Heavy metal maskuliinisuus/feminiinisyys, ajatusten kaatopaikka
Olen lähdössä kohdakkoin maskuliiinisuuksia käsittelevälle luennolle (luennolle pitkästä aikaa! hallelujagobble!) ja ajattelin kirjata pohdintoja hiukan ylös ENNEN - ehkä jälkeen on lisää ajateltavaa.
Olen miettinyt miksi juuri maskuliinisuus ilmiönä kiehtoo niin, että sen ympärille kiertyy useampikin opinnäytetyö tai kurssitehtävä tavalla tai toisella. Useimmissa vastaavissa toistuvissa teemoissa on kyse jollain tavalla myös oman identiteetin työstöprosessissta. Toinen toistuva teema monissa töissäni on ollut väkivalta, vaikken myönnä olevani erityisen väkivaltainen ihminen, ja vaikka siihen liittyvä aineisto tuntuu ajoittain jopa vastenmieliseltä (opinnäytetöiden aineistona mm sota- ja kidutustarinoita, joita en valinnut itse vaan niitä nousi jatkuvasti esiin isommasta aineistosta, ja perusmainstreamia väkivaltaisempia ja verisempiä musiikkivideoita). Väkivavllan käsittely on kuitenkin ollut jollain tavalla identiteetin käsittelyä. Olin joka tapauksessa koulukiusattu vuosia, ja se vaikutti identiteettiini, halusin tai en. Sotatarinoitten kautta väkivallan oikeuttamisen ja vastapuolen epäinhimillistämisen mekanismit tulivat näkyvämmiksi ja itse koettu jollain tavala ymmärrettävämmäksi, vaikkei silti hyväksyttävämmäksi, vaikken sitä yhteyttä ymmärtänyt silloin kuin vasta jälkeenpäin.
Ehkä maskuliinisuuden kanssa on samoin, aineiston aihepiiriksi on toistuvasti valikoitunut vanhan rakkaan harrastuksen kautta metallimusiikin lieveilmiöt (erityisesti visualiikka musiikkivideoitten kautta). Metallikulttuuri on jotenkin hyvin leimallisesti maskuliinisuuden prosessointia, mikä on toisaalta allekirjoittaneen kohdalla aiheuttanut myös jonkunlaista identiteetin kaksoiskoodausta ja prosessin mutkikkuutta - miten ja miksi nainen prosessoi maskuliinisuutta ja miten oma toiseus on käsitettävä/käsitettävissä suhteessa siihen? Määrittyykö maskuliinisuus aina negaation kautta, puutteena tai jonain, mitä se ei ole? Tiettyä skitsahtaneisuutta ainakin on teiniaikaisessa määritelmässä 80-luvun julistelehdistä, joissa "maskuliinisimmalta bändiltä näytti Girlschool", kyseisen lehden ollessa muuten täynnä toinen toistaan puleeratumpia ja meikatumpia glamrock-poikia. (Girlschoolilla oli kuvissa vähiten meikkiä ja hiukan varautuneet poseerausasennot, siinä missä helmiäishohtoiset ja riemunkirjavat glamrockarit poseerasivat flirttaillen ja keikistellen.) Mitä on tuo jännittävä, määritelmiä pakeneva maskuliinisuus, joka on naisen saavutettavissa olemuksellisesti, mutta jonka puute tekee miehestä jotenkin huonomman? Ja onko sen puute tekevinään naisestakin jotenkin huonomman? Ehkä siihen liittyy suurin heavy metal-maskuliinisuden dilemma. Olen niin vanha, ettei minun nuoruudessani metallikulttuurissa oikeastaan ollut samalla tavalla eriytyneitä naisen malleja kuin nykyisin. Siihen aikaan kuvista pystyi päättelemään, ketkä ovat koristeeksi palkattuja malleja ja ketkä oikeasti kuuntelevat musiikkia - tosissaan mukana olevat näyttivät suunnilleen samalta kuin pojatkin. Jo muutamaa vuotta nuoremmat olivat omaksuneet naisellisuutta äärimmilleen korostavan manalan prinsessa-lookin, joka taas itsestä tuntui vielä omituiselta ja epämukavalta. Omassa nuoruuudessa unisex-bändipaidat olivat itsestäänselvyys - lyhyemmillä kavereilla ne kenties ylettyivät polviin saakka, mutta omanlaistaan tosissaan olemista edusti sekin. Nykyisin keikoilla nuoret tytöt valittavat, ettei paitaa voi ollenkaan käyttää jos se ei ole ns. tyttöpaita, riippumatta siitä, sopiiko se omalle vartalotyypille vai ei.
