Matkapäiväkirja: Israel ja Palestiinalaisalueet: 28.12.2012
Heräsimme auringon noustessa, kun kaupungin lukuisten minarettien torneista kajahti koraanin sanoja Mekkaa kohti. Makoilimme lämpimien peittojen alla puoliunessa, fiilistelimme auringon ensi säteitä ja kivirakennusten seinistä kaikuvia harmonisia sointuja. Lopulta oli kuitenkin noustava ylös ja uhmattava hyistä huoneilmaa. Suihkusta tuli lämmintä vettä, mikä oli erittäin iloinen yllätys. En viitsi tässä mollata tuota kapistusta, koska lämmin vesi todellakin oli taivaallista, kun hengitysilma muuten miltei huurusi. Sanottaneen vain, että suihkuhuoneen rakennussuunnittelu huomioiden ei ihme, että seinälaatat ja karmit olivat homeessa ja kupruilla.
Hostellimme läheisyydessä muurien sisäpuolella ei ollut yksikään kahvila auki kahdeksalta aamulla. Löysimme kuitenkin aivan Jaffa Gaten ulkopuolelta ulkoilma kauppakeskuksen, joka oli rakennettu samasta valkoisesta kalkkikivestä, kuin itse vanha kaupunki ja katosi kaupunkia kunnioittaen sitä matalammalle maatasolle. Kahvila johon eksyimme oli varmastikin jokin paikallinen Starbucks ketju, mutta meille ei koskaan selvinnyt mikä sen nimi oli, koska emme osaa hepreaa. Espresso oli joka tapauksessa taivaallista ja saimme parhaat mysli lautaselliset mitä olemme eläessämme syöneet. Mysliä, luonnonjugurttia, tuoreita taatelinsiivuja, granaattiomenaa ja omenaa. Nauttiessamme aamupalastamme, sisään astui pian nuori pariskunta. Eipä heissä muuten olisi ollut mitään erityisen huomion arvoista, perus hipsterit hörppimässä latteja, mutta pojalla oli olkalaukun sijaan M16. Tuijottelimme siskoni kanssa toisiamme ja arvuuttelimme, oliko kyseessä ehkä amerikkalainen turisti, joka oli löytänyt vanhasta kaupungista jonkin erittäin aidon näköisen jäljennöksen ja hänestä oli hauskaa kulkea sen kanssa Jerusalemissa. Kukaan muu ei tuntunut reagoivan aseeseen, joten söimme myslimme kiltisti loppuun ja luotimme siihen, ettei kyseessä ollut sekopää joukkomurhaaja.
Olimme lukeneet Lonely Planetista, että paras tapa aloittaa Jerusalemiin tutustuminen on osallistua ilmaiseen kahden tunnin Sandeman's Toursin järjestämään kiertueeseen. Kirja ei todellakaan ollut väärässä. Oppaamme oli entinen erityiskoulun opettaja Chicagosta, joka oli opiskellut Jerusalemissa ja asui nyt perheensä kanssa sen ulkopuolella. Hän oli nuorena 80-luvulla rakastunut kaupunkiin ja kertoi meille siitä sellaisella palavalla innostuksella, että taatusti jokainen häntä kuunteleva myös rakastui kaupunkiin. Kiertue esitteli lähinnä lyhyesti kaupungin rakennetta ja osaa siihen johtanutta historiaa. Tutustuimme massiiviseen kalkkikivimuuriin, joka ympäröi kaupunkia, pariin sen porttiin sekä kristittyjen, muslimien, juutalaisten ja armenialaisten kortteleihin. Katselimme myös Temppelivuorta ja Itkumuuria kattojen päältä. Kaupunki on aivan käsittämättömän monessa tasossa, koska se on osin vuoren päällä ja osin solassa. Katoilla on aivan oma elämänsä ja niillekin johtaa kujia. Toisaalta maan tasossa olevat kadut kulkevat ylös ja alas, jääden päivänvalolta osin pimentoon ja toisaalta on myös tunneleita, jotka kulkevat katutason alla. Kaikkialla näkyy eri aikakausien rakennustyyliä, sekä idän ja lännen vaikutteita. Kaduilla kävelee ortodoksijuutalaisia ohimokiehkuroineen ja hattuineen, turisteja kaikkialta maailmasta, hunnutettuja naisia, aseistettuja poliiseja ja sotilaita ja kaikkien heidän jaloissaan juoksentelee jalkapalloineen arabilapsia. Kaupunkia siis hallitsee täysi kaaos miltei kuuden tuhannen vuoden ajalta aina tähän päivään asti. Upeaa!
