, jotka lausuit kauniisti katsoen silmiini:
Me nähdään vielä.
Tämän sanottuasi iskit minulle silmää, suljit silmäsi ja lakkasit hengittämästä hymynkare huulillasi. Vaikka olisin halunnut vastata hymyysi omallani, tuska joka vyöryi ylitseni niillä parilla sekunnilla, esti minua. Kun ajattelen niitä lukuisia vuosia, jotka olen nyt viettänyt ilman sinua, ja niitä monia jotka ovat vielä viettämättä, ainoa asia mikä tulee mieleeni on se, että mitä minä tein ansaitakseni tämän? Mitä minä tein väärin? Jos vain olisin aikaisemmin sinä päivänä kertonut rakastavani sinua, olisiko käynyt toisin? Olisitko sitten vielä täällä, onnellisena kanssani? Mutta ei, minä olin jänistänyt ja kätkenyt todelliset tunteeni sinua kohtaan, ja miten olikaan käynyt? Sinä olit jäänyt jonkun juopuneen paskiaisen yliajamaksi, joka vielä oikeudessakin kiisti tekonsa. Mutta joka minun mielestäni sai ansaitun 30 vuoden vankeuden.
Mutta vaikka olenkin enemmän kuin tyytyväinen miehen kohtaloon, se ei korvaa menetystä jonka hän minulle aiheutti. Sitä pettymyksen tunnetta, joka valtaa minut joka aamu kun herään löytämättä sinua viereltäni. Varmaan jokainen on jossain elämänvaiheessaan kokenut tämän saman, ja jos ei ole, he ovat onnekkaita. Antaisin koko omaisuuteni siitä, että saisin taas kuulla iloisen naurusi, tuntea kätesi omassani. Välillä toivon että se olisin ollut minä joka olisit yliajettu, mutta en ikinä haluaisi sinun kokevan tätä samaa kaipuuta ja yksinäisyyttä. Mutta mistä minä sen tietäisin, jos vaikka olisitkin jatkanut elämääsi ilman mitään muutosta, kuin en olisi koskaan ollutkaan. Ei, sinä et olisi niin julma, vai olisitko?
Sitten, päähäni putkahtaa hulluakin hullumpi idea. Tiedän, että se satuttaisi ihmisiä jotka minusta välittävät, mutta tiedän, että se on ainoa keino jolla pääsen taas luoksesi. En ikinä olisi uskonut, että elämäni päättyisi näin, mutta en kyllä odottanut sinun elämäsi jäisi niin lyhyeksi. Hitaasti nousen ylös työpöytäni äärestä ja kävelen portaat alas eteiseen. Pujotan jalkaani ensimmäiset käyttökelpoiset kengät jotka silmäni tavoittaa ja nappaan naulakosta takkini. Ulkona on kylmä, vaikka on vasta syyskuu. Kotipihasta lähden suunnistamaan kohti paikkaa, joka on ainoa mahdollinen kilometrien säteellä aikomuksieni toteuttamiseen. Kiihdytän askeleitani ja katkonainen hengitykseni näkyy pieninä höyrypilvinä ilmassa. Ollessani jo lähellä valitsemaani paikkaa, ohitan varoitusmerkit ja astun mustakeltaisen varoitusnauhan ylitse ja jatkan matkaani. Vihdoin olen perillä. Seison kallion kielekkeellä, katsellen alas rotkon pimeyteen, joka ei vielä aamuhämärän takia näytä hengenvaarallisen teräviä ylöspäin suuntaantuneita kiviä pohjassaan. Mutta hyvä niin. En haluaisi nähdä sitä tuhoa, mihin olen hyppäämässä. Selaan vielä pikaisesti läpi muistojeni kirjastoa. Näen meidät koulun ensimmäisenä päivänä, sinua pelottaa lähteä.
”Mutta mitä jos minua kiusataan?” kysyt melkein kyyneleet silmissä.
