Matkapäiväkirja: Israel ja Palestiinalaisalueet: 1.1.2013
Heräsimme kuin heräsimmekin jo seitsemältä aamulla. Ei kai sitä nyt kolmea tuntia enempää yöunia tarvitse! Löysimme Louien kaupastaan ja hän tarjosi meille aamupalaa. Tämän jälkeen hän vielä näytti meille Shepherd Fieldsin, jossa uskotaan tapahtuneen raamatun mukainen enkelin ilmestyminen paimenille. Siellä oli hieno luolaan rakennettu kirkko, mutta ehkä mielenkiintoisin oli näkymä, jonka Louie meille kukkulalta esitteli. Hän osoitti meille vastapäisen mäen seinässä olevia luolia ja sanoi, että paimenet käyttävät niitä vielä tänäkin päivänä öisin suojanaan, jos eivät voi kävellä lampaidensa kanssa samana päivänä kotiin asti. Näiden luolien yläpuolella oli kuitenkin täysin kontekstiin sopimaton, valtava Juutalaissiirtokunta. Sen ulkonäöstä arvasi heti mikä se on. Rakennukset olivat uudempia ja hienompia, kuin sen ympärillä olevat ja sitä ympäröi korkea muuri.
Että näin. Palestiinalaisten paimenien tuhansia vuosia käyttämiä luolia ja miehittäjien vasta rakentama siirtokunta.
Kiittelimme Louieta kovasti, eikä hän taaskaan halunnut muuta, kuin että sanoisimme terveisiä häneltä vanhemmillemme. Nousimme siis jälleen bussiin. Kun tällä kertaa menimme rajan yli, sotilaiden bussiin asteleminen ei enää tuntunut mielenkiintoiselta kokemukselta. He veivät bussin ulkopuolelle kuulusteltavaksi miehen, joka oli Kanadan kansalainen. Kaksi alle parikymppistä sotilasta tivasivat kuusikymppiseltä mieheltä, miksei hänellä ole viisumia. Mies selvitti rauhallisesti uudestaan ja uudestaan, ettei Kanadan kansalainen tarvitse Israelissa käydessään viisumia, samalla kun sotilaat soittelivat radiopuhelimilla toisilleen. Ongelman aiheutti se, että tällä miehellä oli arabiankielinen nimi ja hän oli käynyt katsomassa Länsirannalla sukulaisiaan.
Ajattelin Samiria, kolmekymppistä, omanarvontuntoista, korkeakoulutettua miestä, joka joutuu kolmen kuukauden välein anomaan kulkulupaa vaikeiden byrokraattisten prosessien kautta, jotta pääsee töistä Beetlehemistä tapaamaan perhettään Jerusalemiin. Hän istuu hiljaa ja odottaa, kun alle parikymppiset, rynnäkkökivääreitä ja luotiliivejä kantavat ipanat katsovat häntä kuin terroristia, osoittavat aseella ja tiirailevat kulkuluvan päivämääriä. Ajattelin Aidassa syntynyttä nelikymppistä yhteiskuntatieteilijää, joka ajaa taksia työkseen ja joka käsketään rajalla kerta toisensa jälkeen kuulusteltavaksi pakolaisstatuksensa vuoksi, vaikka kulkulupa olisi moitteeton. Katselin ympärilläni istuvia ylpeitä, tavallisia, rehellisiä ihmisiä, joita nöyryytetään miehittäjien toimesta aina heidän töihin mennessään vain siksi, että he ovat arabeja. Ei. Rajan ylittäminen ei todellakaan enää ollut mielenkiintoinen kokemus.
Olimme taas Jerusalemissa ja entisessä hostellissamme. Länsirannalla olisi voinut hyvin viettää loppuajan, mutta olimme varanneet ja maksaneet kaikki hostellit. Täytyy vaan mennä joskus uudestaan. Tänään perehtyisimme vielä viimeisen kerran Jerusalemiin, ennenkuin jatkaisimme matkaa etelään ja aurinkoon. Koska kaupungin historia ja uskonnollinen merkitys on monimutkainen ja mielenkiintoinen, halusimme vielä mennä yhdelle kiertueelle. Holy City Tour veisi meidän katsomaan synagogia, Temppelivuorta sisältä ja vielä monimutkaista ja sokkeloista Sepulcher Churchia. Hieman meitä epäilytti Öljymäen jälkeen, josko tämä olisi rahanhukkaa. Ei todellakaan ollut. Kiertue oli niin mielettömän mielenkiintoinen, ettei tuntunut ollenkaan siltä, kuin olisi krapulassa ja kävelisi kolmen tunnin yöunilla.
