of love's neverdoneing lawlessness, law-less-ness
Uhuhuh. No niin. Sanoin jo esittelytekstissäni, että rakkaus on tärkeintä. Ei se kyllä välttämättä ole aina ja kaikille ja kaikissa tilanteissa, olen itsekin elänyt tilanteessa jossa en tiennyt kenenkään rakastavan minua ja, no, selvisin hengissä.
Rakkaus on kuitenkin minulle hirvittävän tärkeää, varsinkin tässä elämänvaiheessa. En olisi kasassa ilman sellaista tietoutta siitä, että minua rakastetaan (lähes) ehdottomasti. Olen vähän hankala tämän suhteen: en oikein luota ihmisten todella välittävän minusta, en uskalla luottaa, mutta pikkuhiljaa, kahden vuoden epäuskoisen, itkuisen kyseenalaistamisen ja erinäisten aallonpohjien jälkeen luulen olevani aika hyvin tietoinen siitä, miten rakastettu juuri nyt olen. En aina tajua miksi, mutta ei se kai minulle kuulukaan.
Rakkaus on käsitteenä hirveän hankala, enkä mielelläni haluaisikaan määritellä sitä. Minua vituttaa tutkimukset, joissa eristetään joku osanen aivoista ja osoitetaan sitä pipetillä että ka, tuossa on rakkaus. Ihan samalla tavalla on todella vaikeaa määritellä rakkauden käsitettä niin, ettei kirjoita sitä puhki (ja masenna itseään) tai jätä sitä liihottelevan auki. Ehkä kuitenkin pitäydyn jälkimmäisessä, sillä päivä on ollut rankka eikä minua huvita masentaa itseäni turhilla ankeuksilla.
En kuitenkaan puhu nyt siitä, mitä rakkaus yleensä on, vaan puhun siitä miten minä itse rakastan, tai millaista rakkaus on minulle. Tiedän nimittäin (osittain kantapään kautta), etteivät ihmiset rakasta toisiaan samalla tavalla (eikä siinä ole mitään vikaa), ja että ihmiset rakastavat usein eri ihmisiäkin eri tavalla.
Noin yleisesti ottaen kuitenkin, jos minä rakastan, rakastan ihan vitusti. Olen todella rakastanut kahta ihmistä koko elämäni aikana, ja niillä molemmilla kerroilla olen tiennyt tavalla tai toisella ensimmäisestä hetkestä alkaen että tuo on minun, ja tarkoitan sellaisella.. tuo ihminen tulee pysymään mielessäni -tavalla. Siinä mielessä uskon rakkauteen ensisilmäyksellä, tai ehkä rakastumiseen, mikäli niiden välille tarvitsee nyt tehdä eroa.
Rakkaus on aina minulle ollut jotenkin yleisen kipeä, tulehtunut haava, jota on kuitenkin pakko tökkiä. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät vain osaa unohtaa, eivätkä osaa ylipäätään työntää tunteitaan taka-alalle kovin helposti (käytännön syistä olen vähän opetellut, etten esim. aina itkisi uutispalavereissa..). Nyt, kun tätä ihmissuhdetta on kestänyt se kriittiset kaksi ja puoli vuotta ja meidän pitäisi kai alkaa kriiseillä, en ole enää niin kipeän rakastunut - mikä on ihan älyttömän hyvä juttu. Olen ihan täysin sinut sen kanssa, etten joka päivä ole täydellisen ja sataprosenttisen keskittynyt siihen ihmiseen joka istuu mun vieressä paskaisissa pyjamissa ja hiukset pesemättä ja kiroiluhuutaa jollekin Digital Devil Sagalle. Mulle tulee kuitenkin tosi usein niitä hetkiä, että vaan täyttyy siitä jostakin hellyydestä ja tunteesta ja kaikesta ja sitten suunnilleen haluaa syödä sen ihmisen posken (?) tai jotakin. Se on rakkautta, ainakin.
