Tervo: Troikka (SPOILAA)
Innostuin kirjoittelemaan äskettäin lukemistani kirjoista siinä toivossa, että joku täällä olisi lukenut samoja kirjoja ja rupeaisi juttelemaan niistä ^^
Täytyy tunnustaa heti kättelyssä, että olin hieman epäluuloinen Tervon kirjaa kohtaan vaikken ole aikaisemmin lukenutkaan Tervolta mitään. Lisäksi Troikkaa oli ylistetty niin paljon, että olin jo valmiiksi vähän vastahakoinen sen suhteen. Nyt kirjan luettuani en oikein tiedä, mitä siitä sanoisin. Pidin ja en pitänyt. Voisi sanoa, että pidin kovastikin kirjan alkupuoliskosta, mutten pitänyt sen loppupuoliskosta juurikaan. Itse asiassa juonellisesti ja aihepiiriltään nimenomaan kirjan loppupuolisko olisi ollut kiinnostavampi, mutta se ei lopulta sitten vaan toiminut.
Kirjan alku ei juuri vakuuttanut, tai pikemminkin pitäisi kai sanoa, että se ei tarjonnut kerrassaan mitään uutta: punapäälliköt ja joukko kaartilaisia pakenee saarretulta Tampereelta, sanaillaan ja jännitetään selvitäänkö lahtarien saartoketjun lävitse jne. Ihan hyvää tekstiä, mutta vastaavaa olen lukenut monissa muissakin sisällissotakirjoissa. Kiinnostavaksi kirja muuttui vasta kun päästiin Viipuriin ja sieltä edelleen Pietariin. Tykkäsin eniten kirjassa juuri keskivaiheen Pietarin punapakolaisten elämän kuvauksesta. Siinä vaiheessa vallankumoustouhu alkoi mennä mönkään ja alettiin sortua yhä pahempiin rikoksiin ja virheisiin. Pakko tässä yhteydessä todeta, että oli kiva lukea kirja, jossa Leninin kautta ei turhia kaunisteltu ja romantisoitu. Kyllähän ne teloitukset ja puhdistukset alkoivat jo Leninin aikana, vaikka ne usein vieritetäänkin meillä kokonaan Stalinin kontolle. Erityisen vaikuttavaa oli tarina kumipalloista, joita Juliska valmisti tehtaalla ja joilla Jalo Aatos leikki lapsena. Pisteet Tervolle, minä ainakin sain kylmiä väreitä.
Kirjan loppupuoli, eli Mannerheimia vastaan tehty attentaattiyritys oli etukäteen vaikuttanut kirjan kiinnostavimmalta osalta, mutta se ei vaan sitten toiminut lainkaan. Petyin pahasti. Henkilöistä en saanut oikein kiinni, kerronta oli hajanaisempaa ja sekavampaa ja harhaili enemmän pois varsinaisesta juonesta. Aineksia olisi ollut parempaankin: juopotteleva ja amatöörimäinen murhatroikka, jolla oli Tampereella omat kuvionsa ja menneisyyden haamunsa olisi tarjonnut potentiaalia paljon enempään. Juonikuvio oli periaatteessa toimiva, mutta se ei kantanut. Lisäksi minua ärsytti Mannerheimin hahmo, hän oli kirjassa lähinnä säälittävä idiootti. Pidin hahmosta vain silloin kun Mannerheim totesi suomalaisten palvonnan loisteessa lämmitellessään sarkastisesti olevansa ryssä ja hurri. Minua hämmentää tavattomasti se, että nimenomaan kirjan Mannerheim-kuvaa on kehuttu herkäksi ja syvälliseksi - varmaan minulta nyt vaan meni hahmokuvauksessa jotain todella oleellista ohi luultavasti ihan siksikin, että tunnen heikommin hahmot ja tapahtumat valkoisten puolelta.
Historiallisten henkilöiden kuvauksesta en pitänyt yleensäkään kirjassa. Rahjan veljekset, Vladimir Iljits ja se Mannerheim kuvattiin jotenkin pienen ja mielenvikaisen oloisina. Tavallaan sellainen on ihan kiva tapa kuvata jalustalle nostettuja historiallisia hahmoja: tehdä niistä korostetun pieniä. Ja tavallaan oli todella mukavaa lukea Rahjan veljeksistä tuollainen kuvaus, koska vasta se sai minut huomaamaan, että Eino Rahja on kivunnut mielessäni jalustalle. Mutta en silti oikein pitänyt kuvauksista, etenkään kun Tervon omat fiktiiviset henkilöt sitten jotenkin korostuivat suurempina pienennettyjä historiallisia hahmoja vasten. Kirjan päähenkilöstä Eljas Rossista en tykännyt hahmona, mutta oli silti hieman hämmentävää huomata että loppua kohden en enää osannut arvioida oliko hahmo onnistunut vai ei, sillä aloin yksinkertaisesti vihata Eljasta. Tappamattomuuden valan äidilleen vannonut punakaartilainen on vielä ihan ok, mutta pitikö siitä sitten tehdä oikein punapäällikkö, jota toveri vielä suojeli kaikelta epäilykseltä vieressä ja jolle itse Eino Rahjakin hymyili hyväksyvästi vaikka toveri punapäällikkö voinut tappaa vihollisia edes keskellä taisteluja. Loppua kohden aloin inhota koko Rossia ja loppuratkaisun myötä toivon vaan, että Herman Hevoskosken kätyrit tai Tampereen vanhat kaartilaiset heittävät sen käsipommin hänen ikkunastaan joku yö. Petturi!
