happiness

[lilimartini]

Mä löysin jotain itselleni merkittävää taannoisesta keskustelusta idealistiystäväni kanssa. Puhuttiin taiteesta ja taiteen merkityksestä, siitä, mikä on hyvää taidetta. Tää keskustelunaihe pursuu yleensä mul jo korvista, mut jotenki siihen taas ajauduttiin. Idealisti esitti, että taiteen ei tarvitse olla kriittista tai älykästä. Se riittää, että

Comments

[ksenja]

Vau. Musta olisi kiva tietää miten tämä idealisti määrittelee onnellisuuden. Onko niinku onnellinen ihminen sellain en jolla ei ole mihinkään mitään sanottavaa? Onnellista ei ärsytä, vituta, masenna tai ahdista mikään? Jos, niin ikävä kyllä ihminen lajinsa edustajana ei voi olla onnellinen. Jossain pyhäkoulun taivaskäsityksessä varmaan sitten ollaan onnellisia.

Hassua, koen itse olevani idealisti mutta mun maailmankuvaan tällainen onnellisuuskäsitys ei kuulu ollenkan. Paljon on parantamista mutta tällaista onnellisuutta en kaipaa ollenkaan. Mun maailmassa se että mielipde saa olla ja siitä ei tuomita valittajaksi on esimerkiksi paljon korkeamalla sijalla. Niin, ja taiteen vapaus olla mitä taitelija kokee tärkeäksi ilmaista.

[ksenja]

Vittu! Luin tän sun tekstin uudestaan ja mua kävi riepomaan ihan älyttömästi tällainen höpöhöpöpnaminami. Mitä vittua. Elämähän siis ei ilman epäkohtia kehity mihinkään. Mitä me ihmiset (saati vaikka jotkut leppäkertut) oltaisi ellei olisi epäkohtia, tyytymättömyyttä ja sitä kautta kehitystä? Meillä lajina on uskomaton mahdollisuus ja etuoikeus tehdä jotakin muutakin kuin taistella elossapysymisestä ja joku haluaa todeta että tää on just hyvä, pysytään tässä? Jumalauta, kuka ihme haluaa elää maailmassa jossa lötkötetään tyytyväisenpulleana vaan paikallaan eikä haluta ikinä mitään uutta? On niin paljon mitä kokeilla ja tehdä että en vaihtaisi mihinkään riippumattoon.
Elämä on vittu synnytyskipua toisensa perään, mutta samalla joskus harvoin uskomattoman palkitsevaa, just siksi.

Mun tekee hirveästi mieli vähän jutella tän sun kaverin kanssa. Näköjään olisi vähän sanottavaa :D

[lilimartini]

mä oon samaa mieltä että kehittyminen ja vaihtelu on elämän suola ja siksi musta "valittaminen", ts. kritiikki, on varsin positiivinen ja hyvää elämää tuottava käytäntö.
Eniten mua kuitenki henk. koht riipii se ajatusmalli, että kaikki, myös onnellisuus on vain itsestä kiinni. Jos et oo onnellinen, niin se on sun oma vika. Se voi samaan aikaan olla totta jos niin haluaa uskoa, ja on samanaikaisesti niin täysin epätotta (antakaa anteeksi nämä sanavalinnat, olen kuumeessa :)) ja syyllistävää. Ja se ahdistus tästä näkemyksestä yhdistyy mun henkilöhistoriaan ja sellasiin sellasiin selitys/syyllistysmalleihin et "no jos sua kiusataa koulus ni oma vikas, jos sul ei oo kavereita ni mieti vähä mitä teet väärin, jos ne pojat ei tykkää susta ni sähän voit aina muuttuu ja vaikka lakata selittämästä noita feminismiläppiä, ai sua masentaa no senku päätät ottaa itteäs niskasta kiinni, ai sut raiskattii no mitäs käytit niin lyhyttä hametta etc etc.."

[ksenja]

Nii, NII. Miten syyllistämisestä muka voi seurata onnea?! Urrargh! Tekee mieli läimiä kaikkia jotka tuollaista puhuu

[mahnaz]

Teos jonka ainoaksi funktioksi jää hyvän mielen tuottaminen ja aivoamputaatio kuulostaa mun korvaan lähinnä viihteeltä.

[lilimartini]

Hmm no joo mut jos sen metatavoite on maailmanrauha niin musta se olis iha arvostettavaa taidetta :).
Mä en oikein tiedä mitä eroo taiteel ja viihteel nykyään enää on paitsi esitys- ja tulkintakontekstit.

[mahnaz]

Jaotteluhan on tietenkin sillä tavoin keinotekoista että väliin jää suurensuuri harmaa alue, mutta kyllä mun mielestä sieltä spektrin molemmista päistä löytyy aika selkeitä tapauksia.

[kattimatti]

Onni on kyllä aika niljakas käsitteelistymään. Jo ihan maallikkopohdinnoissa pääsee ristiriitaan vaikka itsensä kanssa: onnen voi määritellä esim. mielihyvän runsauden tai mielipahan niukkuuden perusteella. Tällöin voidaan vaikka raiskauksen uhria riepotella - "oletpa epäonninen kun sinut raiskattiin" vs. "oletpa onnellinen ettei käynyt pahemmin