Flag Of Freedom - luku kolme
Ravensbrück 10.9.1939
Hannasta tuntui kuin joku tuntematon voima olisi liimannut hänen jalkansa kiinni hiekkaiseen maahan. Sydän hakkasi kurkussa kuin patarumpu, ja Hanna tiesi hyvin tehneensä virheen, joka saattaisi maksaa hänen henkensä. Hengitys kulki raskaana ja vaivalloisena eikä pyörtyminen ollut enää kaukana. Hanna puristi silmänsä kiinni, tunsi isoäitinsä kädet ympärillään. Mikä hänet oli saanut tekemään sen? Miksi hänen oli täytynyt avata suunsa väärässä paikassa, täysin väärään aikaan? Ehkä se oli omatunto, ehkä vain ajattelemattomuus, joka toisinaan kupli esiin Hannasta hallitsemattomana kuin kevättulva. Hanna kuuli, miten vartijat käyskentelivät koirineen heidän ympärillään epätietoisina siitä, mitä heidän pitäisi tehdä. Kauempaa kuului kiivaita, melkeinpä vihaisia ääniä, mutta Hanna ei kyennyt erottamaan sanoja.
”Voi sinua ajattelematonta tyttöä, miksi sinun piti sanoa se?” Isoäidin ääni tunkeutui Hannan pysähtyneeseen tajuntaan, mutta hän ei kyennyt vastaamaan, pudisti vain päätään onnettomana. Koko ajan hän odotti kuulevansa varmistimen kylmän kilahduksen. Ehkä olisi sittenkin vain hyvä päästä pois tästä epävarmuuden ja tuskan alhosta.
Kilahdusta ei kuitenkaan kuulunut. Isoäiti irrotti kätensä Hannan ympäriltä ja siirtyi taaemmaksi jonossa, joka oli alkanut taas liikkua eteenpäin. Hanna avasi varovaisesti silmänsä, näki hiekkaisen aukean, loputtomat naisrivistöt ja muurien vierellä kohoavat vartiotornit. Harmaasilmäinen upseeri seisoi kauempana valkeaan takkiin pukeutuneen miehen kanssa. Tämä näytti synkältä, melkeinpä raivokkaalta, ja Hanna käänsi nopeasti katseensa takaisin eteenpäin. Silloin hän huomasi myös, ettei ruskean sihteerinpöydän takana istunut enää tummatukkainen nuori mies, vaan vihreään univormuun pukeutunut arvioilta viisikymmenvuotias upseeri, jonka hiukset olivat jo harmaantuneet ohimoilta. Nuori mies, joka oli noussut puolustamaan Hannan edessä täristen seisovaa tyttöä, oli kadonnut. Tyttö näytti edelleen järkyttyneeltä ja itkuiselta, tämän kädet vapisivat ja kasvot olivat väriltään tuhkanharmaat. Hanna olisi tahtonut koskettaa tyttöä, mutta ei uskaltanut, hän oli tehnyt jo tarpeeksi.
Jono Hannan edessä lyheni hitaasti mutta varmasti. Sihteerien vieressä seisovat vartijat osoittivat jokaiselle naiselle heidän paikkansa; sairaat ohjattiin vasemmalle puolelle aukioita, terveet oikealle. Kun Hannan edessä seisova tyttö oli ilmoittanut vapisevalla äänellä nimekseen Stephanie Block, iäkseen kuusitoista vuotta ja terveydentilakseen hyvä, hän laahusti vastahakoisin askelin oikealle puolelle aukiota. Hanna siirtyi eteenpäin ja yritti pitää äänensä mahdollisimman vakaana ilmoittaessaan upseerille tietonsa. Tämä katsoi häntä hieman pidempään kuin muita luultavasti miettien, miten kukaan saattoi olla niin typerä. Sen jälkeen vaaleatukkainen naisvartija käski Hannan siirtyä omalle paikalleen. Tyttö totteli sanomatta sanaakaan ja toivoi, ettei hänen pelkonsa näkynyt kasvoilta. Oikeanpuoleisten parakkien edessä hän sai taas paikkansa rivistä, jossa arat naiset katselivat häntä sanatonta hämmennystä silmissään. Pieni ja yllättävän hento vahti jäi seisomaan rivin vierelle, hänen suurikokoinen saksanpaimenkoiransa tyytyi tutkailemaan ympäristöä korvat valppaasti pystyssä.
Sekunnit kuluivat tuskallisen hitaasti, muuttuivat minuuteiksi ja pian tunneiksi. Ilma alkoi kylmetä, taivaalle ilmestyi lisää harmaita pilviä. Hanna yritti liikutella kohmettuneita sormiaan ja lämmittää niitä käsivarsiensa ihoa vasten, mutta siitä ei ollut suurtakaan apua. Muisto lämpimästä, valoisasta Wienin kodista tuntui hetki hetkeltä kipeämmältä, vaikeammalta ajatella. Siellä oli ollut kauniit, taitavasti entisöidyt huonekalut, Hannan näppäräsormisen äidin käsialaa, sekä piano, jota isä oli joskus iltaisin soittanut. He olivat olleet oikea malliperhe, rikkaat vanhemmat ja kaksi kaunista lasta. Niin kaikki olivat sanoneet. Sitten natsit olivat marssineet Wieniin, ja Hanna oli äidin kielloista huolimatta pujahtanut katsomaan riemuitsevaa väenpaljoutta ja liehuvia hakaristilippuja. Se oli ollut samaan aikaan kiehtovaa mutta myös hyvin ahdistavaa, suurta ja pelottavaa. Hitler oli seisonut mustassa Mersussa käsi natsitervehdykseen kohotettuna, eivätkä ihmiset olleet voineet hillitä itseään. Sieg heil -huudot olivat pian alkaneet särkeä Hannan korvia, mutta hän oli jäänyt silti, jäänyt katselemaan, kun ihmiset kutsuivat valloittajan kotiinsa hymy huulillaan.
