Flag Of Freedom - luku kaksi
Ravensbrück 10.9.1939
Ensimmäistä kertaa vuosikausiin kynä ei tahtonut totella Clausia. Se liikkui täysin oman tahtonsa mukaan, kadotti sanoja ja teki lauseista avuttomia. Pyöreät kirjaimet tuntuivat nauravan miehelle eikä hän viidennen rutatun paperin jälkeen enää aloittanut uutta, vaan keskittyi sen sijaan tuijottamaan ulos parakin sumeasta ikkunasta. Vankien olisi täytynyt olla paikalla jo kymmenen minuuttia sitten eikä Claus osannut kuvitella, mikä heitä oli viivästyttänyt. Adrian oli suurpiirteinen monissa asioissa, mutta tarkka siitä, että aikatauluista ei lipsuttu. Hän oli jopa kävellyt matkan asemalta leiriin useamman kerran saadakseen varmuuden siitä, kuinka paljon aikaa se veisi. Claus vilkaisi vielä kerran ulos ikkunasta jääden sitten leikittelemään kynällään ajatukset villinä kirmaten.
Claus ei voinut vieläkään ymmärtää, miksi oli ylipäänsä suostunut sihteeriksi tähän ensimmäiseen kuljetukseen; ehkä hän ei vain ollut jaksanut riidellä. Isän henkilökohtainen sihteeri oli sairastunut eikä Adrian ollut ottanut kuuleviin korviinsakaan sitä mahdollisuutta, että he olisivat pärjänneet yhdellä kirjanpitäjällä. Joku ulkopuolinen olisi saattanut kuvitella, ettei Adrian tahtonut seisottaa juutalaisia turhaan kylmässä syysilmassa, mutta Claus tiesi paremmin. Tuskin Adrian juutalaisista välitti, hän tahtoi vain kaiken sujuvan täydellisen jouhevasti, ettei kukaan voisi moittia hänen organisointikykyään. Claus ei ollut ollenkaan varma moisen kyvyn olemassaolosta, mutta ei koskaan voisi sanoisi sitä Adrianille. Ei hän uskaltaisi.
Viima tunkeutui sisään parakin seinissä olevista raoista, ja Claus katsoi parhaaksi vetää äskettäin riisumansa takin takaisin päälleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten kaikki ne Wienistä tulleet naiset saattaisivat selvitä kylmästä talvesta tällaisissa kopperoissa. Sisimmässään mies kuitenkin tiesi, ettei juutalaisten olisi tarkoituskaan selvitä, ei leiri tulisi olemaan heille koti tai turvapaikka. Clausilla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan siitä, miten Adrian ja hänen isänsä aikoisivat kohdella naisparkoja, jotka oli raahattu pois kodeistaan ja erotettu perheistään. Kaikki viime kuukausina tapahtunut oli ollut kuin järjetöntä, absurdia unta, josta suurin osa ihmisistä tuntui nauttvani täysin rinnoin. Sota oli ollut viimeinen tikki. Adrian oli sen syttymisestä niin iloinen, että Claus olisi tahtonut lyödä häntä, pakottaa hänet ajattelemaan selvästi. Miehen itsensä mielestä hänen ajatuksissaan ei ollut mitään selvittämistä, ne olivat täydellisiä, ilmensivät loistavasti sitä kauneutta, joka heidän ympärillään nykyään vallitsi. Pahinta kaikessa oli, ettei Claus uskaltanut edes nauraa Adrianin paatokselle. Tämä oli niin tosissaan, että se melkein sattui.
Parakin ulkopuolelta kuului koiran turhautunutta haukuntaa, ja Claus kohotti katseensa pöydän mahonkisesta pinnasta. Parakkien keskellä sijaitseva leiriaukio oli alkanut täyttyä ihmisistä, aran ja väsyneen näköisistä naisista, joilla oli liian ohuet päällystakit ja nuhruiset mekot. Leirin vartijat, kovan ja melkein pelottavan näköiset naiset, huutelivat näille käskyjä ja antoivat koiriensa säikäyttää nämä aina, kun joku eksyi askeleenkin ulos rivistä. Claus etsi Adriania katseellaan, muttei löytänyt tämän hahmoa ihmisten joukosta. Melkein liioitellun rauhallisesti mies nousi tuoliltaan, suoristi vaateensa ja asteli narisevan lattian poikki ovelle.
Sihteerien pöydät sijaitsivat aukion toisella puolella. Sinne pääseminen osoittautui melkein mahdottomaksi, vaikka riveissä seisovat pelokkaat naiset väistivätkin Clausia kuin tämä olisi kantanut jotakin tarttuvaa tautia. Ja niinhän minä kannankin, Claus ajatteli katkerana, sitä kutsutaan arjalaiseksi typeryydeksi. Claus pohti paljon muutakin kulkiessaan loputtomien naisrivistöjen ohitse; hänestä oli sääli, että niin kauniit ja viattoman näköiset ihmiset joutuivat välikappaleiksi tällaisiin järjettömyyksiin. Oli hän sen ääneenkin sanonut, mutta Adrian oli vain nauranut ja kehottanut Clausia katsomaan uudemman kerran: ”Ei, he eivät ole viattomia, he ovat heikentäneet Saksan kansaa vuosisatojen ajan, tehneet meidän verestämme epäpuhdasta. Siitä täytyy tehdä loppu”. Mutta eihän Adriankaan voinut olla huomaamatta nuorten naisten kauniita kasvoja ja siroja jäseniä, vaikka olikin lähestulkoon naimisissa. Claus sääli Adrianin kihlattua Greteliä, kilttiä ja herttaista tehtailijan tytärtä, koska tämä viettäisi loppuelämänsä Adrianin kaltaisen kiihkoilijan kanssa. Vaalea enkelimäinen Gretel tarvitsisi tasaisen miehen, joka antaisi hänelle lahjoja ja todistaisi hänelle rakkauttaan mitä ihmeellisimmin keinoin. Adrian ei tällaiseen kykenisi. Hänestä oli tullut viime aikoina niin itsekeskeinen, että sitä oli joskus vaikea ymmärtää.