Katseltuamme Armenialaisten korttelia ulkopuolelta (se on suljettu vierailta melkein aina), siirryimme Mount Zionille Zion Gaten kautta. Opas osoitti meille porttia ja kas vain: historialliset konfliktit ja nykypäivän konfliktit kohtaavat. Siinä oli luodinreikiä 40- ja 60-luvuilta. Muurit olivat selvästi kuitenkin pysyneet hyvin pystyssä näitä uudemman maailman sotavoimiakin vastaan, vaikka kaupungin omistus olikin siirtynyt puolelta toiselle. Suleimanin arkkitehdit olisivat ylpeitä.
Opas vei meidät sieltä kirkkoon, jonka kohdalla sanotaan tapahtuneen viimeinen ehtoollinen. Rakennus oli muistaakseni alun perin ollut synagoga ja Juutalaisille tärkeä, koskan sen sanottiin olevan kuningas Daavidin rakentama. Ristiretkeläiset olivat kuitenkin pistäneet paikan osin matalaksi, sitten lisäilleet sinne omia rakennelmiaan. Koska he eivät itseasiassa osanneet aluksi rakentaa mitään itse, käyttivät he muiden temppeleiden kaaria ja pylväitä rakentamiseen. Niinpä koko synagogassa ei ollut yhtäkään samannäköistä pylvästä ja ne olivat kaikki hieman eri aikakausilta. Eikä siinä vielä kaikki! Juutalaisten saatua synagoga jälleen haltuunsa ja muslimien kuultua, että se liittyy kuningas Daavidiin, he päättivät, että se on heillekin pyhä. Daavidhan oli heidän profeettansa. Niinpä he lisäsivät seinään vielä mihrabin, joka osoittaa mekan suunnan, sekä koraanin sanoja seinien koristukseksi. Näin. Tuloksena siis kirkko-moskeija-synagoga sillisalaatti eri aikakausilta ja loisto esimerkki siitä, miksi rakastuin tähän pähkähulluun kaupunkiin. Oi Jerusalem, olet niin ihanan skitsofreeninen.
Seuraavaksi oli vuorossa Kalliovuori. Sinne pääsevät turistit tällä hetkellä vain neljänä päivänä viikossa ja niinä päivinä kahden tunnin ajan. Jonotimme auringon lämmössä ja juttelimme mukavia britti backpackerien kanssa. Oppaamme varoitti, että jos jollain on raamattu mukana, se kannattaa piilottaa hyvin, ellei sitä halua menettää. Temppelivuorelle ei nimittäin saa tuoda minkään muun uskonnon symboleita tai uskonnollisia tekstejä, kuin islamin. Näimmekin, kuinka joltain edestämme takavarikoitiin raamattu. Laukkumme liukuivat läpivalaistuslaitteen läpi ja kävelimme toinen toisemme jälkeen metallinpaljastimien läpi. Vähän samanlainen tilanne siis kuin itkumuurilla vierailu.
Temppelivuori oli todella upea. Yhtäkkiä olimme laakeassa puutarhassa kaukana kapeiden katujen metelistä ja tungoksesta. Itse Kalliomoskeija oli aivan käsittämättömän kaunis. Sen värejä ja kuvioita olisi voinut tuijottaa vaikka kuinka kauan. Taivas oli sen takana yhtä syvän sininen, kuin sen kuvioinneissa vallitseva väri ja kullattu kupoli säihkyi keskipäivän auringossa. Moskeijaan ei saanut mennä sisään, vaikka aiempi oppaamme kertoi, että oli itse kyllä käynyt siellä kerran. Ilmeisesti käytäntö joskus vähän vaihtelee. Erään miehen kysyessä nykyiseltä oppaaltamme, saammeko mennä sisään, hänen silmänsä laajenivat ja hän sanoi: ”Ehdottomasti ei! Ellet halua kolmatta maailmansotaa.” Toinen intifada muuten alkoi siitä, kun Ariel Sharon vieraili Kalliomoskeijassa. Ehkei turistin sinne tunkeutuminen siis ihan kolmanteen maailmansotaan johtaisi, mutta ehkä neljänteen intifadaan?