Milloinhan me pääsemme sisään? Eivät kai he voi meiitä koko yötä täällä ulkona seisottaa?” Vaaleahiuksinen, hyvin saksalaisen näköinen nainen Hannan edessä kumartui kuiskaamaan vierustoverilleen. Hanna vilkaisi vartijaa säikkynä, mutta tämä seisoi katse tiukasti eteen suunnattuna kuin olisi jähmettynyt suolapatsaaksi. Puheliaan naisen vierustoveri oli vaitonainen eikä vastannut mitään naisen kysymykseen. Tämä näytti turhautuneelta ja kääntyikin seuraavaksi Hannan puoleen.
”Sinä varmaan tiedät?” Hanna pudisti päätään hämmentyneenä, mistä hän voisi tietää yhtään enempää kuin kukaan muukaan.
”Ai, minä vain ajattelin, että tunnet sen natsin, joka oli sihteerinä.” Naisen äänensävy oli kepeä, mutta tämän katseesta huokui kylmyys, joka veti vertoja jopa aukiolla puhaltavalle viimalle. Hanna ei ymmärtänyt enää yhtään mitään.
”Miksi ihmeessä tuntisin? Enhän minä ole edes täältä kotoisin.”
”Hän puolusti sinua niin raivokkaasti, tuskin hän muuten olisi välittänyt. Jos siis ette olisi koskaan tavanneet.”
”Ei, en minä tuntenut häntä - en tunne ketään täältä Saksasta.”
”Hyvä on sitten”, nainen totesi ja kääntyi eteenpäin. Hänen äänensävystään huomasi, etteivät Hannan vakuuttelut olleet tehonneet alkuunkaan. Vartija oli huomannut heidän keskustelunsa, mutta tyytyi vilkaisemaan naisia mustasti. Hanna painoi päänsä, ei tahtonut kohdata enää kenenkään katsetta.
Miksi ihmeessä sihteerin pöydän takana istunut nuori mies oli puolustanut Hannaa? Tytöllä ei ollut siitä minkäänlaista aavistusta. Pahinta tilanteessa oli se, että kaikki muut juutalaiset luulivat hänen olevan jonkinlainen petturi, joka oli luikerrellut natsien suosioon jäädäkseen henkiin. Miten hän olisi voinut? Vielä eilen Hanna ei ollut koskaan käynyt Saksassa, ei tuntenut henkilökohtaisesti yhtäkään saksalaista. Silti muiden naisten ajattelutavassa oli järkeä: miksi natsi nousisi puolustamaan juutalaista ellei olisi tälle jotain velkaa? Mutta olihan sihteeri asettunut myös itkuisen tytön puolelle, kun tätä oli pahoinpidelty.
Hanna olisi tahtonut paeta villinä laukkaavia ajatuksiaan, mutta ne eivät suostuneet jättämään häntä rauhaan. Tummuva taivas ja synkät parakit hänen ympärillään tuntuivat lähestyvän, tukehduttavan hänet. Kylmyys ei ollut enää vain etäistä pakotusta nivelissä, vaan tunkeutui kaikkien vaatteiden läpi jäädyttäen jopa ajatukset kohmeiseksi sotkuksi.
Ei kuitenkaan kestänyt enää kauaa ennen kuin viimeiset naiset olivat ilmoittaneet nimensä sihteereille ja nämä alkoivat korjata kirjoituskoneitaan pois. Univormupukuinen SS-upseeri harppoi nuoremman upseerin luokse ja nämä lähtivät kävelemään parakkien suuntaan rinta rinnan. Vartijat huusivat läpitunkevalla äänellä aukioilla värjötteleviä naisia liikkumaan. Jalat tuskin kantoivat enää, mutta silti jokainen käveli valittamatta. Hanna yritti olla kompuroimatta, vaikka hänestä tuntuikin, etteivät jalat enää pian suostuisi yhteistyöhän. Nälkä oli kasvanut viimeisten tuntien aikana suunnattomaksi eikä väsynyt mieli kyennyt enää elättelemään haurastakaan toivoa.
Parakki, johon heidät ahdettiin, ei ollut todellakaan tarkoitettu niin monelle ihmiselle. Sen seinät olivat tyhjät ja tummat, lattia kylmä ja likainen. Parakin toisessa päässä oli ovi, joka johti ilmeisesti jonkinlaiseen vastaanottohuoneeseen. He sulloutuivat ahtaaseen tilaan niin tiiviisti, että hengittäminen kävi pian vaikeaksi. Hannasta tuntui, että hän pyörtyisi pian, osa hänestä jopa toivoi sitä. Jospa vain saisi olla tuntematta nälkää, väsymystä ja kipua edes pienen hetken ajan.
Vartijoista vain yksi tuli sisään parakkiin, luultavasti muut jäivät sen ovien ulkopuolelle nauttimaan raikkaasta ilmasta. Sisään tullut Hannalle jo tutuksi käynyt vaaleahiuksinen nainen työntyi naisjoukon lävitse parakin toisessa päässä olevalle ovelle ja astui sisään koputtamatta. Hanna tunsi, kuinka joku sohaisi häntä kyynärpäällä kylkeen, mutta ei jaksanut edes kääntää katsettaan tämän suuntaan. Hän yritti jälleen kerran etsiä äitiään naisten joukosta, mutta ilmeisesti tämä oli viety johonkin toiseen parakkiin lajiteltavaksi tai tarkistettavaksi tai mitä heille ikinä aiottaisinkaan tehdä. Epävarmuus leijui ahtaiden seinien sisällä kuin jokin vaaniva hirviö eikä Hanna pystynyt peittämään levottomuutta omillakaan kasvoillaan.