Päästyään toiselle puolelle aukiota Claus tarrasi erästä naisvartijaa käsivarresta kysyäkseen, mihin Adrian oli jäänyt. Tämä kääntyi vastahakoisesti miehen puoleen; vartijat eivät pitäneet Clausista, mutta onneksi tunne oli molemminpuoleinen. Vielä Clausiakin enemmän naiset kuitenkin inhosivat Adriania, joka oli aina suuna päänä joka puolella antamatta kenellekään tilaa hengittää.
”Missä Adrian on? Eikö hän tullutkaan asemalle?” Claus oli varma, ettei Adrian ollut jättänyt ensimmäistä suurta tilaisuuttaan käyttämättä, mutta ei tämän tapaista ollut kadotakaan.
”Hän jäi jälkeen, siellä tuli jotain ongelmia jonkun juutalaisluntun kanssa.” Naisen paksut hoitamattomat kulmakarvat kohosivat aavistuksen, kun hän katsoi Clausia. Ehkäpä hän mietti, miten kukaan saattoi olla pahoillaan Adrianin poissaolosta.
”Kiitos.” Nainen, jonka nimen Claus muisteli olevan Christa, nyökkäsi vaiteliaana ja kääntyi takaisin työhönsä. Viimeisetkin juutalaiset olivat päässeet portista leirin suurelle hiekkapihalle, ja heidän takanaan jälkimmäisenä käveli Adrian tutuksi käynyt kopea ilme kasvoillaan. Tämä pysähtyi keskustelemaan pitkän ja voimakkaan lääkärintakkiin pukeutuneen miehen kanssa reunimmaisen parakin luokse, mutta jatkoi pian matkaansa kohti Clausia.
”Mitä sinä vielä odottelet, pöytäsi on tuolla.” Adrian osoitti ruskeaa työpöytää, jonka molempiin päihin oli asetettu tuoli ja kirjoituskone.
”Itse asiassa odotin sinua, missä olit? Vartija sanoi, että juutalaisten kanssa oli jotain ongelmia.”
”Jotain pientä viivästystä, ei mitään tärkeää.” Adrian ohitti kysymyksen olankohautuksella ja korjasi lakkinsa asentoa suoremmaksi. Hänen ylenkatseellisesta äänensävystään ei kuitenkaan voinut erehtyä.
”Aika outoa, että olet vartin myöhässä aikataulusta 'ei minkään' takia.”
”Jospa sinä vain keskittyisit tekemään työsi ja antaisit minun tehdä omani? Sovitaanko niin?” Adrianin ärtyneet sanat saivat Clausin perääntymään: nyt ei olisi oikea aika riidellä.
”Sovitaan vain.” Ja taas kerran hän antoi periksi taistelematta, mikä loistavasta esimerkki miehestä hän olikaan.
Adrian seurasi Clausia, kun tämä käveli pöydän luokse asettuen istumaan sen toiselle puolella. Sturmbannführer Kleinen sihteeri vilkaisi Clausia arasti, mutta käänsi sitten katseensa kirjoituskoneeseensa. Clausin istuuduttua kovalle puupenkille Adrian kumartui hänen puoleensa.
”Kirjoita jokaisen nimi omalle rivilleen ja merkitse ei-juutalaiset jotenkin. Niin että heidät erottaa juutalaista.”
”Miksi?” Claus ei oikein ymmärtänyt, mitä väliä ihmisten rodulla enää tässä tilanteessa oli.
”Tohtori Flügel tahtoo niin tehtävän, en minä tiedä miksi. Kaipa hän haluaa tehdä jotain kokeita vangeilla.” Vankien käyttäminen koekaniineina kuulosti vähintäänkin epäilyttävältä, mutta Claus ei sanonut mitään.
”Miten minä merkitsen heidät?”
”Älä kysele tyhmiä, minulle se on yksi ja sama. Piirrä vaikka kenguru heidän nimensä perään jos tahdot, kunhan tulevat merkityiksi!”
”Kyllä minä merkitsen, älä hermostu, sinä katkaiset vielä verisuonen päästäsi tällä menolla.”
”Pääsisinpä ainakin sinusta eroon”, Adrian sähähti ja lähti kävelemään pitkin, hermostunein askelin kohti aukion keskustaa. Claus katsoi hetken hänen peräänsä, mutta vilkaisi sitten vieressään istuvaa sihteerikköä. Tämä huomasi katseen ja punastui heleästi, yrittäen kuitenkin näyttää välinpitämättömältä. Tyttö oli juuri sellainen viehättävä ja ujo, jollaisista Claus piti. Kyllä hän piti kaikenlaisista naisista, mutta eniten juuri tuollaisista. Oli upeaa huomata, miten uusia puolia heistä lähemmässä kontaktissa paljastui.