Olen tosi vahva tunteissani, enkä osaa päästää irti. Toi yksi retardi lienee hyvä esimerkki siitä. Ollaan erottu ja oltu yhdessä ja erottu ja erottu taas kerran, mutta rakastan sitä silti ja varmasti rakastan loppuelämäni. Ihan varmaan senkin takia yritän aina viimeiseen asti välttää moiset kauhuskenaariot kuin rakkaudet, kun ei niissä hyvin käy.. :D
Mä teen myös rakastamieni ihmisten eteen hyvin paljon. Kai sanoo (ja on Katikin tästä huomauttanut), että uhraudun hirvittävän helposti: saatana aivan sen enempää ajattelematta tarjoutua hakemaan jonkun C:n koulukirjan 5 kilometrin päästä kirjastosta lumimyrskyn keskellä jos sitä ei huvita, vaikka olisin itse jumalattomassa kiireessä, vaikka tajuan että olen. En tule ajatelleeksi, että kenties mun ei aina tarvitse tehdä kaikkeani toisen eteen. En välttämättä odota mitään takaisin, joten kun saan apua, menen hämilleni vaikka arvostaisinkin. Haluan, että mun rakastamilla ihmisillä on kaikki hyvin koko ajan ja murehdin itseni kipeäksi jos niin ei ole.
Kierryn aina ympärille kuin pieni hernekasvi tai iilimato enkä halua päästää irti. En ole koskaan treffaillut tai tapaillut enkä jotenkin näe, että onnistuisin kehittämään sellaisesta parisuhdetta. Rakastun aina ystäviini. Saatan toki kokea jonkun tuntemattomankin ihmisen tosi kiehtovana, mutta. Olen ehdottomasti parisuhdeihminen, tai no siis, kunhan minulla on joku puhelinsoiton päässä ja mieluiten samassa talossa. En pärjää yksin.
Minulla on pahoja luottamusongelmia vieläkin. Olen tosin oppinut, että luotan paljon enemmän ihoon ja kosketukseen kuin esimerkiksi sanoihin. Se, että joku sanoo rakastavansa minua on tosi kiva, ja hetken se lämmittää, mutta paljon mieluummin käperryn sen ihmisen viereen ja nuuskin sen hiuksia. Siksi esimerkiksi kiipeilen Kain päälle vaikka se on kipeänä, otan mieluummin sen flunssan riskin kuin tunnen oloni muuten selittämättömän kurjaksi.
Loppupeleissä ei kai ole väliä, onko joku ihminen hyvä ystävä vai seurusteleeko sen kanssa. Nimitykset on vain jotain.. helpottamaan tehtyjä asioita, eikä mikään koskaan mene niin yksiselitteisesti kuin voisi toivoa tai olettaa. Silti minulle on hirveän tärkeää olla hirveän tärkeä, jos todella rakastan jotakuta. Se lienee taas näitä epävarmuusongelmiani, mutta en kai nyt hetkessä muutu kuitenkaan.
Mulla on jokin harha siitä, että tiettyjen ihmisten on vain tarkoituskin tavata. Olen jotenkin kokenut niin vahvasti nuo mun omat jutut, etten tiedä miten se voisi olla vain sattumaa. En tarkoita, että joku+joku=meant to be 4eva, mutta uskon että tietyt ihmiset jättävät syvemmän jäljen kuin toiset; että se on ihmisistä itsestään kiinni, miten siitä eteenpäin.
En usko, että ihminen ei voi rakastaa kuin yhtä ihmistä yhtä aikaa. Silloin tällöin minulle on vaikeaa, että rakastamani ihmiset rakastavat muita ihmisiä, mutta minkäs teet.
Minua myös surettaa esimerkiksi vauvafoorumeilla :DD naiset, jotka selittävät että ihan hyvä mies tuo on, mitä sitä nyt vaihtamaankaan, ei aina ymmärretä toisiamme mutta se on hyvä isä ja ei siinä mitään vikaakaan ole.
Tai siis, mikäs siinä, mutta en itse lähtisi hakemaan ihmistä sen perusteella, että kuinka vähän vikoja siinä on. Olen itse jumalattoman viallinen, niin on varmasti kaikki ne, joiden kanssa olen ollut, en koe sitä nyt niin oudoksi. Paljon, paljon kauheampaa olisi olla laimeassa semitunteettomassa ihmissuhteessa, johon vain ajautui ja jossa tärkeintä on, että lapsia saadaan aikaan.
Karkasiko edes kädestä tämäkin jorina :C
tiivistelmä: Rakastan tosi paljon ja kaikenlaista ja se on tärkeää ja rakastakaa mua.