Hetken päästä vaalea vartija tuli takaisin parakkiin mukanaan lääkärintakkiin pukeutunut keski-ikäinen mies, jonka jykevillä kasvoilla kareili kiinnostunut hymy. Hanna ei pitänyt miehestä, vaikka olikin tottunut ajattelemaan, että kaikki lääkärit tahtoivat ihmisille hyvää. Hänen mieleensä nousi pakostakin heidän vanha perhelääkärinsä Wienissä, aina ystävällinen mutta hyvin teräväkielinen tohtori Geisert. Jokin Hannan sisimmässä kuitenkin sanoi, ettei tuo parakin toisessa päässä seisova mies tahtonut heille hyvää, vaikka tällä olikin lääkärintakki ja lämpimät silmät. Vartija ja lääkäri keskustelivat vielä hetken matalalla äänellä, mutta sitten nainen lähti raivaamaan tietään kohti ulko-ovea. Matkallaan hän käski kirkkaalla äänellä lähimpänä ovea olevia tulemaan perässään takaisin ulos. Hanna käytti parakin seinien tarjoamasta lämmöstä huolimatta tilaisuutta hyväkseen, kääntyi kannoillaan ja huomasi pian katselevansa kivisen muurin yläpuolella kohoavaa tummenevaa taivasta.
Heitä oli tullut ulos ehkä satakunta eikä Hanna edelleenkään kyennyt näkemään vilaustakaan äidistään. Ja mikä pahinta, nyt tyttö oli kadottanut myös isoäitinsä näköpiiristään. Onnettomana hän työnsi kapeasormiset kätensä punavuorisen takkinsa taskuihin pitääkseen ne lämpiminä, mutta pian sormet tavoittivat jotain metallista. Hanna nosti taskustaan kultaisen riipuksen, jossa roikkui taidokkaasti hiottu Daavidin tähti. Hän oli saanut riipuksen kahdeksantoistavuotislahjaksi vanhemmiltaan ja kuljettanut sitä siitä lähtien mukanaan pystymättä edes nukkumaan, jos ei tuntenut sen turvallista painoa kaulallaan. Jos natsit löytäisivät sen, he eivät aikailisi ottaa sitä pois häneltä. Jotenkin ajatus riipuksen joutumisesta noiden kylmäsilmäisten vartijoiden käsiin tuntui kestämättömältä. Hanna puristi raskaan ketjun nyrkkiinsä ja yritti miettiä tapaa, jolla saisi sen pidettyä pois vieraista käsistä; itse hän ei voisi korua pitää, sitä ei ollut hankala päätellä. Ajatukset olivat jotenkin tahmeita, irrallaan Hannan ruumiista, eivätkä totelleet häntä samalla tavalla kuin ennen.
Hannan pikkuveli Jan oli kerran piilottanut äidin arvokkaimmat kultakorut hautaamalla ne heidän kesäasuntonsa takapihalle Wienerwaldiin. Kun äiti oli illalla pukeutunut siniseen silkkipukuunsa ja yrittänyt etsiä korujaan, ei niitä ollut löytynyt mistään. Jan oli leikkinyt viatonta, yrittänyt olla katsomatta äiti silmiin, mutta leveä hymy pikkupojan kasvoilla oli paljastanut hänet. Hanna oli istunut verannalla taivaalla leikkivän ilta-auringon hivellessä hänen kasvojaan, kun Jan oli puhisten kaivanut koruja esiin puutarhasta. Kultaisina kimmeltävät rannerenkaat ja hopeiset sormukset palasivat multaisina, mutta muuten vahingoittumattomina äidin käsiin. Hannasta ja isästä koko tapahtuma oli yksinomaan huvittava, äiti taas oli täysin eri mieltä. Hymy nousi Hannan huulille hänen muistellessaan äidin tiukkaa, paheksuvaa ilmettä, kun isä oli nauranut kuollakseen tilanteen huvittavuudelle. Ehkä Hanna voisi tässä tilanteessa käyttää pikkuveljeltä opittua keinoa, haudata riipuksen maahan? Silloin sillä ei ainakaan kasvatettaisi natsien ennestäänkin suurta varallisuutta.
Hanna vilkaisi vartijoita, jotka seisoivat naisjoukon vieressä koirineen. Hiljaisuus oli läpitunkeva, kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan eivätkä koirat näyttäneet enää kovin halukkailta vahdeilta. Muutamat vangit kuiskailivat pelokkaasti keskenään vilkaisten vähän väliä ympärilleen kuin peläten, että joku antaisi heidät ilmi hetkenä minä hyvänsä. Eräs vierustoverilleen kuiskailevista naisista näytti etäisesti tutulta, Hanna tiesi nähneensä tämän jossain aikaisemminkin. Oikeastaan hän oli ihmeissään siitä, kuinka harvat ihmiset näyttivät tutuilta, olihan heistä suurin osa kotoisin Wienistä, samoilta seuduilta kuin Hannakin. Ehkä tilanteen epävarmuus aiheutti sen, että kaikki naiset sulautuivat samaksi onnettomaksi massaksi, josta oli vaikea poimia tuttuja ja turvallisia piirteitä. Tutun näköinen nainen käänsi katseensa kohti Hannaa, tällä oli mustat kiiltävät hiukset ja kasvonpiirteet, jotka toivat etäisesti mieleen Egyptin muinaiset kuningattaret. Hanna hymyili naiselle, mutta tämä ei vastannut hymyyn, vaan vastasi ystävälliseen eleeseen ainoastaan epäröivällä päännyökkäyksellä. Ehkä hänkin luuli Hannan pelaavan jotain peliä, valehdelleen kaikille suhteistaan natseihin. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Koko tilanne tuntui typerältä ja täysin tarkoituksettomalta.
Koira haukkui äkkiä aivan naisjoukon vierellä, ja Hanna oli tipauttaa kädessään olevan riipuksen maahan säikähdyksestä. Hän kuitenkin sai pidettyä sen kankeiden sormiensa välissä ja vilkaisi parakin nurkalle, jolle oli vain muutama metri matkaa. Ehkä hän pystyisi sujahtamaan ihmisjoukon lävitse ilman, että vartijat huomaisivat? Sydän rinnassa kiivaasti hakaten Hanna siirtyi muutaman askeleen oikealle toivoen, etteivät hänen nahkakenkänsä olisi pitäneet niin kovaa ääntä hiekanjyvien musertuessa niiden alle. Tämä ei voisi mitenkään onnistua, hän jäisi kiinni viimeistään astuessaan ulos rivistä.