Aukioille ryhmittyneet naiset liikuskelivat levottomasti luoden pelokkaita katseita vartijoihin ja heidän suuriin mustiin koiriinsa. Adrian seisoi Kleinen ja muutaman vartijan kanssa sivummalla. Heidän keskustelunsa näytti kangertelevalta eikä se juuri kummastuttanut Clausia. Adrian ei arvostanut tippaakaan Kleineä, joka oli hänen mielestään paitsi täysi vätys myös toisen luokan kansallissosialisti. Mies ei voinut ymmärtää, miten heidän isänsä piti tätä henkilökohtaisena ystävänään ja miksi Kleine ylipäänsä oli upseeri. Clausin mielestä Kleine oli tarpeeksi rauhallinen tasapainottamaan impulsiivista Adriania. Ongelma oli ainoastaan siinä, että Adrian ei kestänyt sitä, että upseeri oli häntä ylempänä arvojärjestyksessä. Adrian jos kuka tahtoi yksin pitää kaikki langat käsissään.
Greta, pitkä ja pelottavan näköinen vartija, alkoi ensimmäisenä huudella kalpeille naisille käskyjä. Pian nämä alkoivat yhtenä pitkänä letkana valua sen pöydän luokse, jonka takana Claus ja kaunis sihteerikkö istuivat. Kukaan ei sanonut sanaakaan, useimmat kävelivät katseet alas luotuina, mutta muutamien silmissä näkyi voimatonta uhmaa. Clausista tuntui pahalta katsella heidän itkuisia kasvojaan ja väsyneitä olemuksiaan, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Epätietoisena Claus nosti harmaiden silmiensä katseen jonon ensimmäiseen naiseen, joka likaisesta leningistään ja sotkuisesta ulkomuodostaan huolimatta vastasi hänen katseeseensa avoimesti. Jälleen kerran Claus mietti, miten tähän oli tultu, miten nämä arvokkaat naiset olivat päätyneet tähän tilanteeseen.
”Nimi?” Adrian oli käskenyt pitää kysymykset mahdollisimman lyhyinä, jotta aikaa ei kuluisi turhaan.
”Judith Süss.”
”Ikä?”
”26 vuotta.”
”Terveydentila?”
”Hyvä.” Claus nyökkäsi pöydän vierellä seisovalle vartijalle, ja tämä käski naista siirtymään pöydän oikealla puolella olevien parakkien vierelle. Siellä seisoi Christa koirineen varmistamassa, ettei kukaan vangeista yrittäisi karata. Aivan kuin he muurien ja sähköistettyjen piikkilankojen ylitse olisivat päässeetkään. Juutalaisnainen käveli pää pystyssä Clausin ohitse, luomatta häneen enää katsettakaan. Claus tunsi itsensä niin paljon arvottomammaksi kuin nämä ylpeät vangit, että häntä melkein hävetti. Mies yritti tavoittaa kauempana toimitusta valvovan Adrianin katseen, mutta tämän silmät eivät nähneet muuta kuin editseen kävelevien ”ali-ihmisten” ehtymättömän virran.
Nainen toisensa jälkeen kertoi nimensä Clausille, jotkut alistuneella, hiljaisella äänellä, jotkut melkeinpä röyhkeästi. Kirjoituskoneen näppäimet painuivat ylös ja alas, kirjoittivat nimiä ja numeroita kirjoittamasta päästyään. Kaikki naiset ilmoittivat terveydentilansa olevan hyvä, vaikka heidän silmänsä olisivat kiiltäneet kuumeisina ja jalat tuskin kantaneet väsymyksestä. Clausin vieressä seisova vartija osoitti näille naisille paikan pöydän vasemmalla puolella, eivätkä nämä voineet muuta kuin totella. Tunnit kuluivat eikä jono tuntunut lyhenevän metriäkään. Clausin kättä alkoi särkeä pian, mutta Adrian olisi luultavasti vain nauranut, jos hän olisi mennyt ehdottelemaan tauon pitämistä. Tuuli alkoi yltyä, vangit siirtelivät painoaan jalalta toiselle yrittäen turhaan lämmittää itseään. Jotkut kietoivat kätensä toistensa ympärille, mutta vartijat erottivat heidät tylysti. Myös Clausia alkoi palella huolimatta paksusta syystakista, jonka hän oli aamulla pistänyt päällensä. Mies ei halunnut kuvitellakaan, kuinka kylmä vangeilla oli ohuissa mekoissaan ja kengissä, joita ei ollut tarkoitettu tuntikausien ulkona värjöttelemiseen.
Jono siirtyi eteenpäin, lyheni tuskallisen hitaasti. Kun Claus oli kirjoittamassa ylös kaksikymmenvuotiaan Stephanie Liebermannin tietoja, viereisessä jonossa syntyi hälinää. Nuoren sihteerinaisen vieressä seisova hoikka mutta varman näköinen naisvartija oli osoittanut vanhan, pahasti kylmettyneen näköisen naisen vasemmalle muiden sairaiden joukkoon. Naisen takana seisonut tummansiniseen puuvillaleninkiin pukeutunut tyttö, arviolta kuusitoistakesäinen, oli tarrautunut tiukasti kiinni vanhan naisen takkiin päästämättä tätä lähtemään. Tytön kasvoilta loistava pakokauhu sai Clausin kääntämään katseensa pois.