Onko tämä eriytyminen sitten vapauttavaa vai ei? Kontrastina siihen, mihin itse on kasvanut, se tuntuu rajoittavalta, mutta toisaalta oma suhtautuminen voi sekin olla yhtä rajoittavaa, siitä on vain tullut oma sokea piste.
Ei päästy puusta pitkään, mutta pakkko mennä.
I posted the previous before a lecture about masculinities, thinking of my own approach on the topic. This "brief in english" is not a translation, but re-told - hopefully maybe better formulated, or maybe adding more in some points.
I was thinking how come "masculinity" is such an interesting theme many of my works deal with it in a way or another. Partly I think it belongs to some kind of identity process. Earlier I repeatedly came across theme of violence in my works, even though I didn't like it. Only later I understood by having a corpus of horrid atrocity stories of war and torture, or very violent music videos, that besides research I also processed my own identity - that the violence I had to experience throughout my school years thanks to schoolbullies, was part of me whether I wanted it or not, and by research I was able to distance it and learn something of its mechanisms which made it more understandable, though not acceptable.
Masculinity came to picture through dear hobby of metal music and interest to culture surrounding it. Heavy metal culture is very much about processing, projecting and discussing masculinity, and so it's actually wilfully chosen part of my identity, as it's dear hobby of mine like said. Anyway, it's still rising many questions, because as a woman (and as a teenager when I found metal and wilfully chose to dive into that culture, as growing up to me a woman), I have to also process my otherness with the culture, besides taking part to its processing of masculinity. AND, what IS that masculinity? It seems to escape definitions and be defined very often through its negation. Do masculinity and femininity even exist separate, or are they always related to each other - two sides of a coin instead of two extreme poles of humanity? One example of this negation was one poster-magazine of 80's, that I commented as a teenager by saying "Girlschool was the most masculine band in it", as it showed a great deal of glamrockers, rock cocks posing in seductive positions, wearing a ton of pastel-shady makeup and glittery, frilly colorful clothes, and then a bunch of girls were dressed in jeans and t-shirts, had barely make-up at all and stared the camera looking reserved. What is masculinity, if it becomes a female quality, as well as some men are defined by their lack of it?
I'm so old that in my youth there was not such separate rolemodels to women and men in metal than there is these days. Women were more likely divided into "models who are hired to pose as decorations in some pics" and "true followers, who really listen to music", the latter looking very much the same as the boys. Like, models wore pink miniskirts and frills, true followers wore jeans and leather. If a true follower adapted model-like look, there was always risk of not being taken seriously. And band-shirts were unisex, all same shape and size. Only a few years younger girls started emphasizing their physical femininity, creating and adopting some kind of Deadly Princess-image, that I couldn't squeeze myself into as it felt uncomfortable for ME, even though for them it was a natural way of being. And these days young girls complain at the concerts how they can't wear a band-shirt at all if it's a regular tee and not a shorter and tighter "girlie"-shirt, nevermind if their body would look just as good in a regular tee size M than girlie size XXL. Oh, and lately there was some "street gallup" from some metal event, where a girl complained that she normally dresses in jeans and t-shirts, but feels like she can't come to a metal event unless she's dressed up as a "gothic princess", because that's the way others are O_O
So, I don't know if that separation of gender roles is such a good and liberating thing at all - though probably I have a blind spot for how my own generation was limited in pretending there is no difference.
