Palaan taas kerran "leikkikenttääni" eli Aärilin anti-tolkienilaiseen fantasiamaailmaan...
Puoli-ihmiset
Vanhan opettajan, ritari Lemoynnen mukaan paikallisen rahvaan suosion voittaminen oli aivan yhtä tärkeää kuin taistelutaidotkin. Ininve muistutti tästä itseään kuunnellessaan perinteiseen tummaan villashaaliin kääriytyneen vanhan eukon pitkällistä kertomusta metsässä vaanivasta hirviostä. Naisen ympärillä muut metsästäjien vaimot vakuuttivat naapurinsa puhuvan totta - khirekk’je, siivekäs ja terävähampainen hirvio oli muuttanut metsään ja varasti kanoja.
“Ehkä se on vain kettu” Ininve yritti mutta naiset kertoivat nähneensä mudassa majojensa edessä hirvion jäljet.
Ininve lupasi auttaa naisia ja tuhota heitä kiusaavan hirvion. Saisipa hän ainakin syyn jättää uusi kotilinna vähäksi aikaa taakseen ja tutustua Äärilin metsiin ja vuoristoon. Voihan olla, että siellä todellakin asui khirekk’je ja olisi varmasti jännittävää saada sellainen surmattua, vaikka todennäkoisempää olikin, että lopputulos olisi samanlainen kuin etelän kaupunkien lohikäärmeenmetsästyksissä. Tarujen hirviot paljastuivat harmillisen usein krokotiileiksi.
Vaikka Ininve olikin kaukaa etelästä tuodun pienen armeijan johtaja, kohtelivat ääriliäiset häntä kuin omana poikanaan. Häntä pidettiin komeana ja hyväluontoisena verrattuna vanhempiin veljiinsä: raakatapaiseen Ta’Jativeen ja fanaattiseen Ktattajiin, jotka ennemminkin kiusasivat kuin auttoivat tai suojelivat paikallisia. Ininve ei ollut lukenut tai erityisemmin älykäs, mutta urhea ja hyvätapainen, hän ihaili tarujen sankareita ja halusi heidän laillaan tulla muistetuksi heikkojen suojelijana ja pahantekijoiden tuhoajana. Eikä hän aina totellut isäänsä sokeasti kuten Etelän poikien oli yleensä tapana vaan oli valmis myos toimimaan omantuntonsa mukaan ja tekemään sen, minkä katsoi oikeaksi. Tämä oli hänen suvulleen ja heimolleen äärimmäisen harvinaista.
***
Ininven ensimmäinen kohtaaminen puoli-ihmisten kanssa tapahtui hänen harjoitellessaan taistelijoiden johtamista ritarikentällä. Ritari Lemoynne oli koonnut paikkakunnalta joukon lupaavia nuorukaisia, jotka viettivät koko helteisen kesäpäivän esitellen taistelutaitoja sekä erilaisin aseistettuina, että aseettomin taistelulajein. Ininven tehtävä oli valita heistä sopiva joukkue koulutettavaksi linnan puolustusta varten.
“Kaikki taidot, tiedot ritareiden
Miekan, jousen, keihään, metsästyksen.”
Hän vihelteli tunnetun ritariromanssin melodiaa tarkkaillessaan taistelijakokelaita. Kaikki nuorukaiset olivat paidatta, päivettyneitä viikkojen harjoittelusta taivasalla, pukeutuneet karkeisiin pellavahousuihin ja paljain jaloin, hiukset kiinnitetty päälaelle etelän taistelijoiden tapaan ja heimomerkit tatuoituna otsaan tai selkään lapaluiden väliin.
Kaksi nuorukaista - toinen voimakasrakentainen ja tumma, toinen hoikka ja keltatukkainen, kumarsivat toisilleen ja aloittivat taistelun shipei-tikareillaan. Tumma poika hyokkäsi, vaalea väisti taitavasti, suoritti nopean, mutta hiukan epävarman vastahyokkäyksen, tumma poika väisti vuorollaan, kyykistyi äkkiä tähdäten toverinsa nilkkoihin saaden tämän loikkaamaan ilmaan ja äkkiä vaalea nuorukainen muutti taistelutyyliään aivan kokonaan, tuosta läheltä piti-tilanteesta pelästyneenä. Hän pyorähti ympäri hämmästyttävän nopeasti ja sirosti tasapainoillen varpaillaan, hyppäsi vastustajansa hartioiden yli, pyorähti taas ympäri kuin mikäkin tanssijatar ja äkkiä seisoi vastustajansa edessä, pidellen tikaria tämän kurkkua vasten. Koko tämä akrobatian taidonnäyte tapahtui niin nopeasti, että muut eivät ehtineet kuin katsella ihaillen ja ihmeissään.
“Seis!” Lemoynne sanoi. Sekä Ininve, että taistelijakokelaat odottivat kuulevansa kehuja, ihailua ja olivat varmoja siitä, että vaalea nuorukainen pääsisi joukkueeseen. Mutta Lemoynnen seuraavat sanat saivat heidät kauhistumaan.
“Ihmiset eivät liiku noin nopeasti” Lemoynne sanoi ja painoi keihäänsä kärjen vaalean pojan rintaan.
“Pudota tikarisi”
Poika totteli ja Lemoynne tarttui häntä käsivarresta, lähtien taluttamaan häntä poispäin kohti linnoitusta. Tämän jälkeen vaalea poika ei enää palannut harjoituksiin - ihmisenä teeskenteleminen oli kaikissa kaupungeissa rikos josta rangaistiin hirttämällä. Jokaisen, jonka suonissa virtasi pisarakin Sutten Heimon kirottua verta oli poistuttava kaupungin mailta. Ja koska he eivät olleet tervetulleita muuallekaan, heistä oli tullut hävionsä jälkeen sinne tänne metsissä ja vuoristoissa vaelteva koditon ja kurja kerjäläisjoukkio, joka herätti onnettomuudekseen pelkästään kauhua, eikä milloinkaan sääliä kohtaamisessaan ihmisissä, minne sinne matkustivatkin.
Seuraavan kerran Ininve tormäsi puoli-ihmiseen etsiessään khirekk’jetä. Ilma oli syksyisen kirpeä hänen raivatessaan tietään läpi pisteliään ja tiheän havumetsän. Varpujen ja sammaleen peittämässä maassa kulki juuri ja juuri näkyvä polku, joka vilisi muurahaisia. Ininve näki kettuja, hirviä, jäniksiä, kaikenkokoisia lintuja ja hyonteisiä, mutta ei tietenkään khirekk’jetä, ei edes otuksen kuuluisia suunnattoman suuria jälkiä. Miten niin suuri hirvio mahtuisi näin tiheässä metsässä kulkemaankaan?
Metsä päättyi sammaleen ja jäkälän sekä pienten varpujen peittämään kalliolouhikkoon ja Ininve unohtui pitkäksi aikaa mutustelemaan loytämiään herkullisia mustia marjoja, joista palvelijat keittivät maittavaa lämmintä juotavaa linnan keittiossä. Aurinko alkoi laskea ja maisema hänen ympärillään hämärtyä. Hän oli nyt niin korkealla, että kaupunki oli kadonnut näkyvistä - täältä katsottuna Ääriliä ei ollut olemassakaan - vain loputon tumma meri ja vastaranta kaukana horisontin takana. Kivikkoinen mäenrinne sen kun jatkui ylospäin ja hän erotti kivenjärkäleiden keskellä jäänteet ikivanhasta kivimuurista, joka muuttui ylospäin kiivetessä aina vain korkeammaksi. Täällä oli muinoin seissyt linnoitus- ehkä tuhat vuotta sitten kun pikkuriikkiset ihmisheimot olivat taistelleet hirvittävää jääkansaa vastaan, joka hyokkäsi kaukaa pohjoisesta?