”Ei hän ole sairas, älkää ampuko häntä! Älkää!” Vanha nainen yritti kääntyä tytön puoleen, rauhoitella häntä, mutta vartija kiskoi heidät erilleen. Kun tyttö yritti rynnätä isoäitinsä perään, paikalle saapunut Christa tyrkkäsi tämän kovakouraisesti takaisin riviin. Tyttö kaatui kyljelleen maahan ja karkea hiekka raapi hänen käsivartensa verille. Christa tarrautui tytön leninkiin niin raa’asti, ettei Claus enää voinut olla hiljaa.
”Herran tähden, antakaa hänen olla!” Vartija käänsi katseensa Clausiin ja oli avaamassa suutaan sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten. Ilmeisesti hän ajatteli, ettei leirin ylimmän komendantin poikaa kannattanut suututtaa. Tilanne olisi saattanut päättyä Clausin tahdon mukaan, ellei Adrian olisi saapastellut paikalle.
”Miksi te ette osaa hoitaa mitään kunnolla! Ei tässä kaivata enää lisää viivästyksiä ja ongelmia!” Adrianin ääni kuulosti kyllästyneeltä, vihaiseltakin.
”Ette te saisi kohdella näitä naisia miten sattuu, osoittaisitte edes vähän kunnioitusta!” Claus tiesi jo päästessään lauseensa loppuun, että oli tehnyt suuren virheen: kyseenalaistanut Adrianin menettelytavat.
”Jospa sinä olisit vain hiljaa ja jättäisit tämän asian minulle”, Adrian ärähti Clausille ja astui askeleen lähemmäs maassa makaavaa tyttöä. Tämä näytti kauhusta kangistuneelta, eikä varmasti olisi kyennyt karkaamaan, vaikka olisikin saanut siihen mahdollisuuden. Adrian töni edessään seisovat naiset pois tieltään ja repi mustatukkaisen, pakokauhuisen tytön pystyyn.
”Turha tässä on alkaa jutkuja säälimään, mutta sinulta onkin aina puuttunut todellisuudentaju, Claus!” Adrian tönäisi tytön tämän takana seisovien juutalaisten päälle, mutta nämä eivät väistäneet. Kapeakasvoinen ja hyvin nuori tummasilmäinen naine kietoi kätensä tärisevän tytön ympärille ja nosti katseensa Adrianiin.
”Sinä et voi puhua kenellekään todellisuudesta, hirviö!” Syntyi hiljaisuus, joka kalvoi Clausin korvia, sai hänet melkein puolikuoliaaksi pelosta. Adrian jähmettyi kesken hermostuneen kädenliikkeensä, hänen silmänsä tummuivat vihasta. Claus huomasi, miten tämä tavoitteli asettaan, eikä todellakaan aikonut seisoa toimettomana. Muutamalla askeleella hän oli pikkuveljensä luona ja kiskoi tämän kauemmas rivistöstä.
”Lopeta, Adrian, tämä on hulluutta!”
”Jos joku täällä on hullu, niin se en ole minä!”
”Sinä et ammu tuota tyttöä, et varmasti, minä en anna sinun tehdä sitä.” Mutta Adrian vain nauroi ylenkatseellisesti.
”Sinähän et minua estä!”
”Varmasti estän, minä kerron isälle, että sinä ammuskelet hänen työläisiään täysin mielivaltaisesti. Sitten nähdään, kuinka kauan olet vielä hänen oikea kätensä!” Adrianin katse oli niin vihamielinen, että Claus pelkäsi tämän hyökkäävän hänen kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä. Saman oli ilmeisesti huomannut myös upseeri Kleine, joka kiiruhti aukion poikki huolestunut ilme ahavoituneilla kasvoillaan.
”Rauhoittukaa nyt molemmat. Adrian, on parempi, ettet ammu enää ketään tänään.”
”Enää ketään? Kuinka monta ihmistä sinä olet jo ampunut?” Clausin kysymys oli hämmentynyt, surullinenkin.
”Se tuskin on sinun päänvaivasi!” Adrian sähähti.
”Minähän sanoin jo, rauhoittukaa! Tämä ei palvele mitään tarkoitusta!”
”Et palvele sinäkään, ei teistä kumpikaan. Siirtykää heidän joukkoonsa, jos tahdotte valita sen puolen!” Adrian osoitti jonoissa seisovia onnettomia naisia.
”Mielelläni siirtyisinkin”, Claus totesi kylmästi ja vilkaisemattakaan enää veljeään hän lähti astelemaan pois miesten luota.
”Mihin sinä menet? Tule heti takaisin!” Claus oli kuin ei olisi kuullutkaan Adrianin vihaisia huutoja. Katsomatta sivuilleen hän käveli ohi harmaiden parakkien, merkityksettömien kukkaistutusten ja korkeiden, kylmien vartiotornien. Leirin portin jäädessä taakse Claus kykeni hengittämään hieman vapaammin, mutta nimetön, tuskainen pettymys painoi häntä raskaana ja lopullisena.
