Kun taivaalla ei näy yhtäkään harmaata pilveä
Rammstein räjäytti tajunnan (ja korvat)! Muistona on vain muutama suttuinen kuva, tinnittävä korva ja rikkinäiset jalkapohjat. Mutta olotila on edelleen huumaantunut ja rinnassa sekä kasvoilla suloinen polte.
Hikisen työpäivän jälkeen alkoi hikinen pakkaus ja hikinen junamatka. Sitten pääsimme lepäilemään (onneksi erittäin viihtyisään) hotelliin ja varroimme ukonilman laantumista. "Lähelle" festarialuetta taitettiin matka hikisessä bussissa ja loppumatka käveltiin tässä vaiheessa vielä hilpeän tunnelman vallitessa. Joko mainitsin, että oli tosi kuuma? Ihmisiä oli jo menomatkalla nurin kuin talvisodassa ja haavoittuneita kannettiin ensiapuun.
Paikan päällä tapasin Ninan ja hänen kultansa.
Tässä luokkakaverini Leenan kanssa.
Rantalavalla ihmeteltiin Children of Bodomia. Kyllä Laiho on edelleen mielestäni mielettömän taitava, mutta musiikki ei kolisi samalla tavalla kuin 16-vuotiaana. Ehkä en ole enää niin vihainen? Tai vihan laatu on muuttunut? Niin sen häätyy olla...
Rannalla Leenan ja Villen kanssa.
Ja taas ukkonen jyrähti. Eivät kai ne taivaan vallat tykänneet noista illan esiintyjistä, kun päättivät kaataa vettä päälle. Joku Turmion Kätilöt joutui keskeyttämäänkin konsertointinsa. Mutta tuosta seuraavastapa tykättiin...
Hetkeä ennen Rammsteinin esiintymistä tippuivat vielä viimeiset pisarat ja sen jälkeen saimme nauttia showsta ihan kuivina :D Löysimme paikat turvakaaren paremmalta puolelta, mutta pyrin etenemään lähemmäs lavaa tuloksetta. Siellä edessähän oli kiukkuisia ja reviiristään huolta pitäviä faneja, joten tyydyin katselemaan Tilliä screeniltä. Muuten show ja pikku-ukot lavalla näkyivät ihan hyvin, kiitos plattareiden. Ilman niitä jalkani saattaisivat olla ehjinä, mutta en olisi nähnyt puoliakaan kaikesta. Tämänhetkisestä jäykkyydestäni päätellen olen ainakin pogoillut ja heittänyt headbängiä yöllä melkoisen raivokkaasti. Hassulta tuntui, kun ympärilläni sattui huojumaan astetta rauhallisempia tyyppejä. Kylläpä siinä ihmettelivät, kun kiljuin kurkku suorana tapaillen laulun sanoja ja heiluin muutenkin kuin vähä-älyinen, mutta OLIPAS IHAN HELMEE!!! Till ja kieli :* Till ja ilmeet <3 Till ja ääni :)~ Ja ne muut tietenkin kanssa yhtään väheksymättä. Kerrassaan upeita =)
Siinä tanner muuten tömisi 21 000 ihmisen vellovasta massasta. Mutta siinä vaiheessa kysyttiin hermoa, kun tämä samainen massa lähti vyörymään poistumistielle keikan päätyttyä. Kerran sitä saa puolitoista tuntia kulumaan kolmen kilometrin kävelymatkalla. Poistuminen oli jotain aivan uskomatonta, jotain sellaista, mitä en enää ikimaailmassa halua kokea plattarit jalassa. Muuten fiilis oli leppoisa, toisin kuin eräillä, jotka manailivat ja pyrkivät ohittamaan jonon peltojen kautta. Siitä seurasi vain kovempi kaaos, kun pelloille karanneet loikkasivat takaisin hiekkatielle. Eteneminen kului kutakuinkin näin: 7 askelta, minuutti pysähdyksissä. Tätä lähes koko vitun matka :D Mutta se oli meikäläisen viimeinen Ruisrokki. Nih.
En edes kehtaa laittaa niitä show-kuvia, kun oli sen verran epäselviä, mutta tässä yksi. Nuo liekit todellakin lämmittävät kuulemma puoleen kenttään asti 8)
Hotelliin palattuamme kaaduin melkein suorilta sänkyyn. Tämä lauantaipäivä vietettiin ihaillen Turun kaunista kaupunkia ja laivaterassilla chillaillen. Kotimatkalla rupesikin jo rintaa puristamaan sellainen sanoinkuvailematon haikeus. Ikävä. Olisin halunnut perjantain jatkuvan vielä ja silloin kun tungin keikalla korvatulpat taskun pohjalle, tuumin että jos kuulo menee nyt, niin menköön. Ei olisi haitannut, vaikka maailmanloppu olisi iskenyt sillä hetkellä. Niin hyvältä ja valmiilta tuntui kaikki. Ah, auvoa :) Kotiin päästyäni totesin, että kämpilläni on käyty. Uusi kämppis nimittäin oli käynyt pyörähtämässä jättäen tavaroitaan ja jääkaapin ovesta löytyi viesti. Hän muuttaa noin kuukauden kuluttua, mutta oli lukinnut huoneensa oven. Jumankekka, mun pyykkihuone meni siinä! >;F
Hikisen työpäivän jälkeen alkoi hikinen pakkaus ja hikinen junamatka. Sitten pääsimme lepäilemään (onneksi erittäin viihtyisään) hotelliin ja varroimme ukonilman laantumista. "Lähelle" festarialuetta taitettiin matka hikisessä bussissa ja loppumatka käveltiin tässä vaiheessa vielä hilpeän tunnelman vallitessa. Joko mainitsin, että oli tosi kuuma? Ihmisiä oli jo menomatkalla nurin kuin talvisodassa ja haavoittuneita kannettiin ensiapuun.