”Ei sinua kukaan kiusaa, ja jos kiusaa niin minä kyllä näytän niille, minä olen kuitenkin sinun isoveljesi.” sanon rohkaisevasti ja lopuksi hymyilen myötätuntoisesti. Vastaukseksi päästät suustasi vain epämääräisen tuhahduksen, luultavasti sen takia koska mielestäsi 10 minuuttia ei tee minusta isoveljeäsi. Niiskaiset hiljaa eteisessä, jonne olet tullut iloisena koulun alusta, mutta alkanut viime hetkellä keksiä tekosyitä jotta saisit jäädä kotiin vielä muutamaksi vuodeksi. Minusta se on aika suloista, mutta emme voi jäädä eteiseen koko aamuksi, nyt pitää lähteä.
”Tule nyt, kyllä me pärjäämme.” Hymyilet pienesti, näytät miettivän tilannetta hetken ja nyökkäät. Nostat repun selkääsi ja sanot:
”Okei, nyt voidaan mennä.” Astumme ulos ovesta ja sanon sinulle hymyssä suin:
”Olen onnekas kun minulla on sinut, pikkuveli.” Hymyilet takaisin, otat käteni omaasi ja vastaat:
”Ei, kun minä olen onnekas.” Tämän jälkeen lähdemme käsi kädessä kohti koulua hymyillen toisillemme.
Tuo muisto saa minut hymyilemään, mutta myös surulliseksi siitä ettet ole enää täällä muistelemassa sitä kanssani. Toinen hetki menneisyydestä palautuu mieleeni, tämä ei niin onnellinen kuin edellinen. Se kertoo siitä, miten olen ollessani 14-vuotias, pyytänyt tyttöä koulun tanssiaisiin ja saanut rukkaset.
Miten saatoin olla niin varma että hän suostuisi? Miten saatoin olla niin tyhmä ja naiivi että luulin että hän olisi se tyttö minulle? Makaan selälläni sängylläni, itkien hiljaa. Kuulen koputuksen suljetulta oveltani, ja tiedän heti kuka se on.
”Tom, saanko tulla?”
”Mene pois Bill, haluan olla yksin.” Yritän parhaani mukaan peittää itkun äänessäni, mutta epäonnistun totaalisesti. Ryntäät sisään ehkä hieman teatraalisesti, huoli kasvoiltasi paistaen. Sinä istahdat sängylle viereeni ja odotat kärsivällisenä antaen minun miettiä haluanko edes kertoa purkaa sinulle mieltäni. Kun minä en saa muodostettua päässäni yhtään järkevää lausetta, kyllästyt odottamiseen.
”Mikä sinua vaivaa Tom?”
”Et sinä kuitenkaan ymmärtäisi.” tiuskaisen ehkä hieman vihaisemmin kuin olin tarkoittanut. En ole koskaan puhunut tytöistä kanssasi, se on aina ollut Georgin homma.
”No selitä minulle, auta minua ymmärtämään.” sinä sanot lohdullisesti ja silittelet olkapäätäni rauhoittavasti. Vaikka en ole varma kannattaisiko minun kertoa sinulle Jessicasta, päätän kuitenkin yrittää.
”Pyysin Jessicaa kanssani koulun juhliin ja sain pakit.” Ääneni on aivan pieni ja hiljainen, ja se pienenee entisestään lauseeni loppua kohden. Silti olen varma että olet kuullut jokaisen sanani ja kelaat niitä nyt mielessäsi samalla miettien vastausta.
”No jos se yhtään lohduttaa, ei minullakaan ole paria tanssiaisiin.” Tuo tieto ei varsinaisesti lohduta minua, mutta silti se fakta, etten ole ainoa pariton, lämmittää sisintäni.’
”Nyt minä keksin!” Hihkaiset innokkaasti, ja voin melkein nähdä lampun syttyvän pienen pörröisen pääsi yläpuolella.
”No?” Parannat asentoasi sängyn reunalla ja valmistaudut esittelemään nerokkaan ideasi.
”Mitä jos me, emme menisikään tanssiaisiin? Sitten ei tarvitsisi pyytää ketään.” Nyt kun se tulee ulos sinun suustasi, se kuulostaa jotenkin niin päivänselvältä ja samalla vähän tyhmältä. Mitä järkeä siinä on, ja mitäs jos jäämme kiinni?
”No Einstein, mitäs jos jäämme kiinni?” Pieni epäilyksen häivähdykseni ei näytä hätkähdyttävän sinua yhtään.