Ensimmäistä kertaa vuosikausiin kynä ei tahtonut totella Clausia. Se liikkui täysin oman tahtonsa mukaan, kadotti sanoja ja teki lauseista avuttomia. Pyöreät kirjaimet tuntuivat nauravan miehelle eikä hän viidennen rutatun paperin jälkeen enää aloittanut uutta, vaan keskittyi sen sijaan tuijottamaan ulos parakin sumeasta ikkunasta. Vankien olisi täytynyt olla paikalla jo kymmenen minuuttia sitten eikä Claus osannut kuvitella, mikä heitä oli viivästyttänyt. Adrian oli suurpiirteinen monissa asioissa, mutta tarkka siitä, että aikatauluista ei lipsuttu. Hän oli jopa kävellyt matkan asemalta leiriin useamman kerran saadakseen varmuuden siitä, kuinka paljon aikaa se veisi. Claus vilkaisi vielä kerran ulos ikkunasta jääden sitten leikittelemään kynällään ajatukset villinä kirmaten.
Claus ei voinut vieläkään ymmärtää, miksi oli ylipäänsä suostunut sihteeriksi tähän ensimmäiseen kuljetukseen; ehkä hän ei vain ollut jaksanut riidellä. Isän henkilökohtainen sihteeri oli sairastunut eikä Adrian ollut ottanut kuuleviin korviinsakaan sitä mahdollisuutta, että he olisivat pärjänneet yhdellä kirjanpitäjällä. Joku ulkopuolinen olisi saattanut kuvitella, ettei Adrian tahtonut seisottaa juutalaisia turhaan kylmässä syysilmassa, mutta Claus tiesi paremmin. Tuskin Adrian juutalaisista välitti, hän tahtoi vain kaiken sujuvan täydellisen jouhevasti, ettei kukaan voisi moittia hänen organisointikykyään. Claus ei ollut ollenkaan varma moisen kyvyn olemassaolosta, mutta ei koskaan voisi sanoisi sitä Adrianille. Ei hän uskaltaisi.
Viima tunkeutui sisään parakin seinissä olevista raoista, ja Claus katsoi parhaaksi vetää äskettäin riisumansa takin takaisin päälleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten kaikki ne Wienistä tulleet naiset saattaisivat selvitä kylmästä talvesta tällaisissa kopperoissa. Sisimmässään mies kuitenkin tiesi, ettei juutalaisten olisi tarkoituskaan selvitä, ei leiri tulisi olemaan heille koti tai turvapaikka. Clausilla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan siitä, miten Adrian ja hänen isänsä aikoisivat kohdella naisparkoja, jotka oli raahattu pois kodeistaan ja erotettu perheistään. Kaikki viime kuukausina tapahtunut oli ollut kuin järjetöntä, absurdia unta, josta suurin osa ihmisistä tuntui nauttvani täysin rinnoin. Sota oli ollut viimeinen tikki. Adrian oli sen syttymisestä niin iloinen, että Claus olisi tahtonut lyödä häntä, pakottaa hänet ajattelemaan selvästi. Miehen itsensä mielestä hänen ajatuksissaan ei ollut mitään selvittämistä, ne olivat täydellisiä, ilmensivät loistavasti sitä kauneutta, joka heidän ympärillään nykyään vallitsi. Pahinta kaikessa oli, ettei Claus uskaltanut edes nauraa Adrianin paatokselle. Tämä oli niin tosissaan, että se melkein sattui.
Parakin ulkopuolelta kuului koiran turhautunutta haukuntaa, ja Claus kohotti katseensa pöydän mahonkisesta pinnasta. Parakkien keskellä sijaitseva leiriaukio oli alkanut täyttyä ihmisistä, aran ja väsyneen näköisistä naisista, joilla oli liian ohuet päällystakit ja nuhruiset mekot. Leirin vartijat, kovan ja melkein pelottavan näköiset naiset, huutelivat näille käskyjä ja antoivat koiriensa säikäyttää nämä aina, kun joku eksyi askeleenkin ulos rivistä. Claus etsi Adriania katseellaan, muttei löytänyt tämän hahmoa ihmisten joukosta. Melkein liioitellun rauhallisesti mies nousi tuoliltaan, suoristi vaateensa ja asteli narisevan lattian poikki ovelle.
Sihteerien pöydät sijaitsivat aukion toisella puolella. Sinne pääseminen osoittautui melkein mahdottomaksi, vaikka riveissä seisovat pelokkaat naiset väistivätkin Clausia kuin tämä olisi kantanut jotakin tarttuvaa tautia. Ja niinhän minä kannankin, Claus ajatteli katkerana, sitä kutsutaan arjalaiseksi typeryydeksi. Claus pohti paljon muutakin kulkiessaan loputtomien naisrivistöjen ohitse; hänestä oli sääli, että niin kauniit ja viattoman näköiset ihmiset joutuivat välikappaleiksi tällaisiin järjettömyyksiin. Oli hän sen ääneenkin sanonut, mutta Adrian oli vain nauranut ja kehottanut Clausia katsomaan uudemman kerran: ”Ei, he eivät ole viattomia, he ovat heikentäneet Saksan kansaa vuosisatojen ajan, tehneet meidän verestämme epäpuhdasta. Siitä täytyy tehdä loppu”. Mutta eihän Adriankaan voinut olla huomaamatta nuorten naisten kauniita kasvoja ja siroja jäseniä, vaikka olikin lähestulkoon naimisissa. Claus sääli Adrianin kihlattua Greteliä, kilttiä ja herttaista tehtailijan tytärtä, koska tämä viettäisi loppuelämänsä Adrianin kaltaisen kiihkoilijan kanssa. Vaalea enkelimäinen Gretel tarvitsisi tasaisen miehen, joka antaisi hänelle lahjoja ja todistaisi hänelle rakkauttaan mitä ihmeellisimmin keinoin. Adrian ei tällaiseen kykenisi. Hänestä oli tullut viime aikoina niin itsekeskeinen, että sitä oli joskus vaikea ymmärtää.