Hämmentävää huomata, että asenteeni ovat koventuneet joiltain osin. Nuorempana olisin luultavasti tykännyt juuri Eljas Rossin tapaisesta hahmosta ja kunnioittanut tätä nimenomaan siksi, että tämä yritti parhaansa ja piti kiinni omasta moraalistaan silloinkin kun se oli sovittamattomassa ristiriidassa aatteen ja ylhäältä tulevien käskyjen kanssa. Itse asiassa nyt kun asiaa ajattelee, niin tietyssä mielessä Eljas Rossissa on jotain samaa kuin Kurjien Jean Valjeanissa, jota rakastin nuorempana ja joka kaikkien mullistusten ja vallankumousten keskelläkin piti kiinni omasta henkilökohtaisesta moraalistaan. Kurjissa eräs suosikkikohtaukseni on juuri se, missä Valjeanilla on vallankumousjohtajan määräys surmata vanki ja vastakkain ovat hänen yksityinen moraalinsa ja yhteisön säännöt, jos niin nyt voi tässä yhteydessä sanoa. On kiinnostavaa huomata, miten oma näkemykseni tuosta kohtauksesta on muuttunut vuosien mittaa. Mutta joka tapauksessa, olen samaa mieltä kuin Hevoskoski eräänä katkerana hetkenään: mikä oikeus Rossilla oli pakottaa muut hirviöiksi pitääkseen itse kiinni puhtaudestaan? Ja mitä petturuuteen tulee - no, ei siitä sen enempää. Kai sitä pitää vaan taipua sanomaan, että hahmo on hyvä, koska se nostatti niin voimakkaita tunteita.
Kaiken kaikkiaan kirja jäi mielestäni erittäin keskinkertaiseksi, vaikka potentiaalia olisi ollut enempään ja alku oli lupaava. Loppu vaan... no, se lässähti. Sen verran kuitenkin pidin, että aion lukea muitakin Tervon kirjoja.
"Mitä vastaan jos kysytään, miltä tuntui kun historiaa tehtiin perustamalla Suomen kommunistinen puolue. Se oli pieni, punainen ja se huusi. Sen verran voin varmasti sanoa." Eljas Rossi Tervon kirjassa Troikka.
Täytyy tunnustaa heti kättelyssä, että olin hieman epäluuloinen Tervon kirjaa kohtaan vaikken ole aikaisemmin lukenutkaan Tervolta mitään. Lisäksi Troikkaa oli ylistetty niin paljon, että olin jo valmiiksi vähän vastahakoinen sen suhteen. Nyt kirjan luettuani en oikein tiedä, mitä siitä sanoisin. Pidin ja en pitänyt. Voisi sanoa, että pidin kovastikin kirjan alkupuoliskosta, mutten pitänyt sen loppupuoliskosta juurikaan. Itse asiassa juonellisesti ja aihepiiriltään nimenomaan kirjan loppupuolisko olisi ollut kiinnostavampi, mutta se ei lopulta sitten vaan toiminut.
Kirjan alku ei juuri vakuuttanut, tai pikemminkin pitäisi kai sanoa, että se ei tarjonnut kerrassaan mitään uutta: punapäälliköt ja joukko kaartilaisia pakenee saarretulta Tampereelta, sanaillaan ja jännitetään selvitäänkö lahtarien saartoketjun lävitse jne. Ihan hyvää tekstiä, mutta vastaavaa olen lukenut monissa muissakin sisällissotakirjoissa. Kiinnostavaksi kirja muuttui vasta kun päästiin Viipuriin ja sieltä edelleen Pietariin. Tykkäsin eniten kirjassa juuri keskivaiheen Pietarin punapakolaisten elämän kuvauksesta. Siinä vaiheessa vallankumoustouhu alkoi mennä mönkään ja alettiin sortua yhä pahempiin rikoksiin ja virheisiin. Pakko tässä yhteydessä todeta, että oli kiva lukea kirja, jossa Leninin kautta ei turhia kaunisteltu ja romantisoitu. Kyllähän ne teloitukset ja puhdistukset alkoivat jo Leninin aikana, vaikka ne usein vieritetäänkin meillä kokonaan Stalinin kontolle. Erityisen vaikuttavaa oli tarina kumipalloista, joita Juliska valmisti tehtaalla ja joilla Jalo Aatos leikki lapsena. Pisteet Tervolle, minä ainakin sain kylmiä väreitä.