Ininve seurasi muurinviertä pohtien muinaisaikojen sankarien urotoitä ja oli niin syvällä omissa ajatuksissaan, että aivan hätkähti huomatessaan linnoituksen raunioista kajastavan nuotionvalon. Joku piilotteli täällä kaukana äärililäisten metsästysmaista, näillä paikallisten karttamilla raunioilla. Ininve hiipi muurinviertä pitkin aivan lähelle ja seisoi pimeässä, paikassa, jossa nuotiossa jänistä paistava muukalainen ei huomannut häntä ollenkaan. Ininve sen sijaan näki muukalaisen helposti.
Muukalainen oli pukeutunut tummaan viittaan, jonka hupun alta näkyivät kalpeat kasvot ja vaalea pitkä letti. Nuori mies - ei, vaan miehen vaatteisiin pukeutunut nainen, Ininve huomasi hiipiessään aina vain lähemmäs ja piiloutuessaan muurin taa. Ininven kotimaassa naiset eivät olleen milloinkaan jättäneet talojensa naistenpihaa yksikseen ja hunnuttamatta. Mutta tämä nainen istui ilman kenenkään suojelusta illastamassa lähes päivän kävelymatkan päässä. Ininve astui esiin piilopaikastaan näkyville, nyt aivan kuuluvin askelin.
Hetkessä nainen oli loikannut pystyyn, kiskaissut esiin tikarin ja hyokännyt hypäten keveästi nuotion yli kohtaamaan Ininven matkamiekan. Ininve ei ollut yhtä nopea, mutta voimakkaampi ja hän pakotti tikarin syrjään painamalla sitä miekkansa lappeella.
“Sinä et ole ihminen” hän sanoi. Hän tunnisti tuon tanssia muistuttavan taistelutavan. Huppu oli pudonnut naisen niskaan paljastaen hyvin vieraat, mutta samalla kehtovan kauniit kasvot.
“En tee sinulle mitään jos heität aseesi maahan. Kerro mitä oikein teet täällä yksiksesi?”
“Piileskelen, kuten varmaan huomaat itsekin” nainen vastasi.
“No, nyt sinut on loydetty...” Ininve katseli nuorta naista pohtien kuuluisiko tämä lain puolesta hirsipuuhun. Hän ei ollut värjännyt hiuksiaan tai muuten yrittänyt käydä ihmisestä. Mutta eiko koko sutten heimo oltu surmattu Nadonneu Pyhän kukistaessa heidän hirmuvaltansa ja loput karkotettu kauaksi merten taa?
“Oletko sinä sutten väkeä?” hän kysyi naiselta. Tämän vaaleansiniset silmät hohtivat hämärässä.
“En, en tietenkään ... ja pakenin metsään jo heidän valtansa aikaan. Myohemmin näin etelän miesten laivat tähystyspaikaltani ja arvasin ihmisten taas saapuneen. Minä olen Lai ja puoliksi ihminen. Sutten väki ei pitänyt puoliverisistä sen enempää kuin ihmisetkään”
“Oletko sinä teeskennellyt khirekk’jetä?” Ininve kysyi. Laiksi esittäytynyt nainen hymyili.
“Piirsin jalanjälkiä mutaan, etteivät ämmät uskaltautuisi liian pitkälle metsään” hän myonsi. “Taisin tehdä melkoisen virheen kun petokseni houkutteli paikalle taistelijan”
***
“Herkullinen juoma - onko tämä paikallinen erikoisuus ?” Anleje Haw Wala kiitteli siemaisten hoyryävän kuumaa khetiä kupistaan. Khet oli sekoitus viiniä ja linnassa suosittua mustien marjojen mehua ja niiden makea, mutta samalla kirpeä maku palautti Ininven mieleen hänen seikkailunsa metsässä ja tapaamansa puoli-ihmisen Lain. naisparka oli pakoillut sekä vihamielisiä heimolaisiaan, että ihmisiä jo lähes vuoden ajan samaan aikaan kun he täällä nauttivat ylellisestä elämästään linnan takkavalkean lämmossä.
“Kuten huomaatte, linnamme on varsin pieni ja vaatimaton” Hataij Kuningas huomautti.
“Näin tyttärenne Neitsyt Wereka ei voi tuoda mukanaan koko palveluskuntaansa, me täällä Pohjoisessa emme elä yhtä mukavasti kuin suurten kaupunkien asukkaat. Muutaman kamarineidon ja henkilokohtaisen orjan voimme tietysti majoittaa...”
“Oman kokemukseni mukaan sitä vaikeampaa elämä, mitä enemmän palvelusväkeä ja orjia pokkuroimassa ympärillä” Anleje Haw Wala naurahti.
“Minä olen hyvin tyytyväinen linnaanne. Eikä Wereka tule valittamaan, hän on kuuliainen tytär ja tulee varmaan miellyttämään Kzattajta vaimona”
“Kunnioitettu setäni on varmasti oikeassa” Kzattaj sanoi kohteliaasti. Anleje Haw Wala oli tuonut mukanaan miniatyyrimaalauksen tyttärestään. Werekan tummat hiukset oli letitetty helminauhoilla ja hänen pyoreät kasvonsa näyttivät hyvin miellyttäviltä. Ininve katseli miniatyyriä melkoisen kaihoisasti. Hän olisi viimeinen, joka naitettaisiin, jos hän vain olisi Kzattajta vanhempi, saisi hän Wereka-serkkunsa, joka hänen kuulemansa perusteella olisi mitä ihanteellisin vaimo. Epäilemättä Kzattaj kohtelisi tyttoparkaa yhtä huonosti kuin Ta’Jative, veljeksistä vanhin ja linnan perijä omaansa. Ininven isoveljillä oli paha tapa puhua ritarillisuudesta ja kunniasta mitä kiivaimmin, mutta harvoin toteuttaa kannattamiaan hyveitä käytännossä.
“Huomasin ratsastaessani tänne satamasta, että kaupungissanne ei ole Aurinkotemppeliä” Anleje Haw Wala muutti puheenaihetta saatuaan naimakaupat sovittua.
“Meillä temppelin papittaret ja minun pappini ovat toistensa kurkussa jatkuvasti. Miten sait nuo ahneet syojättäret hännystelijoineen hävitettyä?”
“Me kielsimme Aurinkotemppelin uskon” Kzattaj sanoi.
“Tuosta vain, kielsitte ja rahvas totteli?” Anleje Haw Wala kysyi ihmeissään.
“Kyllä, aivan tuosta vain” Kzattaj hymyili.
“Julistimme asetuksen, jonka mukaan Aurinkotemppelin rituaalit ovat laittomia ja niiden harjoittamisesta rangaistaan tuntuvilla sakoilla. Täkäläisiä sakot pelottavat turkiskauppiaita aina enemmän kuin ruoskiminen tai nyoryytysrangaistukset. Ehkä koska barbaarit tappelevat itse jatkuvasti ja näin ovat tottuneet väkivaltaan”
“Mitä olen muista kaupungeista kuullut, Aurinkotemppelin tuhoaminen on aiheuttanut levottomuutta ja kapinamieltä rahvaan parissa” Anleje Haw Wala sanoi epäilevästi.
“No, temppeliä meidän ei tarvinnut polttaa tai patsaita rikkoa, itse Thrawhani Susihan teki sen meidän puolestamme” Kzattaj vastasi
“Näillä barbaareilla on oma taikauskonsa eivätkä he ole olleet kovinkaan hartaita Aurinkotemppelin palvelijoita. Yksinkertaisina sieluina he varmasti kokivat Aurinkotemppelin liian salamyhkäiseksi - tiedättehän kaikki ne temppelin rituaalit, jossa messutaan kielellä, jota kukaan ei täällä osaa ja vain papittaret tietävät muutenkin mitä temppelissä julkisen alttarin takan tapahtuu. Barbaarit piittaavat vain pikku taikatempuistaan ja metsästys-ja kalastusonnen amuleteista ja tuntuvat mielellään yhdistävän omat perinteensä oikean uskon oppeihin. Kunnioitettu setäni Nadonneu oli sitäpaitsi heille niin rakas, että he mielellään seuraavat hänen esimerkkiään uskon asioissa”
Ennen Kzattaj ei ollut pystynyt puhumaan myrkyttämästään Nadonneusta näin rauhallisesti. Nyt hän kuitenkin aivan johdatteli puheen Nadonneuhun, ja sihen, miten rahvaan palvova suhtautuminen vapauttajaansa teki heistä niin kuuliaisia alamaisia. Ininven mielestä tuo osoitti melkoista paatuneisuutta. Sekä Kzattajlta, että hänen isältään. Mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä kitkerämmäksi khet tuntui muuttuvan, siemaus siemaukselta. Eikä hänkään ollut sen parempi, tietäessään ja salatessaan perheensä murhatyon.