Juuri silloin tapahtui jotain, joka sai Hannan uskomaan, että Jumala oli edelleen hänen puolellaan. Eräs taaempana ryhmässä seisova vanha nainen alkoi valittaa niin kovalla äänellä, että jokainen Hannan ympärillä kääntyi katsomaan tätä. Rivin vierellä seisonut vartija nosti myös katseensa ja lähti tunkeutumaan kohti paikkaa, jossa vanhus seisoi työntäen samalla vankeja tylysti tieltään. Hämmennys toi Hannalle tilaisuuden. Hän seisoi melkein joukon oikeassa reunassa, parakin nurkan ja hänen välissään oli vain muutama vanki, joiden katseet olivat kohdistuneet edelleen valittavaan vanhaan naiseen ja vartioiden yrityksiin saada tämä hiljaiseksi. Kaikessa hiljaisuudessa Hanna hivuttautui lähemmäs parakkia toivoen, että hänen hyvä onnensa jatkuisi edelleen.
Enää muutama metri, niin Hanna voisi piilottaa riipuksen parakkia ympäröivän routaisen maan alle. Vartijat eivät kääntäneet katsettaan, kun yksinäinen tyttö pujahti nurkan taakse, piiloon katseilta. Hanna oli äimistynyt hyvästä onnestaan, mutta muistutti itseään siitä, ettei takaisin palaaminen välttämättä kävisi yhtä helposti. Aikailematta hän pyyhkäisi ruskeat hiussuortuvat tummilta silmiltään ja kumartui kaivamaan maahan pientä kuoppaa niin hiljaa kuin kykeni.
Maa oli niin jäässä, että sen kaivaminen vihloi Hannan kynsiä ja lähetti kivun aallon käsivartta pitkin ylöspäin. Hän ei kuitenkaan lopettanut, sillä vaihtoehtoja ei juuri ollut. Pian maahan oli syntynyt vaatimaton, tuskin viittä senttiä syvä kuoppa, ja Hannan leninki oli sotkeutunut multaan ja ruohonkorsiin. Juuri kun hän oli irrottamassa sormiaan riipuksen ympäriltä ja antamassa sen pudota kuoppaan, vierestä kuuluva matala, hieman hämmästynyt ääni sai tytön säpsähtämään ja nousemaan ylös niin nopeasti, että hän oli menettää tasapainonsa.
”Mitä ihmettä te täällä teette?” Ääni kuului tummahiuksiselle miehelle, jonka ääni oli vakava, mutta silmistä loisti huvittuneisuus. Hannan tunnisti pian miehen samaksi, joka oli puolustanut häntä aiemmin aukiolla.
”Minä - en mitään - palaan heti takaisin, jos annatte minun mennä.” Hanna kääntyi lähteäkseen, mutta mies tarttui häntä käsivarresta.
”Yritätte piilottaa jotain, etkö vain? Otatte aika suuren riskin, nuo tuolla eivät ole kovin iloisia karkureista.” Hanna ei sanonut mitään. Hän toivoi, että mies päästäisi otteensa ennen kuin joku vartijoista huomaisi kurkistaa parakin nurkan taakse.
”Ei, en mitään sellaista. Voisitteko päästää irti?”
”Minä en ole sokea, voitte antaa riipuksen minulle. Voin säilyttää sitä puolestanne.” Hanna jähmettyi. Hänkö antaisi vapaaehtoisesti kallisarvoisimman aarteensa säilytettäväksi natsille? Siinä tapauksessa olisi aivan yksi ja sama ottaa se mukaan parakkiin ja luovuttaa vartijoille.
”Uskokaa jo, ei minulla ole mitään!”
”Teillä näyttää olevan taipumusta uhkarohkeuteen, juutalaistyttö. Ei varmaan ole tarpeellista sanoa, että se, mitä teitte aikaisemmin päivällä, oli hyvin, hyvin ajattelematonta.” Miehen ääni kuulosti leikkisältä, mutta kasvot olivat vakavat. Hanna ei osannut päätellä tämän äänensävystä, oliko lause tarkoitettu kehuksi vai moitteeksi. Ehkä se oli molempia.
”Miksi te puolustitte minua?” Hanna lakkasi pyrkimästä takaisin aukioille ja nosti katseensa miehen harmaisiin silmiin.
”Koska veljeni ei tiedä mitä tekee. Ei noin rohkeaa tyttöä kuin te sovi ampua.” Miehen äänessä oli jotain, jota Hanna ei osannut täysin tunnistaa. Tämän miellyttäville kasvoille leviävä veitikkamainen hymy sai Hannan kääntämään katseensa toisaalle.
”Saanko nyt mennä?”
”Vielä hetki. Jos ette halua antaa riipusta noille idiooteille tuolla, on parempi antaa se minulle. Routainen maa pilaa kullan.” Jokin miehen silmissä sai Hannan luottamaan häneen, tuntemaan, ettei tämä ollut yksi niistä, jotka tahtoivat tuhota hänen elämänsä. Epäröiden Hanna kohotti riipusta puristavan kätensä ja asetti raskaan ketjun varovaisesti miehen käteen. Tämän työnsi sen taskuunsa edelleen hymyillen.
”Pidän siitä hyvää huolta. Mikä teidän nimenne on, jotta osaan antaa sen takaisinkin?”
”Hanna, minä olen Hanna.”
”Näkemiin sitten, Hanna. Minä olen Claus.” Mies kumartui Hannan puoleen ja suuteli tätä keveästi molemmille poskille. Tyttö oli iloinen, että parakin varjo ja pimenevä ilta estivät heitä näkemästä toisiaan kunnolla, muuten mies olisi huomannut Hannan vaivaantuneisuuden.
”Minä autan sinua, jos vain tahdot.” Hannan tunsi hetken miehen huulet korvaansa vasten, sitten tämän kääntyi ja asteli pois, kadoten pian parakkien välissä syvenevään mustaan pimeyteen.