After all, I feel like I ended up on talking about women's role in metal instead of masculinity - but in a way it is trying to see the masculinity through its negation.
Olen miettinyt miksi juuri maskuliinisuus ilmiönä kiehtoo niin, että sen ympärille kiertyy useampikin opinnäytetyö tai kurssitehtävä tavalla tai toisella. Useimmissa vastaavissa toistuvissa teemoissa on kyse jollain tavalla myös oman identiteetin työstöprosessissta. Toinen toistuva teema monissa töissäni on ollut väkivalta, vaikken myönnä olevani erityisen väkivaltainen ihminen, ja vaikka siihen liittyvä aineisto tuntuu ajoittain jopa vastenmieliseltä (opinnäytetöiden aineistona mm sota- ja kidutustarinoita, joita en valinnut itse vaan niitä nousi jatkuvasti esiin isommasta aineistosta, ja perusmainstreamia väkivaltaisempia ja verisempiä musiikkivideoita). Väkivavllan käsittely on kuitenkin ollut jollain tavalla identiteetin käsittelyä. Olin joka tapauksessa koulukiusattu vuosia, ja se vaikutti identiteettiini, halusin tai en. Sotatarinoitten kautta väkivallan oikeuttamisen ja vastapuolen epäinhimillistämisen mekanismit tulivat näkyvämmiksi ja itse koettu jollain tavala ymmärrettävämmäksi, vaikkei silti hyväksyttävämmäksi, vaikken sitä yhteyttä ymmärtänyt silloin kuin vasta jälkeenpäin.
Ehkä maskuliinisuuden kanssa on samoin, aineiston aihepiiriksi on toistuvasti valikoitunut vanhan rakkaan harrastuksen kautta metallimusiikin lieveilmiöt (erityisesti visualiikka musiikkivideoitten kautta). Metallikulttuuri on jotenkin hyvin leimallisesti maskuliinisuuden prosessointia, mikä on toisaalta allekirjoittaneen kohdalla aiheuttanut myös jonkunlaista identiteetin kaksoiskoodausta ja prosessin mutkikkuutta - miten ja miksi nainen prosessoi maskuliinisuutta ja miten oma toiseus on käsitettävä/käsitettävissä suhteessa siihen? Määrittyykö maskuliinisuus aina negaation kautta, puutteena tai jonain, mitä se ei ole? Tiettyä skitsahtaneisuutta ainakin on teiniaikaisessa määritelmässä 80-luvun julistelehdistä, joissa "maskuliinisimmalta bändiltä näytti Girlschool", kyseisen lehden ollessa muuten täynnä toinen toistaan puleeratumpia ja meikatumpia glamrock-poikia. (Girlschoolilla oli kuvissa vähiten meikkiä ja hiukan varautuneet poseerausasennot, siinä missä helmiäishohtoiset ja riemunkirjavat glamrockarit poseerasivat flirttaillen ja keikistellen.) Mitä on tuo jännittävä, määritelmiä pakeneva maskuliinisuus, joka on naisen saavutettavissa olemuksellisesti, mutta jonka puute tekee miehestä jotenkin huonomman? Ja onko sen puute tekevinään naisestakin jotenkin huonomman? Ehkä siihen liittyy suurin heavy metal-maskuliinisuden dilemma. Olen niin vanha, ettei minun nuoruudessani metallikulttuurissa oikeastaan ollut samalla tavalla eriytyneitä naisen malleja kuin nykyisin. Siihen aikaan kuvista pystyi päättelemään, ketkä ovat koristeeksi palkattuja malleja ja ketkä oikeasti kuuntelevat musiikkia - tosissaan mukana olevat näyttivät suunnilleen samalta kuin pojatkin. Jo muutamaa vuotta nuoremmat olivat omaksuneet naisellisuutta äärimmilleen korostavan manalan prinsessa-lookin, joka taas itsestä tuntui vielä omituiselta ja epämukavalta. Omassa nuoruuudessa unisex-bändipaidat olivat itsestäänselvyys - lyhyemmillä kavereilla ne kenties ylettyivät polviin saakka, mutta omanlaistaan tosissaan olemista edusti sekin. Nykyisin keikoilla nuoret tytöt valittavat, ettei paitaa voi ollenkaan käyttää jos se ei ole ns. tyttöpaita, riippumatta siitä, sopiiko se omalle vartalotyypille vai ei.