“Onko sinulla perhettä” hän kysyi tavatessaan Lain seuraavan kerran. Tytto ravisti vaaleita lettejään.
“Ei, surullista kyllä he kaikki ovat menehtyneet”
Lai näytti niin murheelliselta, ettei Ininve uskaltanut kysyä enempää. Eikä hän tietenkään voinut kertoa sitä, mikä hänen mieltään niin painoi. Kzattajn teko pysyisi salaisuutena ikuisesti.
“Perheeni tuottaa minulle suurta surua” hän sanoi kuitenkin
“Tietenkin velvollisuuteni on toimia kaikessa perheeni parhaaksi, mutta tunnen niin tehdessäni rikkovani uskoni sääntojä vastaan. Veljenikin oli minulle ennen rakas, mutta nykyään hän vaikuttaa aivan sydämettomältä. En tiedä onko hän paha mies pohjimmiltaan, mielestään hän varmasti toimii hyvän asian puolesta, mikä on paljon kauheampaa kuin pahanteko silkasta pahanteon ilosta, eiko olekin?”
“Minä en tuollaista ymmärrä” Lai vastasi.
“ Miten veljesi voisi olla yhtä aikaa hyvä sekä paha? Hän on hyvä tai paha kokonaan, kuten kaikki muutkin kuolevaiset. Tiedätko Anleje Wala miten hyväsydämisen miehen voi erottaa kunnottomasta?”
“En osaa aavistaakaan” Ininve katseli nuorta naista uteliaana.
“Heidän silmistään! Tiedäthän, Aurinkotemppelin seuraajat sanovat, että ihmisen luonteen näkee heidän kasvoistaan. Minä taas uskon sielun kurkistavan silmistä ja hyvillä, uhrautuvilla sankareilla silmät loistavat kuin yotaivaan tähdet!”
Ininve pohti Lain sanoja laskeutuessaan alas muurin reunaa, ilta-auringon viime säteiden valaistessa hänen kulkaan. Vai silmistä tunnisti ihmisen hyväksi tai pahaksi? Mitäkohän hänen omat silmänsä kertoisivat hänen luonteestaan? Ininve kulki niin syvissä mietteissä, että oli kompastua kivisellä polulla.
Häät kestivät kolme päivää. Neitsyt Wereka Wala saapui perheineen, hovineitsyineen ja orjineen ja seremonian jälkeen alkoivat koko kaupungin odottamat päivälliset ja tanssiaiset. Linnassa juhlivat uudet valtiaat lähipiireineen ja kaupungissa tavallinen kansa, nauttien Linnanväen lahjoittamasta ateriasta ja morsiamen mukana saapuvista soittoniekoista, jotka vuorollaan viihdyttivät sekä Linnan, että kaupungin juhlaväkeä.
Werekaa ei olisi erottanut muista kokonaan hunnutetuista etelännaisista ilman kultalangoilla ja helmillä koristeltua päällysmekkoa ja kimaltavia koristeita hänen pitkissä palmikoissaan, jotka laskeutuivat hunnun alta vyotäisille saakka. Loppuen lopuksi kaikki korkea-arvoiset naiset kaikkialla näyttivät samanlaisilta hunnutettuina, kapteeninrouvista prinsessoihin. Häiden jälkeen Wereka Wala alkoi miehensä vaatimuksesta pukeutua paikallisten naisten tavoin ja hänen vanhat huntunsa ja paikalliseen makuun liian proystäilevät mekkonsa vietiin linnan kellariin.
Ininve otti Werekan vaate-arkusta paksun mustan kaavun ja kaikista peittävimmän matkahunnun. Yhden illan hän vietti ratkoen kynttilänvajossa hunnun monimutkaista helmikirjontaa. Werekan tuonut laiva lähtisi paluumatkalle seitsemän päivän päästä ja Ininve oli keksinyt miten voisi auttaa Laita matkustamaan kauas Äärilistä vapauteen. Hän vei vaatteet Laille ja kehoitti tätä naamioitumaan niiden avulla - kun kukaan ei näkisi hänen verenperintonsä paljastavia kasvojaan hän voisi kulkea satamaan kenenkään huomaamatta ja matkustaa mantereelle. Ininve kertoisi kapteenille hänen olevan paikallisen neitsyen, joka oli matkalla Wosjarikin luostariin. Ininve maksaisi myos hänen matkansa. Mutta miten Lai tulisi selviämään siitä eteenpäin.
“Voi, helposti” Lai vastasi. “Matkustan niin pitkälle, että kukaan ei siellä ole puoliverisistä kuullutkaan. Ja sinulle olen ikuisesti kiitollinen Ininve Wala - tulen aina muistamaan sen, miten olet minua auttanut”
Vähän ennen auringonnousua, sinä päivänä jolloin laiva lähti paluumatkalleen, Ininve kiiruhti hakemaan Laita kiiveten ylos nyt jo niin tuttua muurin reunustamaa kivikkoa. Päästyään aina kivikkoisen kallion huipulle saakka hän yllätti Lain suorittamasta jonkinlaista rituaalia. Kzattaj oli aiemmin kertonut puoli-ihmisten pitävän Ääriliä pyhänä maanaan ja näin Lain oli varmaan surullista luopua vanhasta kotimaastaan, vaikka hänen heimonsa olikin kokenut siellä kauhistuttavan kohtalon.
Lai oli kiivennyt korkeimmalle ja jyrkimmälle kallionkielekkeelle ja seisoi siinä, kädet ojennettuina eteenpäin ja pidellen sormissaan jonkinlaisia nauhoja, jotka liehuivat tuulepyorteiden mukana. Lai oli selvästi jo varustautunut matkalleen, hänen nyyttinsä odottivat vähän matkan päässä maasta ja hän oli letittänyt vaaleat hiuksensa kampaukselle, joka olisi helppo kätkeä matkapäähineen sekä hunnun alle.
Ininve oli juuri tervehtimässä neitoa, kun uteliaisuus sai hänet muuttamaan mielensä ja kätkeytymään muurin raunioiden taakse. Lai painoi kämmenet yhteen rinnalleen, kohotti taas kätensä ylos ja alkoi rukoilla tai laulaa kirkkaalla äänellä, nähtävästi varmana siitä, ettei kukaan uskaltaisi tänne tarujen mukaan aaveiden kansoittamalle kalliolle aamuyostä.
“Meren henki, aaltojen mahtava herra
Rukoilen sinua lempeästi kohtelemaan rakkaitani
Annan nämä nauhat siitä vakuudeksi
Että uhraan sinulle lopun elämääni
Kulkekoon ne aalloillasi maailman loppuun saakka
Kuten tarina hävinneistä rakkaistani
Tämän lausuttuaan Lai irrotti otteensa nauhoistaan ja päästi ne lentämään tuulen mukana kohti merenpintaa. Ininve odotti Lain lopettavan rukouksensa ja astui sitten esiin ilmoittaen, että heidän olisi nyt kiirehdittävä satamaan. Lai kietoi lettinsä niskaan, asetti päähänsä matkahunnun ja heitti painavannnäkoisen nyyttinsä hartioilleen. Hunnun etuosan hän asetti päälaelleen ja peitti kasvonsa vasta kun he olivat laskeutuneet kaupungin kujille saakka. Ininve huomasi Lain koko olemuksen muuttuvan heidän saapuessaan ihmisten ilmoille - neidon askel muuttui lyhyeksi ja araksi kuin paikallisilla hienomman väen neitseillä, ja kasvot peitettyinä häntä ei erottanut muista matka-asuun pukeutuneista. Näin he kulkivat yhdessä, kenenkään häiritsemättä aina satamaan saakka ja Ininve tunsi mielensä murheelliseksi heitä kohta odottavan eron vuoksi.