”Mutta kun me emme jää. C’mon Tom, kenen kanssa sinä muka ajattelit mennä?” Olet aina ollut hyvä minun suostuttelemisessani, varsinkin silloin kun olimme pienempiä. En minä voi vastustaa sitä, kun mutristat alahuultasi ja kuin taioit silmiisi mitä viattomimman katseen ikinä.
”No hyvä on.”, huomaan heti miten silmäsi kirkastuvat noiden kolmen sanan voimasta, ”Mutta jos jäämme kiinni se oli sitten sinun ideasi.”
”Tietenkin se on minun ideani, sinä et koskaan voisi keksiä näin hyvää ideaa.” Sanot ja naurahdat iloisesti.
Tuo muisto hymyilyttää minua enemmän kuin edellinen, sillä muistan selvästi miten me jäimme kuin jäimmekin kiinni. Ja rangaistuksemme siitä että melkein lintsasimme koulun juhlista, oli se että jouduimme menemään niihin ilman pareja. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta kun jouduimme menemään sinne toistemme kanssa. Mutta kun olimme pikaisesti selittäneet lähimmille ystävillemme tilanteen, säästyimme pahimmalta häpeältä. Pienen suostuttelun jälkeen jopa Jessica oli suostunut tanssiin kanssani. Kaiken kaikkiaan se ilta olisi voinut mennä pahemminkin.
Siirrän katseeni alas rotkoon ja samalla ainoaan vaihtoehtoon, jonka avulla pääsen luoksesi. Mutta entä jos kuoleman jälkeistä elämää ei ole olemassakaan? Entä jos hautauksen jälkeen ihmisen sielu vain, katoaa? Tai entä jos, hindujen käsityksen mukaan, kuoleman jälkeen ihminen syntyy uudestaan jonain muuna olentona? Jos sinäkin elät elämääsi jossain kaukana, etkä edes muista minua taikka meitä? Ei, se ei voi olla niin. En saa ajatella heti pahinta. Ehkä, jos onni on minun puolellani, olet siellä minne olet kuoleman jälkeen joutunut, ja kaipaat minua niin kuin minä kaipaan sinua. Katselet minua pilvenreunalta saaden siitä edes vähän lohtua kaipuuseesi. Kylläpäs tuo on suloinen ajatus. Mutta en halua sen olevan vain ajatus ja mielikuvituksen tuote, haluan sen olevan totta ja haluan jo olla luonasi.
Kun otan askeleen kohti kielekkeen reunaa, huomaan pienen epäröinnin kasvavan sisälläni. Mitä olenkaan tekemässä? Olen heittäytymässä tuohon kuoleman loukkoon, mutta onko tekoni syy tarpeeksi hyvä siihen, että sen vuoksi voisi uhrata henkensä? Vaikka on totta että ikävöin sinua joka päivä paljon ja hartaasti, olisinko sittenkin valmis unohtamaan sinut ja jatkamaan elämääni ehkäpä löytämällä jonkun uuden henkilön, joka täyttäisi sinulle kuuluvan paikan sydämessäni?
Vastaus: en tietenkään.
Jos en ole voinut unohtaa sinua näiden monien vuosien aikana, miten se olisi mahdollista nyt? Sanotaan, että aika parantaa haavat, mutta minun kohdallani se ei pidä paikkaansa. Minun tapauksessani aika pahentaa haavoja ja tekee niistä syvemmät päivä päivältä, kun joka päivä pieni pala muistoasi katoaa. Tuuli puhaltaa läpi löysien vaatteitteni, aiheuttaen iholleni kylmiä väreitäni, mutta tuskin tunnen sitä, koska epäilys siitä mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, valtaa sisimpäni. Ei minua pelota, tai en ainakaan halua myöntää sitä.
”Äh, olen pitkittänyt tätä tarpeeksi kauan.” Olen tulossa koko ajan hullummaksi, puhun jo itsellenikin. Luen vielä pääni sisällä sen pätkän Isä Meidän-rukouksesta jonka muistan ja ne kolme hyvin kliseistä sanaa, jotka auttavat minut tämän yli, ennen kuin suljen silmäni ja astun tummaan tyhjyyteen.