Paikan päällä tapasin Ninan ja hänen kultansa.
Tässä luokkakaverini Leenan kanssa.
Rantalavalla ihmeteltiin Children of Bodomia. Kyllä Laiho on edelleen mielestäni mielettömän taitava, mutta musiikki ei kolisi samalla tavalla kuin 16-vuotiaana. Ehkä en ole enää niin vihainen? Tai vihan laatu on muuttunut? Niin sen häätyy olla...
Rannalla Leenan ja Villen kanssa.
Ja taas ukkonen jyrähti. Eivät kai ne taivaan vallat tykänneet noista illan esiintyjistä, kun päättivät kaataa vettä päälle. Joku Turmion Kätilöt joutui keskeyttämäänkin konsertointinsa. Mutta tuosta seuraavastapa tykättiin...
Hetkeä ennen Rammsteinin esiintymistä tippuivat vielä viimeiset pisarat ja sen jälkeen saimme nauttia showsta ihan kuivina :D Löysimme paikat turvakaaren paremmalta puolelta, mutta pyrin etenemään lähemmäs lavaa tuloksetta. Siellä edessähän oli kiukkuisia ja reviiristään huolta pitäviä faneja, joten tyydyin katselemaan Tilliä screeniltä. Muuten show ja pikku-ukot lavalla näkyivät ihan hyvin, kiitos plattareiden. Ilman niitä jalkani saattaisivat olla ehjinä, mutta en olisi nähnyt puoliakaan kaikesta. Tämänhetkisestä jäykkyydestäni päätellen olen ainakin pogoillut ja heittänyt headbängiä yöllä melkoisen raivokkaasti. Hassulta tuntui, kun ympärilläni sattui huojumaan astetta rauhallisempia tyyppejä. Kylläpä siinä ihmettelivät, kun kiljuin kurkku suorana tapaillen laulun sanoja ja heiluin muutenkin kuin vähä-älyinen, mutta OLIPAS IHAN HELMEE!!! Till ja kieli :* Till ja ilmeet <3 Till ja ääni :)~ Ja ne muut tietenkin kanssa yhtään väheksymättä. Kerrassaan upeita =)
Siinä tanner muuten tömisi 21 000 ihmisen vellovasta massasta. Mutta siinä vaiheessa kysyttiin hermoa, kun tämä samainen massa lähti vyörymään poistumistielle keikan päätyttyä. Kerran sitä saa puolitoista tuntia kulumaan kolmen kilometrin kävelymatkalla. Poistuminen oli jotain aivan uskomatonta, jotain sellaista, mitä en enää ikimaailmassa halua kokea plattarit jalassa. Muuten fiilis oli leppoisa, toisin kuin eräillä, jotka manailivat ja pyrkivät ohittamaan jonon peltojen kautta. Siitä seurasi vain kovempi kaaos, kun pelloille karanneet loikkasivat takaisin hiekkatielle. Eteneminen kului kutakuinkin näin: 7 askelta, minuutti pysähdyksissä. Tätä lähes koko vitun matka :D Mutta se oli meikäläisen viimeinen Ruisrokki. Nih.
En edes kehtaa laittaa niitä show-kuvia, kun oli sen verran epäselviä, mutta tässä yksi. Nuo liekit todellakin lämmittävät kuulemma puoleen kenttään asti 8)
Hotelliin palattuamme kaaduin melkein suorilta sänkyyn. Tämä lauantaipäivä vietettiin ihaillen Turun kaunista kaupunkia ja laivaterassilla chillaillen. Kotimatkalla rupesikin jo rintaa puristamaan sellainen sanoinkuvailematon haikeus. Ikävä. Olisin halunnut perjantain jatkuvan vielä ja silloin kun tungin keikalla korvatulpat taskun pohjalle, tuumin että jos kuulo menee nyt, niin menköön. Ei olisi haitannut, vaikka maailmanloppu olisi iskenyt sillä hetkellä. Niin hyvältä ja valmiilta tuntui kaikki. Ah, auvoa :) Kotiin päästyäni totesin, että kämpilläni on käyty. Uusi kämppis nimittäin oli käynyt pyörähtämässä jättäen tavaroitaan ja jääkaapin ovesta löytyi viesti. Hän muuttaa noin kuukauden kuluttua, mutta oli lukinnut huoneensa oven. Jumankekka, mun pyykkihuone meni siinä! >;F