Päästyään toiselle puolelle aukiota Claus tarrasi erästä naisvartijaa käsivarresta kysyäkseen, mihin Adrian oli jäänyt. Tämä kääntyi vastahakoisesti miehen puoleen; vartijat eivät pitäneet Clausista, mutta onneksi tunne oli molemminpuoleinen. Vielä Clausiakin enemmän naiset kuitenkin inhosivat Adriania, joka oli aina suuna päänä joka puolella antamatta kenellekään tilaa hengittää.
”Missä Adrian on? Eikö hän tullutkaan asemalle?” Claus oli varma, ettei Adrian ollut jättänyt ensimmäistä suurta tilaisuuttaan käyttämättä, mutta ei tämän tapaista ollut kadotakaan.
”Hän jäi jälkeen, siellä tuli jotain ongelmia jonkun juutalaisluntun kanssa.” Naisen paksut hoitamattomat kulmakarvat kohosivat aavistuksen, kun hän katsoi Clausia. Ehkäpä hän mietti, miten kukaan saattoi olla pahoillaan Adrianin poissaolosta.
”Kiitos.” Nainen, jonka nimen Claus muisteli olevan Christa, nyökkäsi vaiteliaana ja kääntyi takaisin työhönsä. Viimeisetkin juutalaiset olivat päässeet portista leirin suurelle hiekkapihalle, ja heidän takanaan jälkimmäisenä käveli Adrian tutuksi käynyt kopea ilme kasvoillaan. Tämä pysähtyi keskustelemaan pitkän ja voimakkaan lääkärintakkiin pukeutuneen miehen kanssa reunimmaisen parakin luokse, mutta jatkoi pian matkaansa kohti Clausia.
”Mitä sinä vielä odottelet, pöytäsi on tuolla.” Adrian osoitti ruskeaa työpöytää, jonka molempiin päihin oli asetettu tuoli ja kirjoituskone.
”Itse asiassa odotin sinua, missä olit? Vartija sanoi, että juutalaisten kanssa oli jotain ongelmia.”
”Jotain pientä viivästystä, ei mitään tärkeää.” Adrian ohitti kysymyksen olankohautuksella ja korjasi lakkinsa asentoa suoremmaksi. Hänen ylenkatseellisesta äänensävystään ei kuitenkaan voinut erehtyä.
”Aika outoa, että olet vartin myöhässä aikataulusta 'ei minkään' takia.”
”Jospa sinä vain keskittyisit tekemään työsi ja antaisit minun tehdä omani? Sovitaanko niin?” Adrianin ärtyneet sanat saivat Clausin perääntymään: nyt ei olisi oikea aika riidellä.
”Sovitaan vain.” Ja taas kerran hän antoi periksi taistelematta, mikä loistavasta esimerkki miehestä hän olikaan.
Adrian seurasi Clausia, kun tämä käveli pöydän luokse asettuen istumaan sen toiselle puolella. Sturmbannführer Kleinen sihteeri vilkaisi Clausia arasti, mutta käänsi sitten katseensa kirjoituskoneeseensa. Clausin istuuduttua kovalle puupenkille Adrian kumartui hänen puoleensa.
”Kirjoita jokaisen nimi omalle rivilleen ja merkitse ei-juutalaiset jotenkin. Niin että heidät erottaa juutalaista.”
”Miksi?” Claus ei oikein ymmärtänyt, mitä väliä ihmisten rodulla enää tässä tilanteessa oli.
”Tohtori Flügel tahtoo niin tehtävän, en minä tiedä miksi. Kaipa hän haluaa tehdä jotain kokeita vangeilla.” Vankien käyttäminen koekaniineina kuulosti vähintäänkin epäilyttävältä, mutta Claus ei sanonut mitään.
”Miten minä merkitsen heidät?”
”Älä kysele tyhmiä, minulle se on yksi ja sama. Piirrä vaikka kenguru heidän nimensä perään jos tahdot, kunhan tulevat merkityiksi!”
”Kyllä minä merkitsen, älä hermostu, sinä katkaiset vielä verisuonen päästäsi tällä menolla.”
”Pääsisinpä ainakin sinusta eroon”, Adrian sähähti ja lähti kävelemään pitkin, hermostunein askelin kohti aukion keskustaa. Claus katsoi hetken hänen peräänsä, mutta vilkaisi sitten vieressään istuvaa sihteerikköä. Tämä huomasi katseen ja punastui heleästi, yrittäen kuitenkin näyttää välinpitämättömältä. Tyttö oli juuri sellainen viehättävä ja ujo, jollaisista Claus piti. Kyllä hän piti kaikenlaisista naisista, mutta eniten juuri tuollaisista. Oli upeaa huomata, miten uusia puolia heistä lähemmässä kontaktissa paljastui.