Hetken ajan tunnun kevyemmältä kuin ilma tai helium, tunnen pystyväni lentää. Ilmavirta tuulettaa minua, ja saa käteni nousemaan väkisinkin. Sitten, tuo unenomainen tila tai tunne loppuu kuin seinään. Minut lävistää terävä kipu, huudan kivusta, mutta myös ikävästä ja rakkaudesta. Vaikka tämä kipu, joka on lamaannuttanut minut kauttaaltaan on sietämätön, tiedän, että se on tarpeellinen siihen, että pääsisin sinun luoksesi, jotta voisin taas tuntea tuoksusi sieraimissani. Hitaasti, elintoimintoni alkavat heiketä, sydämeni lyönnit harvenevat minuutti minuutilta. Ensin kipu ei koskekaan enää niin pahasti, alan käydä turraksi. Näkökenttäni sumenee, pian en näe muuta kuin mustaa usvaa. Kuulo näyttää olevan vahvoin aisteistani, sillä kuulen vielä selvästi ohiajavien autojen äänet sekä etäisesti lintujen laulua. Muutama minuutti ehtii vielä mennä, ennen kuin muutkin aistini pettävät ja vaivuin syvään ja rauhalliseen tajuttomuuteen.
*~*~*~*
Hengitän rauhallisesti sisään…ja ulos. Mieleni on tyhjä, tunnen makaavani jollain pehmeällä. En uskalla avata silmiäni, mitä jos olenkin sairaalassa ja sinä olet edelleen saavuttamattomissa? Sitten, tunnen omaa kättäni huomattavasti pienemmän käden pujahtavan käteeni. Tuo silkinpehmeä iho, tunnistan sen heti. Se olet sinä. Pakotan luomeni aukeamaan, mutta suljen ne melkein heti, liian kirkasta. Vaikka silmäni ovatkin taas suljetut, näen mielessäni kuvan sinusta, joka välähti äskeisellä silmienavaus yrityksellä. Hiuksesi ovat rennosti olkapäilläsi, kasvosi meikittömät. Kulmalävistyksesi kiiltelee ikkunasta tulvivassa auringonvalossa yrittäen olla huomamaaton. Katsoit minua epävarmasti, etkä sanonut mitään. Yritän avata silmäni uudestaan. Tällä kertaa aloitan hitaasti, näen ensin sumeasti vain mustat hiuksesi sekä kalpeat kasvosi, mutta vähitellen kuva tarkentuu. Siinä sinä olet. En saa silmiäni riistettyä pois sinusta, en edes katsellakseni ympärilleni. Puristat kättäni hieman, kuin kehottaaksesi minua puhumaan ensin. Päätän aloittaa aika tavallisesti.
”Hei.” Naurahdat, se on kuin kauneinta musiikkia korvilleni. Voi kuinka iloinen olenkaan siitä että suunnitelmani toimi.
”No hei.” Hymyilet minulle vaisusti, olet ymmälläsi, ja sen huomaa.
”Tom miksi sinä teit sen? Miksi sinä hyppäsit? Sinä olisit voinut vielä jatkaa elämääsi, sinulla oli valinta mitä minulla ei ollut.”
”Minä tiedän Bill. Mutta minä en vaan kestänyt enää elää ilman sinua. Kai sinä sen ymmärrät?”
”No ymmärrän. Mutta miten sinä luulet, että äiti pärjää nyt kun hänellä meni molemmat pojat? Tai miten bändin käy?” Ainiin, entäs äiti? Olin kokonaan unohtanut muut ihmiset ympärilläni, kun olin ajatellut vain itseäni.
”No bändi oli tuhoon tuomittu jo sinun kuolemasi jälkeen.” Värähdät sanan ’kuolema’ kohdalla ja huomaan ettet ole vielä kokonaan hyväksynyt kohtaloasi. Hymy pyyhkiytyy pois kasvoiltasi ja näytät yhtäkkiä niin pieneltä ja hauraalta.
”Ja mitä äitiin tulee…minä…” En pysty jatkamaan, kun näen miten kyyneleet kirpoavat silmiisi ja hautaat kasvosi käsiisi. Istut viereeni sängylle, ja vasta tajuan katsella hiukan ympärilleni. Mitä, tämähän on minun huoneeni. Enkö olekaan kuollut? Päätän kysyä asiasta myöhemmin. Nousen istumaan, kiedon käteni ympärillesi.