Ilma oli jatkuvasti tuulinen ja juuri heidän astuessaan laiturille, kohotti äkillinen tuulenpuuska Lain mekonhelman miltei polviin saakka. Hän oli tietenkin sitonut jalkoihinsa pellavaiset sukat, mutta sukkien nauhat olivat hänen kiivetessään alas piilopaikastaan pääseet loystymään ja nyt ne olivat valahtaneet, paljastaen hänen säärtensä valkean ihon ja oikeaan nilkkaan tatuoidun kiemurtelevan käärmeen joka mustalla värillä ihoon piirrettynä kipusi hänen jalkepoydältään kiertyen kolmesti nilkan ympäri. Joku satamassa kalaa myyvistä eukoista kiljaisi “Se on Alainnaja Susi!” ja lähistollä partioivat vartijat ryntäsivät hätiin niin nopeasti kuin kerkisivät.
Lai tempaisi hihastaan esiin lähes käsivartensa mittaisen sapelin, heilautti huntunsa takaraivolle ja hyokkäsi lajinsa tanssivalla tavalla iskien sapelillaan kummatkin vartijoista kuoliaaksi. Joukko merimiehiä ja kalastajia juoksi apuun ja vasta nähdessään tuon huutavan ja aseettoman väkijoukon lähestyvän Ininve hätkähti hereille siitä lamautuneesta tilasta, jossa hän oli kauhun vallassa seurannut Lain äkillistä muuttumista yliluonnollisen nopeaksi ja tappavaksi taistelijaksi.
Lai pyorähti ympäri piirtäen laajan kaaren sapelillaan, uhaten lähestyviä kaupunkilaisia ja Ininve kiskaisi esiin miekkansa ja iski sillä - ei ylospäin, pyrkien voittamaan itselleen aivan liian nopean Lain miekkailun taidoissa - vaan jalkoihin, viiltäen neitoa polvitaipeisiin ja saaden tämän kivusta huutaen vaipumaan polvilleen. Vielä maassakin neito taisteli vastaan, onnistuen viiltämään Ininveä käsivarteen, ennen kuin Ininve itsekin tuskissaan sai iskettyä miekkansa Lain sydämeen. Kun tämä äkkiä alkanut taistelu oli ohi, Ininve polvistui kuolleen neidon viereen ja pyyhki kasvoiltaan sekä poskille roiskuneen veren, että silmistään valuvat kyyneleet. Yhä suurempi väkijoukko kerääntyi paikalle hämmästelemään tapahtunutta.
***
Ininve polvistui, risti käsivartensa rinnalleen ja sulki silmänsä. Ensimmäinen isku kaatoi hänet kyljelleen lattialle ja huutamaan kivusta. Ta’jative tuli Hataij Kuninkaan avuksi ja repi Ininven päälysmekon auki selästä, paljastaen tämän päivettyneen ihon kunnon ruoskintaa varten. Ininve itki ja huusi armoa, kunne Ta’jative sitoi huivinsa hänen suunsa eteen ja piteli häntä aloillaan samalla kun Hataij Kuningas iski häntä koristeellisella kävelysauvallaan. Jokainen isku repi Ininven ihoa haavoille.
Etelässä tätä kutsuttiin kuninkaalliseksi selkäsaunaksi ja lain mukaan Kuninkaan pettäneen miehen sai piestä vaikka kuoliaaksi. Metelin paikalle hälyyttämät palvelijat eivät olleet tottuneet tuollaiseen näkyyn ja väittelivät kiivaasti siitä, pitäisiko kaupungin vanhimmat hakea apuun. Aärilin tapoihin ei kuulunut rangaista ketään noin kovasti ennen asiaankuuluvia neuvotteluita. Lisäksi Ininve oli linnan väestä heidän suosikkinsa ja nuorukaisen alistuminen pahoinpideltäväksi ilman mitään tappelua sai heidän pelon valtaan. Miksi kukaan ei tehnyt mitään?
“Ja meitä he kutsuvat barbaareiksi” rengit mutisivat. käytävällä ulos komennetut vartiokaartilaiset riitelivät äänekkäästi. Heistä suurin osa oli Ininven valitsemia ja kouluttamia, mutta myo eteläläisiä, jotka eivät olisi ikinä suostuneet uhmaamaan avoimesti kuningastaan. Heillä oli täysi tyo pitää aisoissa paikallisten joukosta valittuja taistelijoita, joiden mielestä lojaalisuus Ininveä kohtaan oli tärkeämpää kuin kuninkaan tahtoon alistuminen. Olihan Kuningaskin kuitenkin vain ihminen ja ennen Sutten kapinaa hallinneiden paikallisten sukujen aikana velvollinen maksamaan korvausta jos suutuspäissään edes antoi rengille korvallisille. Etelän miehet olivat totisesti tuoneet mukanaan uudet tavat kaikkien noiden hienojen seinävaatteiden ja koristusten lisäksi.
“Tästä hetkestä lähtien olet lainsuojaton ja menetät asemasi anlejena!” Hataij Kuningas kumartui repäisemään irti kultasoljen poikansa mekosta ja kiskoi kallisarvoisen sormukset pois tämän sormista. Nuo kaikki olivat aatellissäädyn tunnuksia. Ininve makasi maassa nyyhkyttäen hiljaa, silmät turvonneina lähes umpeen ja veri valuen nenästä, suusta sekä lukuisista haavoista ympäri kehoa. Palvelusväki huokaisi helpotuksesta huomattuaa hänen olevan vielä tajuissaan.
“Sinä Ininve ei enää ole ritari, anleje etkä minun poikani” Hataij Kuningas jatkoi
“Kuka tahansa saa surmata sinut ilman rangaistusta ja koko lyhyt jäljellä oleva elämäsi olkoon yhtä pelkoa ja kärsimystä. Meidän jälkeemme tulevat eivät tule edes tunnistamaan sinun nimeäsi! Kzattaj, heitä tämä roska tuleen!”
Kzattaj totteli paiskaten veljensä korut takkaan nopeasti, aivan kuin olisi pelännyt saastuvansa itsekin pelkästä niiden koskettamisesta. Tämän jälkeen hän kyykistyi Ininven viereen tarkistamaan miten syviä haavoja T’Jative ja Hataij Kuningas olivat saaneet aikaan.
“Kyllä hän näistä selviää” hän sanoi. Kzattajn silmät hohtivat raivosta hänen katsellessaan nuorempaa veljeään. Hän olisi halunnut hakea jonkun myrkytetyistä veitsistään ja iskeä sen veljensä kämmeneen katsellakseen miten tämä olisi hitaasti kitunut kuoliaaksi useiden päivien ajan. Karkotus oli liian lievä rangaistus Ininven rikoksesta.
“Minä pidin sinua kunniallisena!” hän sanoi, pakottaen äänensä pysymään rauhallisena ja hiljaisena.
“Miten sinä saatoit pettää koko kaupunkisi ja rotusi auttaaksesi yhtä niistä ja vielä yhtä pahimmista, sehän oli itsensä Thrawhani Suden sisarpuoli!”
Ininve säästyi vastaamasta kun paikalle saapunut Hataij Kuninkaan henkilokohtainen vartija, häntä kaksi päänmittaa suurempi orjamies repi hänet väkisin seisaalleen ja lähti retuuttamaan kohti linnan sivuovea, josta hänet potkaistaisiin ulos kuin hienon väen pariin väkisin tunkeutuneen kerjäläisen. Palvelusväki ja uteliaat kaupunkilaiset parveilivat hänen ympärillään koko tuskallisen matkan alas kaupungin portille saakka jonne hänen hylättiin ja jonka eteen hän jäi makaamaan. Vasta usean tunnin päästä virottuaan hän huomasi jonkun myotätuntoisen palvelijan tai kaupunkilaisen sujauttaneen hänen mekkonsa taskuun vähäisen kolikon - juuri sen verran kuin kaikista huonomaineisimpien laivojen kapteenit pyysivät matkasta mantereelle. Ininve sitoi haavansa miten taisi, nousi ja lähti nilkuttamaan kohti satamaa.