Aukioille ryhmittyneet naiset liikuskelivat levottomasti luoden pelokkaita katseita vartijoihin ja heidän suuriin mustiin koiriinsa. Adrian seisoi Kleinen ja muutaman vartijan kanssa sivummalla. Heidän keskustelunsa näytti kangertelevalta eikä se juuri kummastuttanut Clausia. Adrian ei arvostanut tippaakaan Kleineä, joka oli hänen mielestään paitsi täysi vätys myös toisen luokan kansallissosialisti. Mies ei voinut ymmärtää, miten heidän isänsä piti tätä henkilökohtaisena ystävänään ja miksi Kleine ylipäänsä oli upseeri. Clausin mielestä Kleine oli tarpeeksi rauhallinen tasapainottamaan impulsiivista Adriania. Ongelma oli ainoastaan siinä, että Adrian ei kestänyt sitä, että upseeri oli häntä ylempänä arvojärjestyksessä. Adrian jos kuka tahtoi yksin pitää kaikki langat käsissään.
Greta, pitkä ja pelottavan näköinen vartija, alkoi ensimmäisenä huudella kalpeille naisille käskyjä. Pian nämä alkoivat yhtenä pitkänä letkana valua sen pöydän luokse, jonka takana Claus ja kaunis sihteerikkö istuivat. Kukaan ei sanonut sanaakaan, useimmat kävelivät katseet alas luotuina, mutta muutamien silmissä näkyi voimatonta uhmaa. Clausista tuntui pahalta katsella heidän itkuisia kasvojaan ja väsyneitä olemuksiaan, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Epätietoisena Claus nosti harmaiden silmiensä katseen jonon ensimmäiseen naiseen, joka likaisesta leningistään ja sotkuisesta ulkomuodostaan huolimatta vastasi hänen katseeseensa avoimesti. Jälleen kerran Claus mietti, miten tähän oli tultu, miten nämä arvokkaat naiset olivat päätyneet tähän tilanteeseen.
”Nimi?” Adrian oli käskenyt pitää kysymykset mahdollisimman lyhyinä, jotta aikaa ei kuluisi turhaan.
”Judith Süss.”
”Ikä?”
”26 vuotta.”
”Terveydentila?”
”Hyvä.” Claus nyökkäsi pöydän vierellä seisovalle vartijalle, ja tämä käski naista siirtymään pöydän oikealla puolella olevien parakkien vierelle. Siellä seisoi Christa koirineen varmistamassa, ettei kukaan vangeista yrittäisi karata. Aivan kuin he muurien ja sähköistettyjen piikkilankojen ylitse olisivat päässeetkään. Juutalaisnainen käveli pää pystyssä Clausin ohitse, luomatta häneen enää katsettakaan. Claus tunsi itsensä niin paljon arvottomammaksi kuin nämä ylpeät vangit, että häntä melkein hävetti. Mies yritti tavoittaa kauempana toimitusta valvovan Adrianin katseen, mutta tämän silmät eivät nähneet muuta kuin editseen kävelevien ”ali-ihmisten” ehtymättömän virran.
Nainen toisensa jälkeen kertoi nimensä Clausille, jotkut alistuneella, hiljaisella äänellä, jotkut melkeinpä röyhkeästi. Kirjoituskoneen näppäimet painuivat ylös ja alas, kirjoittivat nimiä ja numeroita kirjoittamasta päästyään. Kaikki naiset ilmoittivat terveydentilansa olevan hyvä, vaikka heidän silmänsä olisivat kiiltäneet kuumeisina ja jalat tuskin kantaneet väsymyksestä. Clausin vieressä seisova vartija osoitti näille naisille paikan pöydän vasemmalla puolella, eivätkä nämä voineet muuta kuin totella. Tunnit kuluivat eikä jono tuntunut lyhenevän metriäkään. Clausin kättä alkoi särkeä pian, mutta Adrian olisi luultavasti vain nauranut, jos hän olisi mennyt ehdottelemaan tauon pitämistä. Tuuli alkoi yltyä, vangit siirtelivät painoaan jalalta toiselle yrittäen turhaan lämmittää itseään. Jotkut kietoivat kätensä toistensa ympärille, mutta vartijat erottivat heidät tylysti. Myös Clausia alkoi palella huolimatta paksusta syystakista, jonka hän oli aamulla pistänyt päällensä. Mies ei halunnut kuvitellakaan, kuinka kylmä vangeilla oli ohuissa mekoissaan ja kengissä, joita ei ollut tarkoitettu tuntikausien ulkona värjöttelemiseen.
Jono siirtyi eteenpäin, lyheni tuskallisen hitaasti. Kun Claus oli kirjoittamassa ylös kaksikymmenvuotiaan Stephanie Liebermannin tietoja, viereisessä jonossa syntyi hälinää. Nuoren sihteerinaisen vieressä seisova hoikka mutta varman näköinen naisvartija oli osoittanut vanhan, pahasti kylmettyneen näköisen naisen vasemmalle muiden sairaiden joukkoon. Naisen takana seisonut tummansiniseen puuvillaleninkiin pukeutunut tyttö, arviolta kuusitoistakesäinen, oli tarrautunut tiukasti kiinni vanhan naisen takkiin päästämättä tätä lähtemään. Tytön kasvoilta loistava pakokauhu sai Clausin kääntämään katseensa pois.
