shitfuck
Olen Nina Johanna Kolehmainen. Olen syntynyt 4.9.1987, joskin jostakin häveliäästä syystä ahdistun aina syntymäpäivänäni. Nimekseni olisi voinut valikoitua myös Nora, ja lapsena olin nimivalinnastani todella katkera. Päähäni oli iskostunut, että Nina on tummahiuksisen naisen nimi, enkä näin ollen voi olla Nina. Tämä kertoo kertoo jotakin perifatalistisesta luonteestani, jota olen yrittänyt korjailla elämänkokemuksen muka karttuessa. Aallonpohjassa toisaalta oltiin myös jo kun olin viisivuotias ja makasin lattialla toivoen, että joku kävelisi päältäni ja päättäisi kurjan elämäni. Kahdeksanvuotiaana peukaloni osui kipeästi uuniin, mutta koska iskä oli juuri tiukasti ilmoittanut että lähdemme serkkujen luo NYT, en sitten sanonut asiasta mitään vaikka peukalo muuttui mustaksi. Se on se mystinen yhdistelmä draamantajua ja alistuvuutta joka minussa edelleen silloin tällöin, varsinkin pms-oireissa ja laskuhumalassa meuhkaa.
Olen myös mustasukkainen, katkeruuteen taipuvainen ja maalailen helposti suuria uhkakuvia. Ilmeisesti epävarman lapsuuteni takia minulla on jatkuvia epävarmuustiloja ja pyrin kontrolloimaan kaikkea ympärilläni. Valitettavasti olen myös sen verran realistinen, että tiedän etten pysty siihen: thus jatkuva sosiaalisten tilanteiden pelko, joka saa välillä absurdeja piirteitä. Olen jokseenkin syntymäherkkä: itken mainoksille, otan asiat helposti itseeni, en pysty katsomaan vakavia elokuvia. Ylitulkitsen tilanteita ja ihmisiä. Murehdin jatkuvasti ja kaikesta. Elän hyvin vahvasti mukana, niin ystävien, kissojen kuin lyriikkojenkin.
On minulla hyvät puolenikin: olen syntymälahjakas musiikillisesti ja kirjoitetun kielen parissa. Musiikkiopiston pääsykokeissa minulle sanottiin, että minulla on absoluuttinen sävelkorva, ja selvitin teorian 3/3 lauluosuuden angiinassa ja kuumeessa nuottipuhtaasti vaikka en muista tilanteesta mitään. Olen osallistunut laulukilpailuihin (!!) pienempänä, mutta väitän että murrosikä vei ääneni. Todennäköisesti sitä ei koskaan edes ollutkaan määräänsä enempää. Pianon 3/3 meni vähän usvassa sekin, elämäntilanne jne. jne. tekosyyt, ja soitin Sallisen mystisiä riitasointuja päin helvettiä sormet kohmeessa suurella lavalla tuomariston tuijottaessa. Yksi niistä sanoi tämän klassisen elämääni hallitsevan totuuden (?): "Sun tekniikka on ihan paska, mutta sä tulkitset paremmin kuin suurin osa tuon ikäisistä. Saat nelosen ihan siitä hyvästä. Jos lupaat harjoitella, pääset kyllä ykkösenkin läpi, mutta sun tekniikka on ihan paska."
Luovuin pianonsoitosta samana vuonna, sillä pääsin Oriveden Opistoon. Pianonopettajani, joka vihasi minua puolet ajasta koska sormenkynnet olivat liian pitkät/pureskellut, koska en koskaan harjoitellut kotona (...), kysyi minulta tuhat kertaa olenko aivan varma. Sanoin olevani. Olen edelleen varma, että tein parhaan päätöksen elämässäni, vaikka surenkin sitä etten osaa enää soittaa. Pianonsoitto oli jossakin välissä hyvin suuri osa elämääni ja hyvin suuri tapa purkaa itseäni. Vihasin ja rakastin sitä yhtä aikaa. Nykyään harva edes tietää, että käytin elämästäni yli kymmenen vuotta musiikkiopiston homeisilla minikäytävillä (ensin muskari, sitten kantele, sitten piano).