Vanhan opettajan, ritari Lemoynnen mukaan paikallisen rahvaan suosion voittaminen oli aivan yhtä tärkeää kuin taistelutaidotkin. Ininve muistutti tästä itseään kuunnellessaan perinteiseen tummaan villashaaliin kääriytyneen vanhan eukon pitkällistä kertomusta metsässä vaanivasta hirviostä. Naisen ympärillä muut metsästäjien vaimot vakuuttivat naapurinsa puhuvan totta - khirekk’je, siivekäs ja terävähampainen hirvio oli muuttanut metsään ja varasti kanoja.
“Ehkä se on vain kettu” Ininve yritti mutta naiset kertoivat nähneensä mudassa majojensa edessä hirvion jäljet.
Ininve lupasi auttaa naisia ja tuhota heitä kiusaavan hirvion. Saisipa hän ainakin syyn jättää uusi kotilinna vähäksi aikaa taakseen ja tutustua Äärilin metsiin ja vuoristoon. Voihan olla, että siellä todellakin asui khirekk’je ja olisi varmasti jännittävää saada sellainen surmattua, vaikka todennäkoisempää olikin, että lopputulos olisi samanlainen kuin etelän kaupunkien lohikäärmeenmetsästyksissä. Tarujen hirviot paljastuivat harmillisen usein krokotiileiksi.
Vaikka Ininve olikin kaukaa etelästä tuodun pienen armeijan johtaja, kohtelivat ääriliäiset häntä kuin omana poikanaan. Häntä pidettiin komeana ja hyväluontoisena verrattuna vanhempiin veljiinsä: raakatapaiseen Ta’Jativeen ja fanaattiseen Ktattajiin, jotka ennemminkin kiusasivat kuin auttoivat tai suojelivat paikallisia. Ininve ei ollut lukenut tai erityisemmin älykäs, mutta urhea ja hyvätapainen, hän ihaili tarujen sankareita ja halusi heidän laillaan tulla muistetuksi heikkojen suojelijana ja pahantekijoiden tuhoajana. Eikä hän aina totellut isäänsä sokeasti kuten Etelän poikien oli yleensä tapana vaan oli valmis myos toimimaan omantuntonsa mukaan ja tekemään sen, minkä katsoi oikeaksi. Tämä oli hänen suvulleen ja heimolleen äärimmäisen harvinaista.
***
Ininven ensimmäinen kohtaaminen puoli-ihmisten kanssa tapahtui hänen harjoitellessaan taistelijoiden johtamista ritarikentällä. Ritari Lemoynne oli koonnut paikkakunnalta joukon lupaavia nuorukaisia, jotka viettivät koko helteisen kesäpäivän esitellen taistelutaitoja sekä erilaisin aseistettuina, että aseettomin taistelulajein. Ininven tehtävä oli valita heistä sopiva joukkue koulutettavaksi linnan puolustusta varten.
“Kaikki taidot, tiedot ritareiden
Miekan, jousen, keihään, metsästyksen.”
Hän vihelteli tunnetun ritariromanssin melodiaa tarkkaillessaan taistelijakokelaita. Kaikki nuorukaiset olivat paidatta, päivettyneitä viikkojen harjoittelusta taivasalla, pukeutuneet karkeisiin pellavahousuihin ja paljain jaloin, hiukset kiinnitetty päälaelle etelän taistelijoiden tapaan ja heimomerkit tatuoituna otsaan tai selkään lapaluiden väliin.
Kaksi nuorukaista - toinen voimakasrakentainen ja tumma, toinen hoikka ja keltatukkainen, kumarsivat toisilleen ja aloittivat taistelun shipei-tikareillaan. Tumma poika hyokkäsi, vaalea väisti taitavasti, suoritti nopean, mutta hiukan epävarman vastahyokkäyksen, tumma poika väisti vuorollaan, kyykistyi äkkiä tähdäten toverinsa nilkkoihin saaden tämän loikkaamaan ilmaan ja äkkiä vaalea nuorukainen muutti taistelutyyliään aivan kokonaan, tuosta läheltä piti-tilanteesta pelästyneenä. Hän pyorähti ympäri hämmästyttävän nopeasti ja sirosti tasapainoillen varpaillaan, hyppäsi vastustajansa hartioiden yli, pyorähti taas ympäri kuin mikäkin tanssijatar ja äkkiä seisoi vastustajansa edessä, pidellen tikaria tämän kurkkua vasten. Koko tämä akrobatian taidonnäyte tapahtui niin nopeasti, että muut eivät ehtineet kuin katsella ihaillen ja ihmeissään.
“Seis!” Lemoynne sanoi. Sekä Ininve, että taistelijakokelaat odottivat kuulevansa kehuja, ihailua ja olivat varmoja siitä, että vaalea nuorukainen pääsisi joukkueeseen. Mutta Lemoynnen seuraavat sanat saivat heidät kauhistumaan.
“Ihmiset eivät liiku noin nopeasti” Lemoynne sanoi ja painoi keihäänsä kärjen vaalean pojan rintaan.
“Pudota tikarisi”
Poika totteli ja Lemoynne tarttui häntä käsivarresta, lähtien taluttamaan häntä poispäin kohti linnoitusta. Tämän jälkeen vaalea poika ei enää palannut harjoituksiin - ihmisenä teeskenteleminen oli kaikissa kaupungeissa rikos josta rangaistiin hirttämällä. Jokaisen, jonka suonissa virtasi pisarakin Sutten Heimon kirottua verta oli poistuttava kaupungin mailta. Ja koska he eivät olleet tervetulleita muuallekaan, heistä oli tullut hävionsä jälkeen sinne tänne metsissä ja vuoristoissa vaelteva koditon ja kurja kerjäläisjoukkio, joka herätti onnettomuudekseen pelkästään kauhua, eikä milloinkaan sääliä kohtaamisessaan ihmisissä, minne sinne matkustivatkin.
Seuraavan kerran Ininve tormäsi puoli-ihmiseen etsiessään khirekk’jetä. Ilma oli syksyisen kirpeä hänen raivatessaan tietään läpi pisteliään ja tiheän havumetsän. Varpujen ja sammaleen peittämässä maassa kulki juuri ja juuri näkyvä polku, joka vilisi muurahaisia. Ininve näki kettuja, hirviä, jäniksiä, kaikenkokoisia lintuja ja hyonteisiä, mutta ei tietenkään khirekk’jetä, ei edes otuksen kuuluisia suunnattoman suuria jälkiä. Miten niin suuri hirvio mahtuisi näin tiheässä metsässä kulkemaankaan?
Metsä päättyi sammaleen ja jäkälän sekä pienten varpujen peittämään kalliolouhikkoon ja Ininve unohtui pitkäksi aikaa mutustelemaan loytämiään herkullisia mustia marjoja, joista palvelijat keittivät maittavaa lämmintä juotavaa linnan keittiossä. Aurinko alkoi laskea ja maisema hänen ympärillään hämärtyä. Hän oli nyt niin korkealla, että kaupunki oli kadonnut näkyvistä - täältä katsottuna Ääriliä ei ollut olemassakaan - vain loputon tumma meri ja vastaranta kaukana horisontin takana. Kivikkoinen mäenrinne sen kun jatkui ylospäin ja hän erotti kivenjärkäleiden keskellä jäänteet ikivanhasta kivimuurista, joka muuttui ylospäin kiivetessä aina vain korkeammaksi. Täällä oli muinoin seissyt linnoitus- ehkä tuhat vuotta sitten kun pikkuriikkiset ihmisheimot olivat taistelleet hirvittävää jääkansaa vastaan, joka hyokkäsi kaukaa pohjoisesta?
Ininve seurasi muurinviertä pohtien muinaisaikojen sankarien urotoitä ja oli niin syvällä omissa ajatuksissaan, että aivan hätkähti huomatessaan linnoituksen raunioista kajastavan nuotionvalon. Joku piilotteli täällä kaukana äärililäisten metsästysmaista, näillä paikallisten karttamilla raunioilla. Ininve hiipi muurinviertä pitkin aivan lähelle ja seisoi pimeässä, paikassa, jossa nuotiossa jänistä paistava muukalainen ei huomannut häntä ollenkaan. Ininve sen sijaan näki muukalaisen helposti.