Temppelivuorella käyminen oli muutenkin kyllä erikoinen kokemus. Paikalla oli nimitäin aseistettuja poliiseja (palestiinalaisia käsittääkseni) ja heidän lisäkseen kaikkialla kulki siviilipukuisia uskontopoliiseja. He pitivät huolta siitä, että naiset pitivät olkapäänsä piilossa, ettei kukaan kävellyt käsi kädessä tai etteivät opasryhmät tungeksineet liian kauan yhdessä paikassa. Oppaamme oli selvästi koko ajan varpaillaan. En tiedä oliko hän vainoharhainen, vai oliko joskus tapahtunut jotain ikävää. Tavallaan tilanne kyllä muistutti aika paljon aamuista sotilaiden bussiin astelemista ja matkustajien pompottelemista. Roolit vain olivat vaihtuneet.
Viimeiseksi kävimme vielä Holy Sepulcher Churchissa. Tällä kertaa saimme käynnistä hieman enemmän irti, koska opas kertoi meille sen eri vaiheista pajon. En muista kuin murto osan, mutta mieleen jäi tarina tikapuista, jotka näkyvät kun seisoo kirkon ulkopuolella ja katsoo ylös. Eri uskonnolliset suuntaukset olivat siis jo todella pitkään kiistelleet siitä, kenellä on omistusoikeus kirkkoon. 1850-luvulla saatiin viimein tehtyä sopimus, jota kutsutaan Satus Quoksi. Se jakoi kirkon osat tarkasti Ortodoksien, Armenialaisten ja Katolilaisten välillä. Myöhemmin Koptit, Etiopian ortodoksit ja Syyrialais-ortodoksit saivat vielä omat alueensa. Sopimukseen kuului, että ne alueet, joita ei oltu jaettu kenellekään ja olivat siten yhteisiä, pidettäisiin konfliktien välttämiseksi täysin samanlaisina, kuin sopimuksen tekohektellä. Niinpä puiset portaat, jotka joku ties mistä syystä oli unohtanut yläikkunan tasanteelle ennen sopimuksen tekoa, ovat siellä vielä tänäkin päivänä. Mitä noihin yleisiin tiloihin tulee, ne ovat siis todella rempallaan, sillä koskaan ei päästä sopuun siitä, kenelle kunnia korjauksista kuuluu. Kuulostaa koomiselta, mutta ilmeisesti näistä asioista on syntynyt munkkien välille nyrkkitappeluita vielä 2000-luvullakin, esimerkiksi jos joku on unohtanut oven auki tai siirtänyt tuolia. Siis niin pahoja nyrkkitappeluita, että poliisit on kutsuttu paikalle ja ihmisiä on joutunut sairaalaan. Joo. Okei. Tuo ehkä kyllä tekee asiasta vielä koomisempaa.
Näin. Ei siis riitä, että kolme eri uskontoa tappelevat toistensa kanssa siitä, kenellä on oikeus mihinkin osaan Jerusalemista, vaan edes uskontojen sisälläkään ei päästä sopuun asioista. Oi Jerusalem, olet niin ihanan skitsofreeninen.
Siskoni muuten huomioi tällä kertaa sen, että kristinuskon kaikkein pyhimpään rakennukseen ei tarvinnut kulkea metallinpaljastimien läpi. Missään ei ollut edes vartijoita, jotka olisivat vahtineet, kuka tulee sisään. Paikka oli auki kaikille neljästä aamulla aina puoleenyöhän asti ja ihmistulva oli aivan valtava. Kai tämä kertoo lähinnä Jerusalemin nykyisestä poliittisesta tilanteesta aika paljon. Paikalliset kristityt ovat pieni ja harmiton vähemmistö ja turisteina kristityt varmasti rahoittavat kaupunkia todella paljon. Sekä juutalaisten että arabien elinkeinot - etenkin vanhassa kaupungissa, varaavat pitkälti heihin. Miksi siis pelätä tämän tärkeän turistikohteen puolesta? Silti, jännä havainto.