Hannasta tuntui kuin joku tuntematon voima olisi liimannut hänen jalkansa kiinni hiekkaiseen maahan. Sydän hakkasi kurkussa kuin patarumpu, ja Hanna tiesi hyvin tehneensä virheen, joka saattaisi maksaa hänen henkensä. Hengitys kulki raskaana ja vaivalloisena eikä pyörtyminen ollut enää kaukana. Hanna puristi silmänsä kiinni, tunsi isoäitinsä kädet ympärillään. Mikä hänet oli saanut tekemään sen? Miksi hänen oli täytynyt avata suunsa väärässä paikassa, täysin väärään aikaan? Ehkä se oli omatunto, ehkä vain ajattelemattomuus, joka toisinaan kupli esiin Hannasta hallitsemattomana kuin kevättulva. Hanna kuuli, miten vartijat käyskentelivät koirineen heidän ympärillään epätietoisina siitä, mitä heidän pitäisi tehdä. Kauempaa kuului kiivaita, melkeinpä vihaisia ääniä, mutta Hanna ei kyennyt erottamaan sanoja.
”Voi sinua ajattelematonta tyttöä, miksi sinun piti sanoa se?” Isoäidin ääni tunkeutui Hannan pysähtyneeseen tajuntaan, mutta hän ei kyennyt vastaamaan, pudisti vain päätään onnettomana. Koko ajan hän odotti kuulevansa varmistimen kylmän kilahduksen. Ehkä olisi sittenkin vain hyvä päästä pois tästä epävarmuuden ja tuskan alhosta.
Kilahdusta ei kuitenkaan kuulunut. Isoäiti irrotti kätensä Hannan ympäriltä ja siirtyi taaemmaksi jonossa, joka oli alkanut taas liikkua eteenpäin. Hanna avasi varovaisesti silmänsä, näki hiekkaisen aukean, loputtomat naisrivistöt ja muurien vierellä kohoavat vartiotornit. Harmaasilmäinen upseeri seisoi kauempana valkeaan takkiin pukeutuneen miehen kanssa. Tämä näytti synkältä, melkeinpä raivokkaalta, ja Hanna käänsi nopeasti katseensa takaisin eteenpäin. Silloin hän huomasi myös, ettei ruskean sihteerinpöydän takana istunut enää tummatukkainen nuori mies, vaan vihreään univormuun pukeutunut arvioilta viisikymmenvuotias upseeri, jonka hiukset olivat jo harmaantuneet ohimoilta. Nuori mies, joka oli noussut puolustamaan Hannan edessä täristen seisovaa tyttöä, oli kadonnut. Tyttö näytti edelleen järkyttyneeltä ja itkuiselta, tämän kädet vapisivat ja kasvot olivat väriltään tuhkanharmaat. Hanna olisi tahtonut koskettaa tyttöä, mutta ei uskaltanut, hän oli tehnyt jo tarpeeksi.
Jono Hannan edessä lyheni hitaasti mutta varmasti. Sihteerien vieressä seisovat vartijat osoittivat jokaiselle naiselle heidän paikkansa; sairaat ohjattiin vasemmalle puolelle aukioita, terveet oikealle. Kun Hannan edessä seisova tyttö oli ilmoittanut vapisevalla äänellä nimekseen Stephanie Block, iäkseen kuusitoista vuotta ja terveydentilakseen hyvä, hän laahusti vastahakoisin askelin oikealle puolelle aukiota. Hanna siirtyi eteenpäin ja yritti pitää äänensä mahdollisimman vakaana ilmoittaessaan upseerille tietonsa. Tämä katsoi häntä hieman pidempään kuin muita luultavasti miettien, miten kukaan saattoi olla niin typerä. Sen jälkeen vaaleatukkainen naisvartija käski Hannan siirtyä omalle paikalleen. Tyttö totteli sanomatta sanaakaan ja toivoi, ettei hänen pelkonsa näkynyt kasvoilta. Oikeanpuoleisten parakkien edessä hän sai taas paikkansa rivistä, jossa arat naiset katselivat häntä sanatonta hämmennystä silmissään. Pieni ja yllättävän hento vahti jäi seisomaan rivin vierelle, hänen suurikokoinen saksanpaimenkoiransa tyytyi tutkailemaan ympäristöä korvat valppaasti pystyssä.
Sekunnit kuluivat tuskallisen hitaasti, muuttuivat minuuteiksi ja pian tunneiksi. Ilma alkoi kylmetä, taivaalle ilmestyi lisää harmaita pilviä. Hanna yritti liikutella kohmettuneita sormiaan ja lämmittää niitä käsivarsiensa ihoa vasten, mutta siitä ei ollut suurtakaan apua. Muisto lämpimästä, valoisasta Wienin kodista tuntui hetki hetkeltä kipeämmältä, vaikeammalta ajatella. Siellä oli ollut kauniit, taitavasti entisöidyt huonekalut, Hannan näppäräsormisen äidin käsialaa, sekä piano, jota isä oli joskus iltaisin soittanut. He olivat olleet oikea malliperhe, rikkaat vanhemmat ja kaksi kaunista lasta. Niin kaikki olivat sanoneet. Sitten natsit olivat marssineet Wieniin, ja Hanna oli äidin kielloista huolimatta pujahtanut katsomaan riemuitsevaa väenpaljoutta ja liehuvia hakaristilippuja. Se oli ollut samaan aikaan kiehtovaa mutta myös hyvin ahdistavaa, suurta ja pelottavaa. Hitler oli seisonut mustassa Mersussa käsi natsitervehdykseen kohotettuna, eivätkä ihmiset olleet voineet hillitä itseään. Sieg heil -huudot olivat pian alkaneet särkeä Hannan korvia, mutta hän oli jäänyt silti, jäänyt katselemaan, kun ihmiset kutsuivat valloittajan kotiinsa hymy huulillaan.