Muukalainen oli pukeutunut tummaan viittaan, jonka hupun alta näkyivät kalpeat kasvot ja vaalea pitkä letti. Nuori mies - ei, vaan miehen vaatteisiin pukeutunut nainen, Ininve huomasi hiipiessään aina vain lähemmäs ja piiloutuessaan muurin taa. Ininven kotimaassa naiset eivät olleen milloinkaan jättäneet talojensa naistenpihaa yksikseen ja hunnuttamatta. Mutta tämä nainen istui ilman kenenkään suojelusta illastamassa lähes päivän kävelymatkan päässä. Ininve astui esiin piilopaikastaan näkyville, nyt aivan kuuluvin askelin.
Hetkessä nainen oli loikannut pystyyn, kiskaissut esiin tikarin ja hyokännyt hypäten keveästi nuotion yli kohtaamaan Ininven matkamiekan. Ininve ei ollut yhtä nopea, mutta voimakkaampi ja hän pakotti tikarin syrjään painamalla sitä miekkansa lappeella.
“Sinä et ole ihminen” hän sanoi. Hän tunnisti tuon tanssia muistuttavan taistelutavan. Huppu oli pudonnut naisen niskaan paljastaen hyvin vieraat, mutta samalla kehtovan kauniit kasvot.
“En tee sinulle mitään jos heität aseesi maahan. Kerro mitä oikein teet täällä yksiksesi?”
“Piileskelen, kuten varmaan huomaat itsekin” nainen vastasi.
“No, nyt sinut on loydetty...” Ininve katseli nuorta naista pohtien kuuluisiko tämä lain puolesta hirsipuuhun. Hän ei ollut värjännyt hiuksiaan tai muuten yrittänyt käydä ihmisestä. Mutta eiko koko sutten heimo oltu surmattu Nadonneu Pyhän kukistaessa heidän hirmuvaltansa ja loput karkotettu kauaksi merten taa?
“Oletko sinä sutten väkeä?” hän kysyi naiselta. Tämän vaaleansiniset silmät hohtivat hämärässä.
“En, en tietenkään ... ja pakenin metsään jo heidän valtansa aikaan. Myohemmin näin etelän miesten laivat tähystyspaikaltani ja arvasin ihmisten taas saapuneen. Minä olen Lai ja puoliksi ihminen. Sutten väki ei pitänyt puoliverisistä sen enempää kuin ihmisetkään”
“Oletko sinä teeskennellyt khirekk’jetä?” Ininve kysyi. Laiksi esittäytynyt nainen hymyili.
“Piirsin jalanjälkiä mutaan, etteivät ämmät uskaltautuisi liian pitkälle metsään” hän myonsi. “Taisin tehdä melkoisen virheen kun petokseni houkutteli paikalle taistelijan”
***
“Herkullinen juoma - onko tämä paikallinen erikoisuus ?” Anleje Haw Wala kiitteli siemaisten hoyryävän kuumaa khetiä kupistaan. Khet oli sekoitus viiniä ja linnassa suosittua mustien marjojen mehua ja niiden makea, mutta samalla kirpeä maku palautti Ininven mieleen hänen seikkailunsa metsässä ja tapaamansa puoli-ihmisen Lain. naisparka oli pakoillut sekä vihamielisiä heimolaisiaan, että ihmisiä jo lähes vuoden ajan samaan aikaan kun he täällä nauttivat ylellisestä elämästään linnan takkavalkean lämmossä.
“Kuten huomaatte, linnamme on varsin pieni ja vaatimaton” Hataij Kuningas huomautti.
“Näin tyttärenne Neitsyt Wereka ei voi tuoda mukanaan koko palveluskuntaansa, me täällä Pohjoisessa emme elä yhtä mukavasti kuin suurten kaupunkien asukkaat. Muutaman kamarineidon ja henkilokohtaisen orjan voimme tietysti majoittaa...”
“Oman kokemukseni mukaan sitä vaikeampaa elämä, mitä enemmän palvelusväkeä ja orjia pokkuroimassa ympärillä” Anleje Haw Wala naurahti.
“Minä olen hyvin tyytyväinen linnaanne. Eikä Wereka tule valittamaan, hän on kuuliainen tytär ja tulee varmaan miellyttämään Kzattajta vaimona”
“Kunnioitettu setäni on varmasti oikeassa” Kzattaj sanoi kohteliaasti. Anleje Haw Wala oli tuonut mukanaan miniatyyrimaalauksen tyttärestään. Werekan tummat hiukset oli letitetty helminauhoilla ja hänen pyoreät kasvonsa näyttivät hyvin miellyttäviltä. Ininve katseli miniatyyriä melkoisen kaihoisasti. Hän olisi viimeinen, joka naitettaisiin, jos hän vain olisi Kzattajta vanhempi, saisi hän Wereka-serkkunsa, joka hänen kuulemansa perusteella olisi mitä ihanteellisin vaimo. Epäilemättä Kzattaj kohtelisi tyttoparkaa yhtä huonosti kuin Ta’Jative, veljeksistä vanhin ja linnan perijä omaansa. Ininven isoveljillä oli paha tapa puhua ritarillisuudesta ja kunniasta mitä kiivaimmin, mutta harvoin toteuttaa kannattamiaan hyveitä käytännossä.
“Huomasin ratsastaessani tänne satamasta, että kaupungissanne ei ole Aurinkotemppeliä” Anleje Haw Wala muutti puheenaihetta saatuaan naimakaupat sovittua.
“Meillä temppelin papittaret ja minun pappini ovat toistensa kurkussa jatkuvasti. Miten sait nuo ahneet syojättäret hännystelijoineen hävitettyä?”
“Me kielsimme Aurinkotemppelin uskon” Kzattaj sanoi.
“Tuosta vain, kielsitte ja rahvas totteli?” Anleje Haw Wala kysyi ihmeissään.
“Kyllä, aivan tuosta vain” Kzattaj hymyili.
“Julistimme asetuksen, jonka mukaan Aurinkotemppelin rituaalit ovat laittomia ja niiden harjoittamisesta rangaistaan tuntuvilla sakoilla. Täkäläisiä sakot pelottavat turkiskauppiaita aina enemmän kuin ruoskiminen tai nyoryytysrangaistukset. Ehkä koska barbaarit tappelevat itse jatkuvasti ja näin ovat tottuneet väkivaltaan”
“Mitä olen muista kaupungeista kuullut, Aurinkotemppelin tuhoaminen on aiheuttanut levottomuutta ja kapinamieltä rahvaan parissa” Anleje Haw Wala sanoi epäilevästi.
“No, temppeliä meidän ei tarvinnut polttaa tai patsaita rikkoa, itse Thrawhani Susihan teki sen meidän puolestamme” Kzattaj vastasi
“Näillä barbaareilla on oma taikauskonsa eivätkä he ole olleet kovinkaan hartaita Aurinkotemppelin palvelijoita. Yksinkertaisina sieluina he varmasti kokivat Aurinkotemppelin liian salamyhkäiseksi - tiedättehän kaikki ne temppelin rituaalit, jossa messutaan kielellä, jota kukaan ei täällä osaa ja vain papittaret tietävät muutenkin mitä temppelissä julkisen alttarin takan tapahtuu. Barbaarit piittaavat vain pikku taikatempuistaan ja metsästys-ja kalastusonnen amuleteista ja tuntuvat mielellään yhdistävän omat perinteensä oikean uskon oppeihin. Kunnioitettu setäni Nadonneu oli sitäpaitsi heille niin rakas, että he mielellään seuraavat hänen esimerkkiään uskon asioissa”
Ennen Kzattaj ei ollut pystynyt puhumaan myrkyttämästään Nadonneusta näin rauhallisesti. Nyt hän kuitenkin aivan johdatteli puheen Nadonneuhun, ja sihen, miten rahvaan palvova suhtautuminen vapauttajaansa teki heistä niin kuuliaisia alamaisia. Ininven mielestä tuo osoitti melkoista paatuneisuutta. Sekä Kzattajlta, että hänen isältään. Mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä kitkerämmäksi khet tuntui muuttuvan, siemaus siemaukselta. Eikä hänkään ollut sen parempi, tietäessään ja salatessaan perheensä murhatyon.