Vietimme lopun illasta niiden mainitsemieni kahden hauskan brittiläisen reppureissaajan kanssa. He olivat aiemmin muunmuassa reppureissanneet Iranissa, tosin vuonna 2009. Nyt toinen heistä sanoi, että haluaisi kovasti Jemeniin, muttei kai hän oikein voi sinne vielä mennä, kun länsimaalaisia koko ajan kidnapataan. Ei sillä, että kidnappaukset olisivat aina pahasta! Jos heimot kidnappaavat turisteja, niin heitä kohdellaan hyvin ja heimo saa neuvoteltua toiminnalla itselleen vaikkapa juoksevan veden tai sähkön. Se on vaan vähän niinkuin paikallinen tapa. Voi hyvänen aika kun oli suloinen pari. Toinen heistä ihan oikeasti käytti sanaa ”Crikey!” Jouduimme joka tapauksessa menemään aikaisin nukkumaan, joten kieltäydyimme suomalaiseen tapaan hyvin kohteliaasti heidän viskistään.
”No.”
Että näin. Palestiinalaisten paimenien tuhansia vuosia käyttämiä luolia ja miehittäjien vasta rakentama siirtokunta.
Kiittelimme Louieta kovasti, eikä hän taaskaan halunnut muuta, kuin että sanoisimme terveisiä häneltä vanhemmillemme. Nousimme siis jälleen bussiin. Kun tällä kertaa menimme rajan yli, sotilaiden bussiin asteleminen ei enää tuntunut mielenkiintoiselta kokemukselta. He veivät bussin ulkopuolelle kuulusteltavaksi miehen, joka oli Kanadan kansalainen. Kaksi alle parikymppistä sotilasta tivasivat kuusikymppiseltä mieheltä, miksei hänellä ole viisumia. Mies selvitti rauhallisesti uudestaan ja uudestaan, ettei Kanadan kansalainen tarvitse Israelissa käydessään viisumia, samalla kun sotilaat soittelivat radiopuhelimilla toisilleen. Ongelman aiheutti se, että tällä miehellä oli arabiankielinen nimi ja hän oli käynyt katsomassa Länsirannalla sukulaisiaan.
Ajattelin Samiria, kolmekymppistä, omanarvontuntoista, korkeakoulutettua miestä, joka joutuu kolmen kuukauden välein anomaan kulkulupaa vaikeiden byrokraattisten prosessien kautta, jotta pääsee töistä Beetlehemistä tapaamaan perhettään Jerusalemiin. Hän istuu hiljaa ja odottaa, kun alle parikymppiset, rynnäkkökivääreitä ja luotiliivejä kantavat ipanat katsovat häntä kuin terroristia, osoittavat aseella ja tiirailevat kulkuluvan päivämääriä. Ajattelin Aidassa syntynyttä nelikymppistä yhteiskuntatieteilijää, joka ajaa taksia työkseen ja joka käsketään rajalla kerta toisensa jälkeen kuulusteltavaksi pakolaisstatuksensa vuoksi, vaikka kulkulupa olisi moitteeton. Katselin ympärilläni istuvia ylpeitä, tavallisia, rehellisiä ihmisiä, joita nöyryytetään miehittäjien toimesta aina heidän töihin mennessään vain siksi, että he ovat arabeja. Ei. Rajan ylittäminen ei todellakaan enää ollut mielenkiintoinen kokemus.
Olimme taas Jerusalemissa ja entisessä hostellissamme. Länsirannalla olisi voinut hyvin viettää loppuajan, mutta olimme varanneet ja maksaneet kaikki hostellit. Täytyy vaan mennä joskus uudestaan. Tänään perehtyisimme vielä viimeisen kerran Jerusalemiin, ennenkuin jatkaisimme matkaa etelään ja aurinkoon. Koska kaupungin historia ja uskonnollinen merkitys on monimutkainen ja mielenkiintoinen, halusimme vielä mennä yhdelle kiertueelle. Holy City Tour veisi meidän katsomaan synagogia, Temppelivuorta sisältä ja vielä monimutkaista ja sokkeloista Sepulcher Churchia. Hieman meitä epäilytti Öljymäen jälkeen, josko tämä olisi rahanhukkaa. Ei todellakaan ollut. Kiertue oli niin mielettömän mielenkiintoinen, ettei tuntunut ollenkaan siltä, kuin olisi krapulassa ja kävelisi kolmen tunnin yöunilla.
Katseltuamme Armenialaisten korttelia ulkopuolelta (se on suljettu vierailta melkein aina), siirryimme Mount Zionille Zion Gaten kautta. Opas osoitti meille porttia ja kas vain: historialliset konfliktit ja nykypäivän konfliktit kohtaavat. Siinä oli luodinreikiä 40- ja 60-luvuilta. Muurit olivat selvästi kuitenkin pysyneet hyvin pystyssä näitä uudemman maailman sotavoimiakin vastaan, vaikka kaupungin omistus olikin siirtynyt puolelta toiselle. Suleimanin arkkitehdit olisivat ylpeitä.