”Ei hän ole sairas, älkää ampuko häntä! Älkää!” Vanha nainen yritti kääntyä tytön puoleen, rauhoitella häntä, mutta vartija kiskoi heidät erilleen. Kun tyttö yritti rynnätä isoäitinsä perään, paikalle saapunut Christa tyrkkäsi tämän kovakouraisesti takaisin riviin. Tyttö kaatui kyljelleen maahan ja karkea hiekka raapi hänen käsivartensa verille. Christa tarrautui tytön leninkiin niin raa’asti, ettei Claus enää voinut olla hiljaa.
”Herran tähden, antakaa hänen olla!” Vartija käänsi katseensa Clausiin ja oli avaamassa suutaan sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten. Ilmeisesti hän ajatteli, ettei leirin ylimmän komendantin poikaa kannattanut suututtaa. Tilanne olisi saattanut päättyä Clausin tahdon mukaan, ellei Adrian olisi saapastellut paikalle.
”Miksi te ette osaa hoitaa mitään kunnolla! Ei tässä kaivata enää lisää viivästyksiä ja ongelmia!” Adrianin ääni kuulosti kyllästyneeltä, vihaiseltakin.
”Ette te saisi kohdella näitä naisia miten sattuu, osoittaisitte edes vähän kunnioitusta!” Claus tiesi jo päästessään lauseensa loppuun, että oli tehnyt suuren virheen: kyseenalaistanut Adrianin menettelytavat.
”Jospa sinä olisit vain hiljaa ja jättäisit tämän asian minulle”, Adrian ärähti Clausille ja astui askeleen lähemmäs maassa makaavaa tyttöä. Tämä näytti kauhusta kangistuneelta, eikä varmasti olisi kyennyt karkaamaan, vaikka olisikin saanut siihen mahdollisuuden. Adrian töni edessään seisovat naiset pois tieltään ja repi mustatukkaisen, pakokauhuisen tytön pystyyn.
”Turha tässä on alkaa jutkuja säälimään, mutta sinulta onkin aina puuttunut todellisuudentaju, Claus!” Adrian tönäisi tytön tämän takana seisovien juutalaisten päälle, mutta nämä eivät väistäneet. Kapeakasvoinen ja hyvin nuori tummasilmäinen naine kietoi kätensä tärisevän tytön ympärille ja nosti katseensa Adrianiin.
”Sinä et voi puhua kenellekään todellisuudesta, hirviö!” Syntyi hiljaisuus, joka kalvoi Clausin korvia, sai hänet melkein puolikuoliaaksi pelosta. Adrian jähmettyi kesken hermostuneen kädenliikkeensä, hänen silmänsä tummuivat vihasta. Claus huomasi, miten tämä tavoitteli asettaan, eikä todellakaan aikonut seisoa toimettomana. Muutamalla askeleella hän oli pikkuveljensä luona ja kiskoi tämän kauemmas rivistöstä.
”Lopeta, Adrian, tämä on hulluutta!”
”Jos joku täällä on hullu, niin se en ole minä!”
”Sinä et ammu tuota tyttöä, et varmasti, minä en anna sinun tehdä sitä.” Mutta Adrian vain nauroi ylenkatseellisesti.
”Sinähän et minua estä!”
”Varmasti estän, minä kerron isälle, että sinä ammuskelet hänen työläisiään täysin mielivaltaisesti. Sitten nähdään, kuinka kauan olet vielä hänen oikea kätensä!” Adrianin katse oli niin vihamielinen, että Claus pelkäsi tämän hyökkäävän hänen kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä. Saman oli ilmeisesti huomannut myös upseeri Kleine, joka kiiruhti aukion poikki huolestunut ilme ahavoituneilla kasvoillaan.
”Rauhoittukaa nyt molemmat. Adrian, on parempi, ettet ammu enää ketään tänään.”
”Enää ketään? Kuinka monta ihmistä sinä olet jo ampunut?” Clausin kysymys oli hämmentynyt, surullinenkin.
”Se tuskin on sinun päänvaivasi!” Adrian sähähti.
”Minähän sanoin jo, rauhoittukaa! Tämä ei palvele mitään tarkoitusta!”
”Et palvele sinäkään, ei teistä kumpikaan. Siirtykää heidän joukkoonsa, jos tahdotte valita sen puolen!” Adrian osoitti jonoissa seisovia onnettomia naisia.
”Mielelläni siirtyisinkin”, Claus totesi kylmästi ja vilkaisemattakaan enää veljeään hän lähti astelemaan pois miesten luota.
”Mihin sinä menet? Tule heti takaisin!” Claus oli kuin ei olisi kuullutkaan Adrianin vihaisia huutoja. Katsomatta sivuilleen hän käveli ohi harmaiden parakkien, merkityksettömien kukkaistutusten ja korkeiden, kylmien vartiotornien. Leirin portin jäädessä taakse Claus kykeni hengittämään hieman vapaammin, mutta nimetön, tuskainen pettymys painoi häntä raskaana ja lopullisena.