En tiedä vieläkään, miten uskalsin tehdä päätöksen lähteä toiselle puolelle Suomea kirjoittajalukiooon. Olin pieni, ujo ja arka, täysin sosiaalisesti kykenemätön ja täysin paskassa kunnossa. Kai minussa silti jotain radikaalisiementä (ahahah) oli, sillä olin käsittääkseni Siilinjärven yläasteen ensimmäinen julkihomo, ja yhteishaussa hain ainoastaan Orivedelle. Söpöä ehdottomuutta, mutta tiesin, että jos joutuisin jäämään Siiliin, en selviäisi hengissä. En vieläkään tiedä oliko se huoli ylimitoitettua, mutta en varmasti olisi näin hyvässä kunnossa jos olisin jäänyt.
Mun elämä tuntuu olevan jatkuvaa kamppailua sosiaalisten normien ja niiden rikkomisen välillä. Myönnän ihan suoraan olevani hyvinkin rikkinäinen ihminen, joka todennäköisesti tarvitsisi ammattiapua. Olen silti tehnyt muitakin semioutoja ja -rohkeita päätöksiä edes tajuamatta tarkalleen miksi tai miten. Opisto ja kivuton kaapistatuleminen oli yksi niistä. Seurustelen myös tällä hetkellä kahden ihmisen kanssa, enkä pidä sítäkään mitenkään maailmanlopunoutona, enkä häpeä itseäni tässä suhteessa. Vaihdoin opiskelupaikkaa pahimmalla mahdollisella hetkellä (juuri ennen kandintutkintoa!) ajattelematta seurauksia sen enempää: mä vaan tiesin, että se on pakko tehdä just nyt.
Mua hävettää sen sijaan kaikki, missä voin epäonnistua. Jos en ole aivan varma olenko oikeassa, tai voinko tehdä jonkun jutun täydellisesti, jätän sen mieluummin tekemättä. Klassinen perfektionismi siis. Mun kriteerit "täydellisyyteen" on myös niin korkealla, ja mun jaksamistaso niin matalalla, että vaikutan ulospäin täysin sietämättömän kehnolta niin opiskelumaailmassa kuin kotonakin. Ei ole hyvä, että perfektionismi siirtyy esim. siivoukseen: en voi vaan tiskata astioita, kun samalla pitäisi mm. pestä katot ja ikkunat. Olen sairastanut semipahan bulimian, ja käsittääkseni se liittyy juurikin tähän. En sairasta enää, enkä osaa myöskään hävetä sairauttani. Syömishäiriöitä sattuu - ne on ihmisen yksi tapa käsitellä suurta ahdistusta.
Nykyään tiedän rajani, ja tiedän milloin menen niiden yli. Se ei tarkoita, ettenkö joskus väsyttäisi itseäni tarkoituksella.
Olen myös oppinut ottamaan vastuuta, myös ikävistä tilanteista. Juuri pari päivää sitten kävi juttu, joka olisi pahimmillaan johtanut siihen, että minulle olisi tullut heitteillejättösyyte - vain huolimattomuuttani. Pari vuotta sitten olisin itkenyt ja murehtinut ja oksentanut ahdistustani, nyt pyrin mielestäni järkevästi selvittämään jutun ja sen mahdolliset seuraukset. Kaikki on ilmeisesti ihan ok.
Opiskelen journalistiikkaa. Jos en olisi niin pelkäävä ja ahdistunut koko ajan, tietäisin varmasti että tämä on minun alani. Nyt ahdistus on jotenkin alkanut tosin helpottaa ja siirtyä tärkeämpiin aiheisiin, joten: tämä on minun alani. Tai ehkei tämä, vaan kirjoittaminen ylipäätään. Pidän blogia, joka on aivan vitun kauhea mutta ainakin mulla itselläni on hauskaa; ja kirjoitan runoja - sekä nykyään enemmän proosaa. Jossakin vaiheessa elämääni hengitin runojen kautta, ajattelin runoja, jne, ja minusta todella odotettiin joissakin obscure-piireissä jotakin suurta. Edes esikoiskokoelmaa. Olen alkanut leikkiä ajatuksella tosissani vasta nyt, kun en ole enää kirjoittanut.
Minulla on kaksi kissaa, joista toinen on mun henkieläimeni. Se on yleensä kunnossa. Toisella on tälläkin hetkellä järjetön rupi päässään. Olen älyttömän huolissani aina kun niin käy, ja minusta tuntuu ettei kannattaisi hankkia lapsia like ever. Musta tulis just se äiti joka vuoraisi ne lapset tuhanteen turvakerrokseen ettei mitään varmasti tapahtuisi.