Opas vei meidät sieltä kirkkoon, jonka kohdalla sanotaan tapahtuneen viimeinen ehtoollinen. Rakennus oli muistaakseni alun perin ollut synagoga ja Juutalaisille tärkeä, koskan sen sanottiin olevan kuningas Daavidin rakentama. Ristiretkeläiset olivat kuitenkin pistäneet paikan osin matalaksi, sitten lisäilleet sinne omia rakennelmiaan. Koska he eivät itseasiassa osanneet aluksi rakentaa mitään itse, käyttivät he muiden temppeleiden kaaria ja pylväitä rakentamiseen. Niinpä koko synagogassa ei ollut yhtäkään samannäköistä pylvästä ja ne olivat kaikki hieman eri aikakausilta. Eikä siinä vielä kaikki! Juutalaisten saatua synagoga jälleen haltuunsa ja muslimien kuultua, että se liittyy kuningas Daavidiin, he päättivät, että se on heillekin pyhä. Daavidhan oli heidän profeettansa. Niinpä he lisäsivät seinään vielä mihrabin, joka osoittaa mekan suunnan, sekä koraanin sanoja seinien koristukseksi. Näin. Tuloksena siis kirkko-moskeija-synagoga sillisalaatti eri aikakausilta ja loisto esimerkki siitä, miksi rakastuin tähän pähkähulluun kaupunkiin. Oi Jerusalem, olet niin ihanan skitsofreeninen.
Seuraavaksi oli vuorossa Kalliovuori. Sinne pääsevät turistit tällä hetkellä vain neljänä päivänä viikossa ja niinä päivinä kahden tunnin ajan. Jonotimme auringon lämmössä ja juttelimme mukavia britti backpackerien kanssa. Oppaamme varoitti, että jos jollain on raamattu mukana, se kannattaa piilottaa hyvin, ellei sitä halua menettää. Temppelivuorelle ei nimittäin saa tuoda minkään muun uskonnon symboleita tai uskonnollisia tekstejä, kuin islamin. Näimmekin, kuinka joltain edestämme takavarikoitiin raamattu. Laukkumme liukuivat läpivalaistuslaitteen läpi ja kävelimme toinen toisemme jälkeen metallinpaljastimien läpi. Vähän samanlainen tilanne siis kuin itkumuurilla vierailu.
Temppelivuori oli todella upea. Yhtäkkiä olimme laakeassa puutarhassa kaukana kapeiden katujen metelistä ja tungoksesta. Itse Kalliomoskeija oli aivan käsittämättömän kaunis. Sen värejä ja kuvioita olisi voinut tuijottaa vaikka kuinka kauan. Taivas oli sen takana yhtä syvän sininen, kuin sen kuvioinneissa vallitseva väri ja kullattu kupoli säihkyi keskipäivän auringossa. Moskeijaan ei saanut mennä sisään, vaikka aiempi oppaamme kertoi, että oli itse kyllä käynyt siellä kerran. Ilmeisesti käytäntö joskus vähän vaihtelee. Erään miehen kysyessä nykyiseltä oppaaltamme, saammeko mennä sisään, hänen silmänsä laajenivat ja hän sanoi: ”Ehdottomasti ei! Ellet halua kolmatta maailmansotaa.” Toinen intifada muuten alkoi siitä, kun Ariel Sharon vieraili Kalliomoskeijassa. Ehkei turistin sinne tunkeutuminen siis ihan kolmanteen maailmansotaan johtaisi, mutta ehkä neljänteen intifadaan?
Temppelivuorella käyminen oli muutenkin kyllä erikoinen kokemus. Paikalla oli nimitäin aseistettuja poliiseja (palestiinalaisia käsittääkseni) ja heidän lisäkseen kaikkialla kulki siviilipukuisia uskontopoliiseja. He pitivät huolta siitä, että naiset pitivät olkapäänsä piilossa, ettei kukaan kävellyt käsi kädessä tai etteivät opasryhmät tungeksineet liian kauan yhdessä paikassa. Oppaamme oli selvästi koko ajan varpaillaan. En tiedä oliko hän vainoharhainen, vai oliko joskus tapahtunut jotain ikävää. Tavallaan tilanne kyllä muistutti aika paljon aamuista sotilaiden bussiin astelemista ja matkustajien pompottelemista. Roolit vain olivat vaihtuneet.