”Shh, kaikki on hyvin…rauhoitu.” Tunnut rauhoittuvan, mutta voin silti kuulla satunnaisia niiskauksia suunnaltasi. En tiedä kuinka kauan istumme siinä sylikkäin, ennen kuin sinä puhut.
”Minulla on ollut niin ikävä sinua.” Tiukennan otettani sinusta, kuin pelkäisin sinun haihtuvan pois.
”Minullakin on ollut sinua ikävä. Et tiedäkään kuinka paljo minä sinua kaipasin. Mutta nyt minä olen täällä, pysyvästi. Bill, mikä edes on täällä?” Silittelen ohuita hiuksiasi hellästi, rakastavasti.
”No, minä en tiedä tarkalleen, koska vaikka minä olen ollut…k-kuollut jo monta vuotta, niin täällä se tuntui vain parilta päivältä. Mutta siis tämä on meidän talomme, ja tuolla ulkona on Magdeburg, juuri niin kuin minä sen muistan.” Huokaiset syvään, hymyilet surullisesti.
”Bill, onko kaikki okei?” Käännyt ympäri, tuijotat syvälle silmiini. Kyynel kirpoaa silmäkulmastasi, toinen, kolmannen pyyhkäisen pois. Sitten halaat minua tiukasti, tunnen T-paidan peittämän olkapääni kostuvan suolaisista kyyneleistä. Minuun sattuu fyysisesti nähdä sinut tuollaisena, mutta tiedän kokemuksesta että olet herkkä ja haavoittuvainen. Mutta minä haluaisin suojella sinua, niin ettei sinun tarvitsisi itkeä yhtäkään kyyneltä enää ikinä, paitsi ehkä niitä kyyneliä, jotka purkautuisivat ilosta. Haluan uskotella itselleni että nämä sinun tämän hetkiset kyyneleesi ovat minun näkemiseni ilon aiheuttamia.
”Voi Tom…Minä olin vaan niin kauan täällä yksin, ja nyt sinä oletkin siinä.” Olen huomaamattani rypenyt itsesäälissä sen takia mitä minulle kävi lähtösi takia, enkä kertaakaan edes sallinut ajatusta sinun surullesi ja ikävällesi. En tiedä, ehkä utopisesti ajattelin sinun piehtaroivan pilvilinnassa siivet selässäsi. Mutta nyt kun olen täällä, aion tehdä kaiken jotta voisin nähdä ilon paistavan noista omieni kanssa identtisistä syvänruskeista silmistä.
”Minä olen tässä Bill, ja aion myös pysyä tässä.” Löysään otettani sinusta, jotta kasvomme ovat samalla tasolla. Olet lopettanut itkemisen, tunnen oloni jo hieman paremmaksi. Laitan otsallesi karannen tumman hiuskiehkuran korvasi taakse. Suusi kaartuu pieneen mutta kauniiseen hymyyn ja paljastaa hennot naururypyt silmiesi ympärillä. Vaikutat hermostuneelta, mitä tämä oikein on? Ilmeesi vakavoituu ja näytät miettivän, mitä sanoisit. Lopulta avaat kuitenkin suusi.
”Tom…miten minä sanoisin tämän… minä…” Katselet käsiisi ja näytät todella miettivän miten selittäisit asiasi. Otan kiinni leuastasi ja katson syvälle silmiisi yrittäen saada ajatuksesi selvemmiksi.
”Bill, sinä tiedät, että voit kertoa minulle ihan mitä tahansa. Ihan mitä tahansa” Mikä voi olla niin vaikeaa, ettet voi kertoa sitä edes minulle, omalle kaksoisveljellesi?
”Tom…minä…minä olen täällä ollessani tajunnut, että merkitset minulle paljon ja että välitän sinusta.” Kuulostaa ihanalta kuulla nuo sanat suustasi, ja jos en olisi istumassa, olisin valahtanut lattialle niiden voimasta. Tyydyn kuitenkin vain huokaisemaan hiljaa.
”Minä välitän sinusta myös Bill, ja..” Lauseeni jää kesken kun asetat sormesi huulilleni. En voi estää itseäni ajattelemasta miltä huulesi tuntuisivat vasten omiani.
”Anna minun puhua Tom.” Huokaiset syvään ja keräät selvästi kaikki ajatuksesi ja tunteesi yhdeksi kasaksi ja annat niiden virrata ulos.