Kirjan loppupuoli, eli Mannerheimia vastaan tehty attentaattiyritys oli etukäteen vaikuttanut kirjan kiinnostavimmalta osalta, mutta se ei vaan sitten toiminut lainkaan. Petyin pahasti. Henkilöistä en saanut oikein kiinni, kerronta oli hajanaisempaa ja sekavampaa ja harhaili enemmän pois varsinaisesta juonesta. Aineksia olisi ollut parempaankin: juopotteleva ja amatöörimäinen murhatroikka, jolla oli Tampereella omat kuvionsa ja menneisyyden haamunsa olisi tarjonnut potentiaalia paljon enempään. Juonikuvio oli periaatteessa toimiva, mutta se ei kantanut. Lisäksi minua ärsytti Mannerheimin hahmo, hän oli kirjassa lähinnä säälittävä idiootti. Pidin hahmosta vain silloin kun Mannerheim totesi suomalaisten palvonnan loisteessa lämmitellessään sarkastisesti olevansa ryssä ja hurri. Minua hämmentää tavattomasti se, että nimenomaan kirjan Mannerheim-kuvaa on kehuttu herkäksi ja syvälliseksi - varmaan minulta nyt vaan meni hahmokuvauksessa jotain todella oleellista ohi luultavasti ihan siksikin, että tunnen heikommin hahmot ja tapahtumat valkoisten puolelta.
Historiallisten henkilöiden kuvauksesta en pitänyt yleensäkään kirjassa. Rahjan veljekset, Vladimir Iljits ja se Mannerheim kuvattiin jotenkin pienen ja mielenvikaisen oloisina. Tavallaan sellainen on ihan kiva tapa kuvata jalustalle nostettuja historiallisia hahmoja: tehdä niistä korostetun pieniä. Ja tavallaan oli todella mukavaa lukea Rahjan veljeksistä tuollainen kuvaus, koska vasta se sai minut huomaamaan, että Eino Rahja on kivunnut mielessäni jalustalle. Mutta en silti oikein pitänyt kuvauksista, etenkään kun Tervon omat fiktiiviset henkilöt sitten jotenkin korostuivat suurempina pienennettyjä historiallisia hahmoja vasten. Kirjan päähenkilöstä Eljas Rossista en tykännyt hahmona, mutta oli silti hieman hämmentävää huomata että loppua kohden en enää osannut arvioida oliko hahmo onnistunut vai ei, sillä aloin yksinkertaisesti vihata Eljasta. Tappamattomuuden valan äidilleen vannonut punakaartilainen on vielä ihan ok, mutta pitikö siitä sitten tehdä oikein punapäällikkö, jota toveri vielä suojeli kaikelta epäilykseltä vieressä ja jolle itse Eino Rahjakin hymyili hyväksyvästi vaikka toveri punapäällikkö voinut tappaa vihollisia edes keskellä taisteluja. Loppua kohden aloin inhota koko Rossia ja loppuratkaisun myötä toivon vaan, että Herman Hevoskosken kätyrit tai Tampereen vanhat kaartilaiset heittävät sen käsipommin hänen ikkunastaan joku yö. Petturi!
Hämmentävää huomata, että asenteeni ovat koventuneet joiltain osin. Nuorempana olisin luultavasti tykännyt juuri Eljas Rossin tapaisesta hahmosta ja kunnioittanut tätä nimenomaan siksi, että tämä yritti parhaansa ja piti kiinni omasta moraalistaan silloinkin kun se oli sovittamattomassa ristiriidassa aatteen ja ylhäältä tulevien käskyjen kanssa. Itse asiassa nyt kun asiaa ajattelee, niin tietyssä mielessä Eljas Rossissa on jotain samaa kuin Kurjien Jean Valjeanissa, jota rakastin nuorempana ja joka kaikkien mullistusten ja vallankumousten keskelläkin piti kiinni omasta henkilökohtaisesta moraalistaan. Kurjissa eräs suosikkikohtaukseni on juuri se, missä Valjeanilla on vallankumousjohtajan määräys surmata vanki ja vastakkain ovat hänen yksityinen moraalinsa ja yhteisön säännöt, jos niin nyt voi tässä yhteydessä sanoa. On kiinnostavaa huomata, miten oma näkemykseni tuosta kohtauksesta on muuttunut vuosien mittaa. Mutta joka tapauksessa, olen samaa mieltä kuin Hevoskoski eräänä katkerana hetkenään: mikä oikeus Rossilla oli pakottaa muut hirviöiksi pitääkseen itse kiinni puhtaudestaan? Ja mitä petturuuteen tulee - no, ei siitä sen enempää. Kai sitä pitää vaan taipua sanomaan, että hahmo on hyvä, koska se nostatti niin voimakkaita tunteita.
Kaiken kaikkiaan kirja jäi mielestäni erittäin keskinkertaiseksi, vaikka potentiaalia olisi ollut enempään ja alku oli lupaava. Loppu vaan... no, se lässähti. Sen verran kuitenkin pidin, että aion lukea muitakin Tervon kirjoja.
"Mitä vastaan jos kysytään, miltä tuntui kun historiaa tehtiin perustamalla Suomen kommunistinen puolue. Se oli pieni, punainen ja se huusi. Sen verran voin varmasti sanoa." Eljas Rossi Tervon kirjassa Troikka.