Viimeiseksi kävimme vielä Holy Sepulcher Churchissa. Tällä kertaa saimme käynnistä hieman enemmän irti, koska opas kertoi meille sen eri vaiheista pajon. En muista kuin murto osan, mutta mieleen jäi tarina tikapuista, jotka näkyvät kun seisoo kirkon ulkopuolella ja katsoo ylös. Eri uskonnolliset suuntaukset olivat siis jo todella pitkään kiistelleet siitä, kenellä on omistusoikeus kirkkoon. 1850-luvulla saatiin viimein tehtyä sopimus, jota kutsutaan Satus Quoksi. Se jakoi kirkon osat tarkasti Ortodoksien, Armenialaisten ja Katolilaisten välillä. Myöhemmin Koptit, Etiopian ortodoksit ja Syyrialais-ortodoksit saivat vielä omat alueensa. Sopimukseen kuului, että ne alueet, joita ei oltu jaettu kenellekään ja olivat siten yhteisiä, pidettäisiin konfliktien välttämiseksi täysin samanlaisina, kuin sopimuksen tekohektellä. Niinpä puiset portaat, jotka joku ties mistä syystä oli unohtanut yläikkunan tasanteelle ennen sopimuksen tekoa, ovat siellä vielä tänäkin päivänä. Mitä noihin yleisiin tiloihin tulee, ne ovat siis todella rempallaan, sillä koskaan ei päästä sopuun siitä, kenelle kunnia korjauksista kuuluu. Kuulostaa koomiselta, mutta ilmeisesti näistä asioista on syntynyt munkkien välille nyrkkitappeluita vielä 2000-luvullakin, esimerkiksi jos joku on unohtanut oven auki tai siirtänyt tuolia. Siis niin pahoja nyrkkitappeluita, että poliisit on kutsuttu paikalle ja ihmisiä on joutunut sairaalaan. Joo. Okei. Tuo ehkä kyllä tekee asiasta vielä koomisempaa.
Näin. Ei siis riitä, että kolme eri uskontoa tappelevat toistensa kanssa siitä, kenellä on oikeus mihinkin osaan Jerusalemista, vaan edes uskontojen sisälläkään ei päästä sopuun asioista. Oi Jerusalem, olet niin ihanan skitsofreeninen.
Siskoni muuten huomioi tällä kertaa sen, että kristinuskon kaikkein pyhimpään rakennukseen ei tarvinnut kulkea metallinpaljastimien läpi. Missään ei ollut edes vartijoita, jotka olisivat vahtineet, kuka tulee sisään. Paikka oli auki kaikille neljästä aamulla aina puoleenyöhän asti ja ihmistulva oli aivan valtava. Kai tämä kertoo lähinnä Jerusalemin nykyisestä poliittisesta tilanteesta aika paljon. Paikalliset kristityt ovat pieni ja harmiton vähemmistö ja turisteina kristityt varmasti rahoittavat kaupunkia todella paljon. Sekä juutalaisten että arabien elinkeinot - etenkin vanhassa kaupungissa, varaavat pitkälti heihin. Miksi siis pelätä tämän tärkeän turistikohteen puolesta? Silti, jännä havainto.
Vietimme lopun illasta niiden mainitsemieni kahden hauskan brittiläisen reppureissaajan kanssa. He olivat aiemmin muunmuassa reppureissanneet Iranissa, tosin vuonna 2009. Nyt toinen heistä sanoi, että haluaisi kovasti Jemeniin, muttei kai hän oikein voi sinne vielä mennä, kun länsimaalaisia koko ajan kidnapataan. Ei sillä, että kidnappaukset olisivat aina pahasta! Jos heimot kidnappaavat turisteja, niin heitä kohdellaan hyvin ja heimo saa neuvoteltua toiminnalla itselleen vaikkapa juoksevan veden tai sähkön. Se on vaan vähän niinkuin paikallinen tapa. Voi hyvänen aika kun oli suloinen pari. Toinen heistä ihan oikeasti käytti sanaa ”Crikey!” Jouduimme joka tapauksessa menemään aikaisin nukkumaan, joten kieltäydyimme suomalaiseen tapaan hyvin kohteliaasti heidän viskistään.
”No.”