Maisema
Tunnilla tehtävä oli kuvitella itsensä osaksi kauneinta maisemaa ikinä, ja tässä tulos.
Lennän korkealla pilvisellä taivaalla, ja katselen alas. Alhaalla näkyy metsää, yön avulla mustaksi värjäytynyttä metsää. Vain taivaalla loistavat tähdet ja kuunsirppi valaisevat matkaani. Mutta metsän tummuuden keskellä näkyy jotain muutakin: pieni aukio, joka tuntuu kutsuvan minua, kutsuvan minua selvittämään tämän salaperäisen paikan mysteerit.
Laskeudun aukiolle kevyesti, iloisena tuntiessani taas maata jalkojeni alla. Katselen ympärilleni, kääntyilen puolelta toiselle ottaen sisään jokaisen tämän henkeäsalpaavan näyn yksityiskohdan, välillä räpsytellen silmiäni ja varmistaen etten varmasti uneksi. Puut ympärilläni vaikuttavat kuolleilta, vaikka niiden oksissa vielä mintunvärisiä lehtiä ja luonnonvalkoisia kukkia onkin. Puiden rungot ovat kuivat ja ontot, niiden väri on kaunis luunvalkoinen. Otan muutaman askeleen yhtä puista kohti ja otan yhdensen lehdistä sormieni väliin. Se tuntuu hienoimmalta sametilta ja sileimmältä silkiltä ihoani vasten.
Hylkään lehden ja käännyn ympäri, huomaten taas yhden kauniin osan tästä paikasta. En voi muuta kuin hymyillätuon kauneuden edessä. Yhden puun, joka erottuu muista suuren kokonsa takia, kahden oksan välissä, on pingottuneena suhteellisen suurikokoinen hämähäkinverkko. Astun hieman lähemmäksi, ja löydän yhden kaunnin yksityiskohdan havannoistani. Verkon kiiltävillä seiteillä kimaltelee tuhat ja yksi sadepisaraa, jotka kukin näyttävät saavan pienin sädekehän ympärilleen kuunvalossa. Huokaisen ihastuksesta. Mihin paikaann olen oikein saapunut?
Käännyn ympäri ja näky joka pilkottaa puiden lomasta nykii taas suutani hymyyn; aukion keskellä on pieni lampi, jonka pinta liplattaa kevyesti vienossa tuulessa. Lähemmäs astuttuani huomaan lammen veden alla myös elämää: monenlaiset vesikasvit huojuvat hiljaa veden mukana ja ensin kolikoiksi luulemani asiat lammessa osoittautuvatkin hopeaisina välkkelehtiviksi pikkukaloiksi, jotka uiskentelevat ympäri lampea välillä loikaten pinnan yläpuolelle. Katselen hetken kalojen leikkiä, vain nauttien tästä hetkestä, jonka jälkeen menen maahan makuulle ja katson ylös avautuvaa tähtitaivasta. Taivaan halki kiitää yhtäkkiä tähdenlento; toivon että voin jäädä tänne iäksi.
Luulen että löysin tämän paikan koska se kuvaa niin hyvin luonnettani. Se on hiljainen, se on salassa, niin kuin jos joskun tarvitsisin paikan jonne paeta maailmaa, se olisi täällä, odottamassa. Tässä paikassa voisin vain olla, miettiä mieltäni vaivaavia asioita ja jos joskus löytäisin jonkun jota rakastan enemmän kuin elämää itsessään, voisin jakaa paikan hänen kanssaan. Myös veden läheinen läsnäolo on tässä paikassa tärkeää; onhan vesi minulle neljästä elementistä tärkein ja rakkain.
Minä en valinnut tätä maisemaa,
tämä maisema valitsi minut.
Lennän korkealla pilvisellä taivaalla, ja katselen alas. Alhaalla näkyy metsää, yön avulla mustaksi värjäytynyttä metsää. Vain taivaalla loistavat tähdet ja kuunsirppi valaisevat matkaani. Mutta metsän tummuuden keskellä näkyy jotain muutakin: pieni aukio, joka tuntuu kutsuvan minua, kutsuvan minua selvittämään tämän salaperäisen paikan mysteerit.
Laskeudun aukiolle kevyesti, iloisena tuntiessani taas maata jalkojeni alla. Katselen ympärilleni, kääntyilen puolelta toiselle ottaen sisään jokaisen tämän henkeäsalpaavan näyn yksityiskohdan, välillä räpsytellen silmiäni ja varmistaen etten varmasti uneksi. Puut ympärilläni vaikuttavat kuolleilta, vaikka niiden oksissa vielä mintunvärisiä lehtiä ja luonnonvalkoisia kukkia onkin. Puiden rungot ovat kuivat ja ontot, niiden väri on kaunis luunvalkoinen. Otan muutaman askeleen yhtä puista kohti ja otan yhdensen lehdistä sormieni väliin. Se tuntuu hienoimmalta sametilta ja sileimmältä silkiltä ihoani vasten.
Hylkään lehden ja käännyn ympäri, huomaten taas yhden kauniin osan tästä paikasta. En voi muuta kuin hymyillätuon kauneuden edessä. Yhden puun, joka erottuu muista suuren kokonsa takia, kahden oksan välissä, on pingottuneena suhteellisen suurikokoinen hämähäkinverkko. Astun hieman lähemmäksi, ja löydän yhden kaunnin yksityiskohdan havannoistani. Verkon kiiltävillä seiteillä kimaltelee tuhat ja yksi sadepisaraa, jotka kukin näyttävät saavan pienin sädekehän ympärilleen kuunvalossa. Huokaisen ihastuksesta. Mihin paikaann olen oikein saapunut?
Käännyn ympäri ja näky joka pilkottaa puiden lomasta nykii taas suutani hymyyn; aukion keskellä on pieni lampi, jonka pinta liplattaa kevyesti vienossa tuulessa. Lähemmäs astuttuani huomaan lammen veden alla myös elämää: monenlaiset vesikasvit huojuvat hiljaa veden mukana ja ensin kolikoiksi luulemani asiat lammessa osoittautuvatkin hopeaisina välkkelehtiviksi pikkukaloiksi, jotka uiskentelevat ympäri lampea välillä loikaten pinnan yläpuolelle. Katselen hetken kalojen leikkiä, vain nauttien tästä hetkestä, jonka jälkeen menen maahan makuulle ja katson ylös avautuvaa tähtitaivasta. Taivaan halki kiitää yhtäkkiä tähdenlento; toivon että voin jäädä tänne iäksi.
Luulen että löysin tämän paikan koska se kuvaa niin hyvin luonnettani. Se on hiljainen, se on salassa, niin kuin jos joskun tarvitsisin paikan jonne paeta maailmaa, se olisi täällä, odottamassa. Tässä paikassa voisin vain olla, miettiä mieltäni vaivaavia asioita ja jos joskus löytäisin jonkun jota rakastan enemmän kuin elämää itsessään, voisin jakaa paikan hänen kanssaan. Myös veden läheinen läsnäolo on tässä paikassa tärkeää; onhan vesi minulle neljästä elementistä tärkein ja rakkain.
Minä en valinnut tätä maisemaa,
tämä maisema valitsi minut.