”Olen tämän yksin vietetyn ajan aikana huomannut, miten tärkeä olet minulle, ja että minä…sinä…voi sinä tulet vihaamaan sen jälkeen kun sanon tämän.” Siirrät katseesi ikkunaan ja naurahdat ilottomasti. Ulkona leijailevat puhtaanvalkoiset lumihiutaleet. Otan kiinni kädestäsi ja puristan sitä rohkaisevasti.
”Bill, haluan sinun tietävän, ettei mikään asia koko maailmassa saisi minua vihaamaan sinua.” Päinvastoin, mikään maailmassa ei saa minua lopettamaan sinun rakastamistasi.
”No hyvä on. Se mitä haluan sanoa, on että minä…minä rakastan sinua.” Siinäkö muka on kaikki? Yritän selventää hämmennystäni yhdellä ainoalla sanalla joka sopii tähän kohtaan:
”Mutta?”
”Ei mitään muttia. Tai no on siinä yksi mutta. Rakastan sinua, mutta enemmän kuin minun pitäisi rakastaa. Enemmän kuin veljen pitäisi veljeään rakastaa. Minä rakastan sinua, rakastan sinua ihan liikaa. Rakastan sinua sairaalla tavalla, tavalla, että haluan suudella sinua. Haluan suudella sinua Tom.” Voiko se olla totta? Voiko olla, että kaiken tämän ajan jonka olen viettänyt sinua ikävöiden ja miettien, mitä olisi voinut tapahtua jos olisin kertonut rakastavani sinua, sinä olet ikävöinyt minua myös ja rakastat minua, enemmän kuin veljenä. Ilo kuplii sisälläni ja innostus leijailee vatsassani tuhansina perhosina. Sinä näytät toiveikkaalta, myös epäilevältä. Katselet silmiini huolestuneena etsien niistä ratkaisua, etsien vastausta. Vastaan tunnustukseesi ainoalla tietämälläni tavalla ja painan huuleni sinun pehmeille, hieman rohtuneille huulillesi.
On kuin sadat tuhannet pienet sähkövaraukset sinkoaisivat kaikkialle kehoni perukoihin ja tunnen olevani elossa. Ensin olet häkeltynyt, aivan ymmärrettävää, sillä ei se ole jokapäiväistä että oma kaksoisveli suutelee. Mutta alat vähitellen liikutella huuliasi omiani vasten ja siirrät kätesi kasvojeni molemmille puolille. Jatkan suudelmaamme asettamalla käteni lanteillesi vetäen kehoasi lähemmäs. Käteni poskillani tuntuvat vain lämmittävän niitä entisestään, kun kutittelet alahuultani kielelläsi kutsuen omaani leikkiin. Avaan suuni hitaasti ja huokaiset suuhuni, kun kieliemme päät hipaisevat toisiaan. Olet selvästi halunnut tätä minua pitempään, ehkä jopa silloin kun olit elossa. Kielemme tanssivat yhdessä, kun asetamme niillä samankaltaista painetta toinen toiseen. En koskaan voinut edes kuvitella, että suuteleminen voisi tuntua näin hyvältä, se on sanoin kuvailematonta. Sinä kuitenkin irrottaudut hetken kuluttua, selvästi vielä hieman kaikesta tapahtuneesta ja haluat vastauksia. Kun molemmat tasaamme hieman kiihtyneitä hengityksiämme, päätän tiedostaa omat tunteeni sinulle.
”Bill, minä rakastan sinua myös, enemmän kuin minun pitäisi. Tajusin sen silloin kun jäit auton alle, ja olen ikävöinyt sinua suunnattomasti sen jälkeen. Olen niin onnellinen että olet siinä, niin onnellinen siitä että rakastat minua myös.” Tämän sanottuani naurahdan kevyesti ja vedän hennon olemuksesi isoon mutta hellään halaukseen.
Vihdoinkin olen taas kokonainen, vihdoinkin olen taas oma itseni. Nyt kun sinä olet vierelläni, mikään ei voi lannistaa minua. Olen saanut sinut takaisin, Bill.
A/N Ensimmäinen valmiiksisaatu ficcini, ja tähän mennessä ainoa. Kommentit on ♥