Milloinhan me pääsemme sisään? Eivät kai he voi meiitä koko yötä täällä ulkona seisottaa?” Vaaleahiuksinen, hyvin saksalaisen näköinen nainen Hannan edessä kumartui kuiskaamaan vierustoverilleen. Hanna vilkaisi vartijaa säikkynä, mutta tämä seisoi katse tiukasti eteen suunnattuna kuin olisi jähmettynyt suolapatsaaksi. Puheliaan naisen vierustoveri oli vaitonainen eikä vastannut mitään naisen kysymykseen. Tämä näytti turhautuneelta ja kääntyikin seuraavaksi Hannan puoleen.
”Sinä varmaan tiedät?” Hanna pudisti päätään hämmentyneenä, mistä hän voisi tietää yhtään enempää kuin kukaan muukaan.
”Ai, minä vain ajattelin, että tunnet sen natsin, joka oli sihteerinä.” Naisen äänensävy oli kepeä, mutta tämän katseesta huokui kylmyys, joka veti vertoja jopa aukiolla puhaltavalle viimalle. Hanna ei ymmärtänyt enää yhtään mitään.
”Miksi ihmeessä tuntisin? Enhän minä ole edes täältä kotoisin.”
”Hän puolusti sinua niin raivokkaasti, tuskin hän muuten olisi välittänyt. Jos siis ette olisi koskaan tavanneet.”
”Ei, en minä tuntenut häntä - en tunne ketään täältä Saksasta.”
”Hyvä on sitten”, nainen totesi ja kääntyi eteenpäin. Hänen äänensävystään huomasi, etteivät Hannan vakuuttelut olleet tehonneet alkuunkaan. Vartija oli huomannut heidän keskustelunsa, mutta tyytyi vilkaisemaan naisia mustasti. Hanna painoi päänsä, ei tahtonut kohdata enää kenenkään katsetta.
Miksi ihmeessä sihteerin pöydän takana istunut nuori mies oli puolustanut Hannaa? Tytöllä ei ollut siitä minkäänlaista aavistusta. Pahinta tilanteessa oli se, että kaikki muut juutalaiset luulivat hänen olevan jonkinlainen petturi, joka oli luikerrellut natsien suosioon jäädäkseen henkiin. Miten hän olisi voinut? Vielä eilen Hanna ei ollut koskaan käynyt Saksassa, ei tuntenut henkilökohtaisesti yhtäkään saksalaista. Silti muiden naisten ajattelutavassa oli järkeä: miksi natsi nousisi puolustamaan juutalaista ellei olisi tälle jotain velkaa? Mutta olihan sihteeri asettunut myös itkuisen tytön puolelle, kun tätä oli pahoinpidelty.
Hanna olisi tahtonut paeta villinä laukkaavia ajatuksiaan, mutta ne eivät suostuneet jättämään häntä rauhaan. Tummuva taivas ja synkät parakit hänen ympärillään tuntuivat lähestyvän, tukehduttavan hänet. Kylmyys ei ollut enää vain etäistä pakotusta nivelissä, vaan tunkeutui kaikkien vaatteiden läpi jäädyttäen jopa ajatukset kohmeiseksi sotkuksi.
Ei kuitenkaan kestänyt enää kauaa ennen kuin viimeiset naiset olivat ilmoittaneet nimensä sihteereille ja nämä alkoivat korjata kirjoituskoneitaan pois. Univormupukuinen SS-upseeri harppoi nuoremman upseerin luokse ja nämä lähtivät kävelemään parakkien suuntaan rinta rinnan. Vartijat huusivat läpitunkevalla äänellä aukioilla värjötteleviä naisia liikkumaan. Jalat tuskin kantoivat enää, mutta silti jokainen käveli valittamatta. Hanna yritti olla kompuroimatta, vaikka hänestä tuntuikin, etteivät jalat enää pian suostuisi yhteistyöhän. Nälkä oli kasvanut viimeisten tuntien aikana suunnattomaksi eikä väsynyt mieli kyennyt enää elättelemään haurastakaan toivoa.
Parakki, johon heidät ahdettiin, ei ollut todellakaan tarkoitettu niin monelle ihmiselle. Sen seinät olivat tyhjät ja tummat, lattia kylmä ja likainen. Parakin toisessa päässä oli ovi, joka johti ilmeisesti jonkinlaiseen vastaanottohuoneeseen. He sulloutuivat ahtaaseen tilaan niin tiiviisti, että hengittäminen kävi pian vaikeaksi. Hannasta tuntui, että hän pyörtyisi pian, osa hänestä jopa toivoi sitä. Jospa vain saisi olla tuntematta nälkää, väsymystä ja kipua edes pienen hetken ajan.
Vartijoista vain yksi tuli sisään parakkiin, luultavasti muut jäivät sen ovien ulkopuolelle nauttimaan raikkaasta ilmasta. Sisään tullut Hannalle jo tutuksi käynyt vaaleahiuksinen nainen työntyi naisjoukon lävitse parakin toisessa päässä olevalle ovelle ja astui sisään koputtamatta. Hanna tunsi, kuinka joku sohaisi häntä kyynärpäällä kylkeen, mutta ei jaksanut edes kääntää katsettaan tämän suuntaan. Hän yritti jälleen kerran etsiä äitiään naisten joukosta, mutta ilmeisesti tämä oli viety johonkin toiseen parakkiin lajiteltavaksi tai tarkistettavaksi tai mitä heille ikinä aiottaisinkaan tehdä. Epävarmuus leijui ahtaiden seinien sisällä kuin jokin vaaniva hirviö eikä Hanna pystynyt peittämään levottomuutta omillakaan kasvoillaan.