“Onko sinulla perhettä” hän kysyi tavatessaan Lain seuraavan kerran. Tytto ravisti vaaleita lettejään.
“Ei, surullista kyllä he kaikki ovat menehtyneet”
Lai näytti niin murheelliselta, ettei Ininve uskaltanut kysyä enempää. Eikä hän tietenkään voinut kertoa sitä, mikä hänen mieltään niin painoi. Kzattajn teko pysyisi salaisuutena ikuisesti.
“Perheeni tuottaa minulle suurta surua” hän sanoi kuitenkin
“Tietenkin velvollisuuteni on toimia kaikessa perheeni parhaaksi, mutta tunnen niin tehdessäni rikkovani uskoni sääntojä vastaan. Veljenikin oli minulle ennen rakas, mutta nykyään hän vaikuttaa aivan sydämettomältä. En tiedä onko hän paha mies pohjimmiltaan, mielestään hän varmasti toimii hyvän asian puolesta, mikä on paljon kauheampaa kuin pahanteko silkasta pahanteon ilosta, eiko olekin?”
“Minä en tuollaista ymmärrä” Lai vastasi.
“ Miten veljesi voisi olla yhtä aikaa hyvä sekä paha? Hän on hyvä tai paha kokonaan, kuten kaikki muutkin kuolevaiset. Tiedätko Anleje Wala miten hyväsydämisen miehen voi erottaa kunnottomasta?”
“En osaa aavistaakaan” Ininve katseli nuorta naista uteliaana.
“Heidän silmistään! Tiedäthän, Aurinkotemppelin seuraajat sanovat, että ihmisen luonteen näkee heidän kasvoistaan. Minä taas uskon sielun kurkistavan silmistä ja hyvillä, uhrautuvilla sankareilla silmät loistavat kuin yotaivaan tähdet!”
Ininve pohti Lain sanoja laskeutuessaan alas muurin reunaa, ilta-auringon viime säteiden valaistessa hänen kulkaan. Vai silmistä tunnisti ihmisen hyväksi tai pahaksi? Mitäkohän hänen omat silmänsä kertoisivat hänen luonteestaan? Ininve kulki niin syvissä mietteissä, että oli kompastua kivisellä polulla.
Häät kestivät kolme päivää. Neitsyt Wereka Wala saapui perheineen, hovineitsyineen ja orjineen ja seremonian jälkeen alkoivat koko kaupungin odottamat päivälliset ja tanssiaiset. Linnassa juhlivat uudet valtiaat lähipiireineen ja kaupungissa tavallinen kansa, nauttien Linnanväen lahjoittamasta ateriasta ja morsiamen mukana saapuvista soittoniekoista, jotka vuorollaan viihdyttivät sekä Linnan, että kaupungin juhlaväkeä.
Werekaa ei olisi erottanut muista kokonaan hunnutetuista etelännaisista ilman kultalangoilla ja helmillä koristeltua päällysmekkoa ja kimaltavia koristeita hänen pitkissä palmikoissaan, jotka laskeutuivat hunnun alta vyotäisille saakka. Loppuen lopuksi kaikki korkea-arvoiset naiset kaikkialla näyttivät samanlaisilta hunnutettuina, kapteeninrouvista prinsessoihin. Häiden jälkeen Wereka Wala alkoi miehensä vaatimuksesta pukeutua paikallisten naisten tavoin ja hänen vanhat huntunsa ja paikalliseen makuun liian proystäilevät mekkonsa vietiin linnan kellariin.
Ininve otti Werekan vaate-arkusta paksun mustan kaavun ja kaikista peittävimmän matkahunnun. Yhden illan hän vietti ratkoen kynttilänvajossa hunnun monimutkaista helmikirjontaa. Werekan tuonut laiva lähtisi paluumatkalle seitsemän päivän päästä ja Ininve oli keksinyt miten voisi auttaa Laita matkustamaan kauas Äärilistä vapauteen. Hän vei vaatteet Laille ja kehoitti tätä naamioitumaan niiden avulla - kun kukaan ei näkisi hänen verenperintonsä paljastavia kasvojaan hän voisi kulkea satamaan kenenkään huomaamatta ja matkustaa mantereelle. Ininve kertoisi kapteenille hänen olevan paikallisen neitsyen, joka oli matkalla Wosjarikin luostariin. Ininve maksaisi myos hänen matkansa. Mutta miten Lai tulisi selviämään siitä eteenpäin.
“Voi, helposti” Lai vastasi. “Matkustan niin pitkälle, että kukaan ei siellä ole puoliverisistä kuullutkaan. Ja sinulle olen ikuisesti kiitollinen Ininve Wala - tulen aina muistamaan sen, miten olet minua auttanut”
Vähän ennen auringonnousua, sinä päivänä jolloin laiva lähti paluumatkalleen, Ininve kiiruhti hakemaan Laita kiiveten ylos nyt jo niin tuttua muurin reunustamaa kivikkoa. Päästyään aina kivikkoisen kallion huipulle saakka hän yllätti Lain suorittamasta jonkinlaista rituaalia. Kzattaj oli aiemmin kertonut puoli-ihmisten pitävän Ääriliä pyhänä maanaan ja näin Lain oli varmaan surullista luopua vanhasta kotimaastaan, vaikka hänen heimonsa olikin kokenut siellä kauhistuttavan kohtalon.
Lai oli kiivennyt korkeimmalle ja jyrkimmälle kallionkielekkeelle ja seisoi siinä, kädet ojennettuina eteenpäin ja pidellen sormissaan jonkinlaisia nauhoja, jotka liehuivat tuulepyorteiden mukana. Lai oli selvästi jo varustautunut matkalleen, hänen nyyttinsä odottivat vähän matkan päässä maasta ja hän oli letittänyt vaaleat hiuksensa kampaukselle, joka olisi helppo kätkeä matkapäähineen sekä hunnun alle.
Ininve oli juuri tervehtimässä neitoa, kun uteliaisuus sai hänet muuttamaan mielensä ja kätkeytymään muurin raunioiden taakse. Lai painoi kämmenet yhteen rinnalleen, kohotti taas kätensä ylos ja alkoi rukoilla tai laulaa kirkkaalla äänellä, nähtävästi varmana siitä, ettei kukaan uskaltaisi tänne tarujen mukaan aaveiden kansoittamalle kalliolle aamuyostä.
“Meren henki, aaltojen mahtava herra
Rukoilen sinua lempeästi kohtelemaan rakkaitani
Annan nämä nauhat siitä vakuudeksi
Että uhraan sinulle lopun elämääni
Kulkekoon ne aalloillasi maailman loppuun saakka
Kuten tarina hävinneistä rakkaistani
Tämän lausuttuaan Lai irrotti otteensa nauhoistaan ja päästi ne lentämään tuulen mukana kohti merenpintaa. Ininve odotti Lain lopettavan rukouksensa ja astui sitten esiin ilmoittaen, että heidän olisi nyt kiirehdittävä satamaan. Lai kietoi lettinsä niskaan, asetti päähänsä matkahunnun ja heitti painavannnäkoisen nyyttinsä hartioilleen. Hunnun etuosan hän asetti päälaelleen ja peitti kasvonsa vasta kun he olivat laskeutuneet kaupungin kujille saakka. Ininve huomasi Lain koko olemuksen muuttuvan heidän saapuessaan ihmisten ilmoille - neidon askel muuttui lyhyeksi ja araksi kuin paikallisilla hienomman väen neitseillä, ja kasvot peitettyinä häntä ei erottanut muista matka-asuun pukeutuneista. Näin he kulkivat yhdessä, kenenkään häiritsemättä aina satamaan saakka ja Ininve tunsi mielensä murheelliseksi heitä kohta odottavan eron vuoksi.