Kiertueen loputtua ihmisiä oli liikkeellä paljon ja suurin osa kauppakatujen kojuista oli auki, vaikka olikin perjantai ja muslimien lepopäivä. Kävimme mielenkiinnosta heidän alueellaan, koska puolen päivän aikaan moni heistä matkusti Temple Mountille rukoilemaan juhlavasti pukeutuneina. Oppaamme oli neuvonut meitä kiinnittämään erityistä huomiota graffiteihin ja julisteisiin, joita oli joidenkin ovien yläpuolella. Kuvissa näkyi kolme rakennusta: Medinan Masjid Nabawi, Jerusalemin Al-Aqsa moskeija (Kalliomoskeija) ja Kaaba, Mekan musta kuutio. Ne, joiden ovien yläpuolella nämä julisteet olivat, olivat päässeet suorittamaan Hajj pyhiinvaelluksen ja käyneet Mekassa. Koraanin mukaan kaikkien tulisi suorittaa se kerran elämässään, mutta muslimien valtavan määrän vuoksi tämä on käytännössä mahdotonta. Niinpä järjestöt ilmeisesti koordinoivat ja arpovat ketkä pääsevät Mekkaan juuri tänä tarkasti määrättynä ajankohtana. Jokaisella maalla on vuosittain omat kiintiönsä. Ainakin oppaamme kertoman mukaan järjestöt maksavat pyhiinvaellusmatkat, jotta jokaisella muslimilla olisi yhtäläinen mahdollisuus suorittaa Hajj varallisuudestaan huolimatta. Joka tapauksessa muslimien korttelissa hetken vaelleltuamme, meidät ohjattiin ystävällisesti pois, koska ajauduimme vahingossa liian lähelle Temppelivuoren sisäänkäyntiä. Turistit saavat vierailla siellä vain tarkoin määrättyinä aikoina ja he saavat käyttää vain yhtä sisäänkäyntiä. ”If you're looking for the Western Wall, it's that way and that way is the Holy Sepulcher Church. This way is to the mosque and you can't enter it today.” Pahoittelimme harhailuamme ja otimme neuvosta vaarin.
Vietimme muutaman tunnin Holy Sepulcher Churchia ihmetellen. Kyseessä on siis kirkko, jonka Helena (Rooman keisari Konstantinus suuren äiti) rakennutti suunnilleen 300 vuotta kristuksen kuoleman jälkeen. Tarinan mukaan hän matkusti Roomasta Jerusalemiin, koska oli kuullut Jeesuksesta ja halusi selvittää missä kaikki häneen liittyvät pyhät paikat sijaitsevat. Kohdassa, jossa Sepulcher kirkko nyt on, oli Ateenan temppeli, mutta Helena purki sen täysin rakentaakseen sen tilalle kirkon. Kirkko on ristin mallinen ja sisältää tarinoiden mukaan muunmuassa Jeesuksen ristiinnaulitsemiskukkulan, kiven jolle Jeesuksen ruumis laskettiin ja voideltiin, sekä haudan, josta Jeesus raamatun mukaan nousi taivaaseen.
Ensimmäistä kertaa kirkossa käydessämme meillä ei ollut mukanamme opasta, ainoastaan Lonely Planetin kirja, jossa oli hieman kerrottu kirkosta. Aivan ensiksi huomio kiinnittyi siihen, kuinka epäsäännönmukainen ja kaoottinen tuo paikka on. Kirkko onkin jaettu ainakin ortodoksien, katolilaisten, fransiskaanien, etiopialaisten ja koptien välillä, joilla kaikilla on oma alueensa, joita he ylläpitävät. Tähän liittyy kellon tarkat säännöt, kaikki lattian lakaisemisesta lähtien on jaettu ja koska kyseessä on kristinuskon kaikkein pyhin kirkko, sääntöjä noudatetaan orjallisesti konfliktien välttämiseksi. Sen lisäksi, aina kun jotain hajoaa ja se tulisi korjata, ei koskaan päästä sopuun siitä, kenelle kunnia kuuluu. Niinpä suuressa osassa kirkkoa vanhat taulut ovat reikäisiä, tummuneita ja kunnostamattomia ja rakennuspilarit pitävät maanjäristysten runtelemia kattoja ja seiniä pystyssä.