Hetken päästä vaalea vartija tuli takaisin parakkiin mukanaan lääkärintakkiin pukeutunut keski-ikäinen mies, jonka jykevillä kasvoilla kareili kiinnostunut hymy. Hanna ei pitänyt miehestä, vaikka olikin tottunut ajattelemaan, että kaikki lääkärit tahtoivat ihmisille hyvää. Hänen mieleensä nousi pakostakin heidän vanha perhelääkärinsä Wienissä, aina ystävällinen mutta hyvin teräväkielinen tohtori Geisert. Jokin Hannan sisimmässä kuitenkin sanoi, ettei tuo parakin toisessa päässä seisova mies tahtonut heille hyvää, vaikka tällä olikin lääkärintakki ja lämpimät silmät. Vartija ja lääkäri keskustelivat vielä hetken matalalla äänellä, mutta sitten nainen lähti raivaamaan tietään kohti ulko-ovea. Matkallaan hän käski kirkkaalla äänellä lähimpänä ovea olevia tulemaan perässään takaisin ulos. Hanna käytti parakin seinien tarjoamasta lämmöstä huolimatta tilaisuutta hyväkseen, kääntyi kannoillaan ja huomasi pian katselevansa kivisen muurin yläpuolella kohoavaa tummenevaa taivasta.
Heitä oli tullut ulos ehkä satakunta eikä Hanna edelleenkään kyennyt näkemään vilaustakaan äidistään. Ja mikä pahinta, nyt tyttö oli kadottanut myös isoäitinsä näköpiiristään. Onnettomana hän työnsi kapeasormiset kätensä punavuorisen takkinsa taskuihin pitääkseen ne lämpiminä, mutta pian sormet tavoittivat jotain metallista. Hanna nosti taskustaan kultaisen riipuksen, jossa roikkui taidokkaasti hiottu Daavidin tähti. Hän oli saanut riipuksen kahdeksantoistavuotislahjaksi vanhemmiltaan ja kuljettanut sitä siitä lähtien mukanaan pystymättä edes nukkumaan, jos ei tuntenut sen turvallista painoa kaulallaan. Jos natsit löytäisivät sen, he eivät aikailisi ottaa sitä pois häneltä. Jotenkin ajatus riipuksen joutumisesta noiden kylmäsilmäisten vartijoiden käsiin tuntui kestämättömältä. Hanna puristi raskaan ketjun nyrkkiinsä ja yritti miettiä tapaa, jolla saisi sen pidettyä pois vieraista käsistä; itse hän ei voisi korua pitää, sitä ei ollut hankala päätellä. Ajatukset olivat jotenkin tahmeita, irrallaan Hannan ruumiista, eivätkä totelleet häntä samalla tavalla kuin ennen.
Hannan pikkuveli Jan oli kerran piilottanut äidin arvokkaimmat kultakorut hautaamalla ne heidän kesäasuntonsa takapihalle Wienerwaldiin. Kun äiti oli illalla pukeutunut siniseen silkkipukuunsa ja yrittänyt etsiä korujaan, ei niitä ollut löytynyt mistään. Jan oli leikkinyt viatonta, yrittänyt olla katsomatta äiti silmiin, mutta leveä hymy pikkupojan kasvoilla oli paljastanut hänet. Hanna oli istunut verannalla taivaalla leikkivän ilta-auringon hivellessä hänen kasvojaan, kun Jan oli puhisten kaivanut koruja esiin puutarhasta. Kultaisina kimmeltävät rannerenkaat ja hopeiset sormukset palasivat multaisina, mutta muuten vahingoittumattomina äidin käsiin. Hannasta ja isästä koko tapahtuma oli yksinomaan huvittava, äiti taas oli täysin eri mieltä. Hymy nousi Hannan huulille hänen muistellessaan äidin tiukkaa, paheksuvaa ilmettä, kun isä oli nauranut kuollakseen tilanteen huvittavuudelle. Ehkä Hanna voisi tässä tilanteessa käyttää pikkuveljeltä opittua keinoa, haudata riipuksen maahan? Silloin sillä ei ainakaan kasvatettaisi natsien ennestäänkin suurta varallisuutta.
Hanna vilkaisi vartijoita, jotka seisoivat naisjoukon vieressä koirineen. Hiljaisuus oli läpitunkeva, kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan eivätkä koirat näyttäneet enää kovin halukkailta vahdeilta. Muutamat vangit kuiskailivat pelokkaasti keskenään vilkaisten vähän väliä ympärilleen kuin peläten, että joku antaisi heidät ilmi hetkenä minä hyvänsä. Eräs vierustoverilleen kuiskailevista naisista näytti etäisesti tutulta, Hanna tiesi nähneensä tämän jossain aikaisemminkin. Oikeastaan hän oli ihmeissään siitä, kuinka harvat ihmiset näyttivät tutuilta, olihan heistä suurin osa kotoisin Wienistä, samoilta seuduilta kuin Hannakin. Ehkä tilanteen epävarmuus aiheutti sen, että kaikki naiset sulautuivat samaksi onnettomaksi massaksi, josta oli vaikea poimia tuttuja ja turvallisia piirteitä. Tutun näköinen nainen käänsi katseensa kohti Hannaa, tällä oli mustat kiiltävät hiukset ja kasvonpiirteet, jotka toivat etäisesti mieleen Egyptin muinaiset kuningattaret. Hanna hymyili naiselle, mutta tämä ei vastannut hymyyn, vaan vastasi ystävälliseen eleeseen ainoastaan epäröivällä päännyökkäyksellä. Ehkä hänkin luuli Hannan pelaavan jotain peliä, valehdelleen kaikille suhteistaan natseihin. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Koko tilanne tuntui typerältä ja täysin tarkoituksettomalta.
Koira haukkui äkkiä aivan naisjoukon vierellä, ja Hanna oli tipauttaa kädessään olevan riipuksen maahan säikähdyksestä. Hän kuitenkin sai pidettyä sen kankeiden sormiensa välissä ja vilkaisi parakin nurkalle, jolle oli vain muutama metri matkaa. Ehkä hän pystyisi sujahtamaan ihmisjoukon lävitse ilman, että vartijat huomaisivat? Sydän rinnassa kiivaasti hakaten Hanna siirtyi muutaman askeleen oikealle toivoen, etteivät hänen nahkakenkänsä olisi pitäneet niin kovaa ääntä hiekanjyvien musertuessa niiden alle. Tämä ei voisi mitenkään onnistua, hän jäisi kiinni viimeistään astuessaan ulos rivistä.