Onko tämä eriytyminen sitten vapauttavaa vai ei? Kontrastina siihen, mihin itse on kasvanut, se tuntuu rajoittavalta, mutta toisaalta oma suhtautuminen voi sekin olla yhtä rajoittavaa, siitä on vain tullut oma sokea piste.
Ei päästy puusta pitkään, mutta pakkko mennä.
I posted the previous before a lecture about masculinities, thinking of my own approach on the topic. This "brief in english" is not a translation, but re-told - hopefully maybe better formulated, or maybe adding more in some points.
I was thinking how come "masculinity" is such an interesting theme many of my works deal with it in a way or another. Partly I think it belongs to some kind of identity process. Earlier I repeatedly came across theme of violence in my works, even though I didn't like it. Only later I understood by having a corpus of horrid atrocity stories of war and torture, or very violent music videos, that besides research I also processed my own identity - that the violence I had to experience throughout my school years thanks to schoolbullies, was part of me whether I wanted it or not, and by research I was able to distance it and learn something of its mechanisms which made it more understandable, though not acceptable.
Masculinity came to picture through dear hobby of metal music and interest to culture surrounding it. Heavy metal culture is very much about processing, projecting and discussing masculinity, and so it's actually wilfully chosen part of my identity, as it's dear hobby of mine like said. Anyway, it's still rising many questions, because as a woman (and as a teenager when I found metal and wilfully chose to dive into that culture, as growing up to me a woman), I have to also process my otherness with the culture, besides taking part to its processing of masculinity. AND, what IS that masculinity? It seems to escape definitions and be defined very often through its negation. Do masculinity and femininity even exist separate, or are they always related to each other - two sides of a coin instead of two extreme poles of humanity? One example of this negation was one poster-magazine of 80's, that I commented as a teenager by saying "Girlschool was the most masculine band in it", as it showed a great deal of glamrockers, rock cocks posing in seductive positions, wearing a ton of pastel-shady makeup and glittery, frilly colorful clothes, and then a bunch of girls were dressed in jeans and t-shirts, had barely make-up at all and stared the camera looking reserved. What is masculinity, if it becomes a female quality, as well as some men are defined by their lack of it?
I'm so old that in my youth there was not such separate rolemodels to women and men in metal than there is these days. Women were more likely divided into "models who are hired to pose as decorations in some pics" and "true followers, who really listen to music", the latter looking very much the same as the boys. Like, models wore pink miniskirts and frills, true followers wore jeans and leather. If a true follower adapted model-like look, there was always risk of not being taken seriously. And band-shirts were unisex, all same shape and size. Only a few years younger girls started emphasizing their physical femininity, creating and adopting some kind of Deadly Princess-image, that I couldn't squeeze myself into as it felt uncomfortable for ME, even though for them it was a natural way of being. And these days young girls complain at the concerts how they can't wear a band-shirt at all if it's a regular tee and not a shorter and tighter "girlie"-shirt, nevermind if their body would look just as good in a regular tee size M than girlie size XXL. Oh, and lately there was some "street gallup" from some metal event, where a girl complained that she normally dresses in jeans and t-shirts, but feels like she can't come to a metal event unless she's dressed up as a "gothic princess", because that's the way others are O_O
So, I don't know if that separation of gender roles is such a good and liberating thing at all - though probably I have a blind spot for how my own generation was limited in pretending there is no difference.
After all, I feel like I ended up on talking about women's role in metal instead of masculinity - but in a way it is trying to see the masculinity through its negation.