Olen queer-feministi, mutta ahdistun stereotyypeista. Haluaisin osata kävellä korkokengillä ja käytän mekkoja ja punaista huulipunaa, joten. Poliittinen arvomaailmani on hieman hatara, mutta miellän silti ehdottomasti olevani enemmän vasemmalla. Pyrin säilyttämään jonkinlaisen maltillisuuden vaikka innostunkin asioista ja ideoista hyvin helposti. Ajatusmaailmani kuitenkin pohjautuu aika vahvasti tiettyyn modernismin ja empiirisen tieteen kritiikkiin: en kiistä tieteen tuloksia ja saavutuksia, mutta en jaksa uskoa että kyseessä on koko totuus. Mua ahdistaa saatanasti kun aikuiset ihmiset tutkivat (läpällä tai ei) sitä, miten rakkaus syntyy aivoissa ja luulevat saavansa sen purkkiin ja selvitettyä sillä. Uskon siihen, että tietynlainen nöyryys elämän edessä on hyvä säilyttää. En ehkä osaa pysyä myöskään aiheessa, sillä tästä mun pitäisi kertoa vasta myöhemmin. Sanon kuitenkin vielä, että ääri-ihmiset joko ahdistavat tai huvittavat minua.
Tiedän, että minua pidetään tahallisen boheemina ja outona. En ole koskaan tehnyt sitä tarkoituksella, vaikka ilmeisesti tämä nyt oletus onkin. En jaksa miettiä mikä on Todellinen Minuus.
En aina pidä itsestäni. Mun itsetunto on jossakin käymisvaiheessa juuri nyt, on päiviä jolloin osaan olla ajattelematta itseäni, ja on päiviä jolloin olen piinaavan itsetietoinen. Olen muuttunut ja tyyntynyt ja onnellistunut paljon viimen parin vuoden aikana. Olen oppinut tunnistamaan omia itsetuhoisuuksiani ja välttämään niitä. Olen oppinut, hyvä jumala, jopa tajuamaan että kaikkien ihmisten ei todellakaan tarvitse pitää minusta, ja ettei se ole edes mahdollista. Yritän silti olla kiva ja ystävällinen, ja hyväntuulinen: oon huomannut myös, että ahdistus syöttää ahdistusta.
Pidän monista asioista. Huonot elokuvat + kaikki muu niin-huono-et-se-on-upeeta -viihde, maaseutu, aamu-usvat ja syysaamut yleensä, kissat, sipsit jos ne syö oikein, muistikirjat, typerät nollauspelit, leipominen jos se onnistuu, hyvä ruoka, karpit ja pöllöt ja nokkoset. Pidän monista asioista, ja erityisesti rakastan taruja, satuja ja tarinoita. Olen vaikeasti ja hankalasti alkanut ymmärtää, ettei niihin kuitenkaan kannata luottaa, eikä tarinoita kannata kirjoittaa valmiiksi skeemojensa avulla ennen kuin oikeasti niin käy.
Olen jumalattoman hellyydenkipeä, mutta en päästä ihmisiä kuitenkaan lähelleni kovin helposti.
Valikoin ne ihmiset, joiden kanssa tulen toimeen. Olen huomannut, että saatan huonotuulisena olla jopa kylmä ja ilkeä, jos minua ei huvita keskustella jonkun itselleni tyhjäntekevän ihmisen kanssa.
Minua on sanottu narsistiseksi ja mitä ikinä, ja luonteelleni tyypillisesti oli pakko selvittää olenko sitä. Olen siis, ihan oikeasti, lukenut tai selaillut monia narsismikirjoja ja tutkinut persoonallisuushäiriöitä muutenkin, mutta rakkaat ihmiset: en usko että minua vaivaa mikään diagnosoitava. Olen vain vähän epätasapainossa välillä.
Tärkein asia maailmassa on rakkaus kaikissa muodoissaan. Yhyy nyyh jne. ällöö.
Nyt olen aivan paskana siitä, että kirjoitin itseriittoisen päivityksen itsestäni ja kaikki ajattelevat että hirveän itserakas ihminen, vaikka se tässä vittu oli tarkoituksenakin kai. Siis että kertoo itsestään. En tiedä olenko itseriittoinen, voiko edes olla jos on niin läheisriippuvainen kuin minä? Joka tapauksessa, se kertoo minusta ehkä, no, hyvin paljon.