Juuri silloin tapahtui jotain, joka sai Hannan uskomaan, että Jumala oli edelleen hänen puolellaan. Eräs taaempana ryhmässä seisova vanha nainen alkoi valittaa niin kovalla äänellä, että jokainen Hannan ympärillä kääntyi katsomaan tätä. Rivin vierellä seisonut vartija nosti myös katseensa ja lähti tunkeutumaan kohti paikkaa, jossa vanhus seisoi työntäen samalla vankeja tylysti tieltään. Hämmennys toi Hannalle tilaisuuden. Hän seisoi melkein joukon oikeassa reunassa, parakin nurkan ja hänen välissään oli vain muutama vanki, joiden katseet olivat kohdistuneet edelleen valittavaan vanhaan naiseen ja vartioiden yrityksiin saada tämä hiljaiseksi. Kaikessa hiljaisuudessa Hanna hivuttautui lähemmäs parakkia toivoen, että hänen hyvä onnensa jatkuisi edelleen.
Enää muutama metri, niin Hanna voisi piilottaa riipuksen parakkia ympäröivän routaisen maan alle. Vartijat eivät kääntäneet katsettaan, kun yksinäinen tyttö pujahti nurkan taakse, piiloon katseilta. Hanna oli äimistynyt hyvästä onnestaan, mutta muistutti itseään siitä, ettei takaisin palaaminen välttämättä kävisi yhtä helposti. Aikailematta hän pyyhkäisi ruskeat hiussuortuvat tummilta silmiltään ja kumartui kaivamaan maahan pientä kuoppaa niin hiljaa kuin kykeni.
Maa oli niin jäässä, että sen kaivaminen vihloi Hannan kynsiä ja lähetti kivun aallon käsivartta pitkin ylöspäin. Hän ei kuitenkaan lopettanut, sillä vaihtoehtoja ei juuri ollut. Pian maahan oli syntynyt vaatimaton, tuskin viittä senttiä syvä kuoppa, ja Hannan leninki oli sotkeutunut multaan ja ruohonkorsiin. Juuri kun hän oli irrottamassa sormiaan riipuksen ympäriltä ja antamassa sen pudota kuoppaan, vierestä kuuluva matala, hieman hämmästynyt ääni sai tytön säpsähtämään ja nousemaan ylös niin nopeasti, että hän oli menettää tasapainonsa.
”Mitä ihmettä te täällä teette?” Ääni kuului tummahiuksiselle miehelle, jonka ääni oli vakava, mutta silmistä loisti huvittuneisuus. Hannan tunnisti pian miehen samaksi, joka oli puolustanut häntä aiemmin aukiolla.
”Minä - en mitään - palaan heti takaisin, jos annatte minun mennä.” Hanna kääntyi lähteäkseen, mutta mies tarttui häntä käsivarresta.
”Yritätte piilottaa jotain, etkö vain? Otatte aika suuren riskin, nuo tuolla eivät ole kovin iloisia karkureista.” Hanna ei sanonut mitään. Hän toivoi, että mies päästäisi otteensa ennen kuin joku vartijoista huomaisi kurkistaa parakin nurkan taakse.
”Ei, en mitään sellaista. Voisitteko päästää irti?”
”Minä en ole sokea, voitte antaa riipuksen minulle. Voin säilyttää sitä puolestanne.” Hanna jähmettyi. Hänkö antaisi vapaaehtoisesti kallisarvoisimman aarteensa säilytettäväksi natsille? Siinä tapauksessa olisi aivan yksi ja sama ottaa se mukaan parakkiin ja luovuttaa vartijoille.
”Uskokaa jo, ei minulla ole mitään!”
”Teillä näyttää olevan taipumusta uhkarohkeuteen, juutalaistyttö. Ei varmaan ole tarpeellista sanoa, että se, mitä teitte aikaisemmin päivällä, oli hyvin, hyvin ajattelematonta.” Miehen ääni kuulosti leikkisältä, mutta kasvot olivat vakavat. Hanna ei osannut päätellä tämän äänensävystä, oliko lause tarkoitettu kehuksi vai moitteeksi. Ehkä se oli molempia.
”Miksi te puolustitte minua?” Hanna lakkasi pyrkimästä takaisin aukioille ja nosti katseensa miehen harmaisiin silmiin.
”Koska veljeni ei tiedä mitä tekee. Ei noin rohkeaa tyttöä kuin te sovi ampua.” Miehen äänessä oli jotain, jota Hanna ei osannut täysin tunnistaa. Tämän miellyttäville kasvoille leviävä veitikkamainen hymy sai Hannan kääntämään katseensa toisaalle.
”Saanko nyt mennä?”
”Vielä hetki. Jos ette halua antaa riipusta noille idiooteille tuolla, on parempi antaa se minulle. Routainen maa pilaa kullan.” Jokin miehen silmissä sai Hannan luottamaan häneen, tuntemaan, ettei tämä ollut yksi niistä, jotka tahtoivat tuhota hänen elämänsä. Epäröiden Hanna kohotti riipusta puristavan kätensä ja asetti raskaan ketjun varovaisesti miehen käteen. Tämän työnsi sen taskuunsa edelleen hymyillen.
”Pidän siitä hyvää huolta. Mikä teidän nimenne on, jotta osaan antaa sen takaisinkin?”
”Hanna, minä olen Hanna.”
”Näkemiin sitten, Hanna. Minä olen Claus.” Mies kumartui Hannan puoleen ja suuteli tätä keveästi molemmille poskille. Tyttö oli iloinen, että parakin varjo ja pimenevä ilta estivät heitä näkemästä toisiaan kunnolla, muuten mies olisi huomannut Hannan vaivaantuneisuuden.
”Minä autan sinua, jos vain tahdot.” Hannan tunsi hetken miehen huulet korvaansa vasten, sitten tämän kääntyi ja asteli pois, kadoten pian parakkien välissä syvenevään mustaan pimeyteen.