Ilma oli jatkuvasti tuulinen ja juuri heidän astuessaan laiturille, kohotti äkillinen tuulenpuuska Lain mekonhelman miltei polviin saakka. Hän oli tietenkin sitonut jalkoihinsa pellavaiset sukat, mutta sukkien nauhat olivat hänen kiivetessään alas piilopaikastaan pääseet loystymään ja nyt ne olivat valahtaneet, paljastaen hänen säärtensä valkean ihon ja oikeaan nilkkaan tatuoidun kiemurtelevan käärmeen joka mustalla värillä ihoon piirrettynä kipusi hänen jalkepoydältään kiertyen kolmesti nilkan ympäri. Joku satamassa kalaa myyvistä eukoista kiljaisi “Se on Alainnaja Susi!” ja lähistollä partioivat vartijat ryntäsivät hätiin niin nopeasti kuin kerkisivät.
Lai tempaisi hihastaan esiin lähes käsivartensa mittaisen sapelin, heilautti huntunsa takaraivolle ja hyokkäsi lajinsa tanssivalla tavalla iskien sapelillaan kummatkin vartijoista kuoliaaksi. Joukko merimiehiä ja kalastajia juoksi apuun ja vasta nähdessään tuon huutavan ja aseettoman väkijoukon lähestyvän Ininve hätkähti hereille siitä lamautuneesta tilasta, jossa hän oli kauhun vallassa seurannut Lain äkillistä muuttumista yliluonnollisen nopeaksi ja tappavaksi taistelijaksi.
Lai pyorähti ympäri piirtäen laajan kaaren sapelillaan, uhaten lähestyviä kaupunkilaisia ja Ininve kiskaisi esiin miekkansa ja iski sillä - ei ylospäin, pyrkien voittamaan itselleen aivan liian nopean Lain miekkailun taidoissa - vaan jalkoihin, viiltäen neitoa polvitaipeisiin ja saaden tämän kivusta huutaen vaipumaan polvilleen. Vielä maassakin neito taisteli vastaan, onnistuen viiltämään Ininveä käsivarteen, ennen kuin Ininve itsekin tuskissaan sai iskettyä miekkansa Lain sydämeen. Kun tämä äkkiä alkanut taistelu oli ohi, Ininve polvistui kuolleen neidon viereen ja pyyhki kasvoiltaan sekä poskille roiskuneen veren, että silmistään valuvat kyyneleet. Yhä suurempi väkijoukko kerääntyi paikalle hämmästelemään tapahtunutta.
***
Ininve polvistui, risti käsivartensa rinnalleen ja sulki silmänsä. Ensimmäinen isku kaatoi hänet kyljelleen lattialle ja huutamaan kivusta. Ta’jative tuli Hataij Kuninkaan avuksi ja repi Ininven päälysmekon auki selästä, paljastaen tämän päivettyneen ihon kunnon ruoskintaa varten. Ininve itki ja huusi armoa, kunne Ta’jative sitoi huivinsa hänen suunsa eteen ja piteli häntä aloillaan samalla kun Hataij Kuningas iski häntä koristeellisella kävelysauvallaan. Jokainen isku repi Ininven ihoa haavoille.
Etelässä tätä kutsuttiin kuninkaalliseksi selkäsaunaksi ja lain mukaan Kuninkaan pettäneen miehen sai piestä vaikka kuoliaaksi. Metelin paikalle hälyyttämät palvelijat eivät olleet tottuneet tuollaiseen näkyyn ja väittelivät kiivaasti siitä, pitäisiko kaupungin vanhimmat hakea apuun. Aärilin tapoihin ei kuulunut rangaista ketään noin kovasti ennen asiaankuuluvia neuvotteluita. Lisäksi Ininve oli linnan väestä heidän suosikkinsa ja nuorukaisen alistuminen pahoinpideltäväksi ilman mitään tappelua sai heidän pelon valtaan. Miksi kukaan ei tehnyt mitään?
“Ja meitä he kutsuvat barbaareiksi” rengit mutisivat. käytävällä ulos komennetut vartiokaartilaiset riitelivät äänekkäästi. Heistä suurin osa oli Ininven valitsemia ja kouluttamia, mutta myo eteläläisiä, jotka eivät olisi ikinä suostuneet uhmaamaan avoimesti kuningastaan. Heillä oli täysi tyo pitää aisoissa paikallisten joukosta valittuja taistelijoita, joiden mielestä lojaalisuus Ininveä kohtaan oli tärkeämpää kuin kuninkaan tahtoon alistuminen. Olihan Kuningaskin kuitenkin vain ihminen ja ennen Sutten kapinaa hallinneiden paikallisten sukujen aikana velvollinen maksamaan korvausta jos suutuspäissään edes antoi rengille korvallisille. Etelän miehet olivat totisesti tuoneet mukanaan uudet tavat kaikkien noiden hienojen seinävaatteiden ja koristusten lisäksi.
“Tästä hetkestä lähtien olet lainsuojaton ja menetät asemasi anlejena!” Hataij Kuningas kumartui repäisemään irti kultasoljen poikansa mekosta ja kiskoi kallisarvoisen sormukset pois tämän sormista. Nuo kaikki olivat aatellissäädyn tunnuksia. Ininve makasi maassa nyyhkyttäen hiljaa, silmät turvonneina lähes umpeen ja veri valuen nenästä, suusta sekä lukuisista haavoista ympäri kehoa. Palvelusväki huokaisi helpotuksesta huomattuaa hänen olevan vielä tajuissaan.
“Sinä Ininve ei enää ole ritari, anleje etkä minun poikani” Hataij Kuningas jatkoi
“Kuka tahansa saa surmata sinut ilman rangaistusta ja koko lyhyt jäljellä oleva elämäsi olkoon yhtä pelkoa ja kärsimystä. Meidän jälkeemme tulevat eivät tule edes tunnistamaan sinun nimeäsi! Kzattaj, heitä tämä roska tuleen!”
Kzattaj totteli paiskaten veljensä korut takkaan nopeasti, aivan kuin olisi pelännyt saastuvansa itsekin pelkästä niiden koskettamisesta. Tämän jälkeen hän kyykistyi Ininven viereen tarkistamaan miten syviä haavoja T’Jative ja Hataij Kuningas olivat saaneet aikaan.
“Kyllä hän näistä selviää” hän sanoi. Kzattajn silmät hohtivat raivosta hänen katsellessaan nuorempaa veljeään. Hän olisi halunnut hakea jonkun myrkytetyistä veitsistään ja iskeä sen veljensä kämmeneen katsellakseen miten tämä olisi hitaasti kitunut kuoliaaksi useiden päivien ajan. Karkotus oli liian lievä rangaistus Ininven rikoksesta.
“Minä pidin sinua kunniallisena!” hän sanoi, pakottaen äänensä pysymään rauhallisena ja hiljaisena.
“Miten sinä saatoit pettää koko kaupunkisi ja rotusi auttaaksesi yhtä niistä ja vielä yhtä pahimmista, sehän oli itsensä Thrawhani Suden sisarpuoli!”
Ininve säästyi vastaamasta kun paikalle saapunut Hataij Kuninkaan henkilokohtainen vartija, häntä kaksi päänmittaa suurempi orjamies repi hänet väkisin seisaalleen ja lähti retuuttamaan kohti linnan sivuovea, josta hänet potkaistaisiin ulos kuin hienon väen pariin väkisin tunkeutuneen kerjäläisen. Palvelusväki ja uteliaat kaupunkilaiset parveilivat hänen ympärillään koko tuskallisen matkan alas kaupungin portille saakka jonne hänen hylättiin ja jonka eteen hän jäi makaamaan. Vasta usean tunnin päästä virottuaan hän huomasi jonkun myotätuntoisen palvelijan tai kaupunkilaisen sujauttaneen hänen mekkonsa taskuun vähäisen kolikon - juuri sen verran kuin kaikista huonomaineisimpien laivojen kapteenit pyysivät matkasta mantereelle. Ininve sitoi haavansa miten taisi, nousi ja lähti nilkuttamaan kohti satamaa.