Emme siis vielä tällä käynnillä osanneet kiinnittää huomiota moniinkaan kirkolle omalaatuisiin piirteisiin. Eniten huomiomme kiinnittyi siihen, kuinka sekava sokkelo kirkko oli. En ole ikinä eläessäni nähnyt mitään vastaavaa. Jollain irstaalla tavalla se muistutti jotain kristittyjen seikkaulupuistoa. Siellä kävellessä nurkan takaa löysi yhtäkkiä matalan sisäänkäynnin kappeliin, joka johti vanhaan hautaan, tai portaat jotka johtivat maan alle huoneeseen, josta tarinan mukaan Helena löysi Jeesuksen ristin. (Tämä muuten oli kirkossa näytillä keskiaikana, mutta pyhiinvaeltajat puraisivat pienen palan siitä mukaansa sitä suudellessaan, joten se on jo aikaa sitten kadonnut.) Yläkerrassa oli jono paikkaan, jossa perimätiedon mukaan oli kallion huippu, jolla Jeesus oli ollut ristiinnaulittuna. Seisoimme hämärässä suitsukkeiden tuoksussa ja seurasimme, kun ihmiset itkivät liikuttuneina ja kumartuivat suutelemaan kallion kaistaletta hopeisten ja kultaisten ikonien alla.
Holy Sepulcherilta suuntasimme ihmisjoukkojen mukana iltapäivällä itkumuurille. Jokainen vieras kulki metallinpaljastimien läpi ja aseistetut poliisit seurasivat väkijoukkoa tarkasti matkan varrella. Tässä vaiheessa muuten viimeistään olimme kyllä tajunneet, että sotilailla todellakin on M16 rynnäkkökiväärit olillaan, lippaineen ja kaikkineen. Itkumuurilla näkyi muitakin siviilivaatteissa olevia nuoria, jotka kantoivat aseitaan mukanaan.
Istuimme ja seurasimme sapatin alkua parin tunnin ajan. Perheet kokoontuivat juhlavaatteissa ja miehet ja naiset rukoilivat omilla puolillaan muurin edustalla. Ihmettelimme keskenämme miesten hattuja. Joillain ortodoksijuutalaisilla oli karvalakit, joillain lierihatut, kaikki olivat pukeutuneet mustaan ja heillä oli perinteiset kiharat ohimoillaan. Meille selvisi myöhemmin, että karvahattuja pitävät ovat venäjältä Israeliin muuttaneita. Paikalla oli myös univormuissa olevia nuoria, jotka olivat lomilla sapatin ajan. Osa ihmisistä oli pukeutunut juhlavasti, osalla etenkin nuorista oli farkut, vaikkakin kippah hatut päässään. Auringon laskettua moni puhkesi lauluun ja tanssiin. Tunnelma oli iloinen ja rentoutunut. Muutama turisti yritti ottaa valokuvia, vaikka meille oli useaan otteeseen ilmoitettu, ettei sapattina saa ottaa kuvia tai käyttää kännykkää muurin edustalla. Paikalle ilmestyi aina jostain ortodoksijuutalainen, joka osoitti kiukkuisesti sormella. En kyllä voi ymmärtää, miksi on ihan pakko saada valokuvata, vaikka kielletään. Todella epäkunnioittavaa käytöstä. Se, että olimme ylipäätään tervetulleita itkumuurille seuraamaan sapatin alkua, oli hienoa. Eikö sen pitäisi riittää?
Kun olimme lähdössä, meidät kutsuttiin sapatti-illalliselle. Mies kysyi, olemmeko Jerusalemissa, koska olemme hyvin kristittyjä. Kun vastasimme rehellisesti, että emme ole, mutta halusimme nähdä kaupungin sen historian ja uskonnollisen merkityksen vuoksi, mies näytti hieman pettyneeltä. Olimme tässä vaiheessa vielä päivästä totaalisen uupuneita, epäluuloisia ja pöllämystyneitä suomalaisia turisteja, joten suuntasimme kaksin omalle ylihinnoitetulle sapatti-illallisellemme ensimmäiseen löytämäämme ravintolaan. Mitä jos emme löydäkään takaisin hostellille? Mitä jos kaikki ovat tosi uskovaisia ja loukkaamme heitä? Mitä jos meidät ryöstetään? Jälkeenpäin harmitti hieman, ettemme tarttuneet tilaisuuteen. Olimme vielä niin kovin kankeita uudessa ympäristössämme. Olisi ollut todella mielenkiintoista päästä osalliseksi tuollaiseen kokemukseen ja olisimme varmaan tutustuneet monenlaisiin ihmisiin. Otimme opiksi vastaisuudelle.
Mitä päälimmäisenä päivästä jäi mieleen, oli ehkä aamuisen oppaamme sanat. En luonnollisesti muista sanantarkkaan, mutta tässä vapaa sitaatti:
”Some call this the city of war and looking at it's history, that is certainly true. I don't like to think about it like that. Layers of history coexist in the walls of this city, like the different people who coexist inside them too. They make Jerusalem beautiful in it's unique diversity. I see this as the city where three religions can come together from all over the world and feel the presense of the same God. Of course that is still not quite the case today, but I want to believe that we will achieve it one day.”