(no subject)
Kirjoittaessani äsken ystävälleni erästä Oscar Wilden satua, tuli sellainen olo, että tahtoisin antaa jokaiselle mahdollisuuden lukea kyseisen sadun, sillä itse rakastan Oscaria ja hänen kirjoituksiaan. Ajattelin säästää paperia ja mustetta, vaikka ei se tietenkään ole puoliksikaan yhtä hauskaa näin.
Kun lapset tulivat iltapäivisin koulusta, heillä oli tapana mennä leikkimään jättiläisen puutarhaan. Puutarha oli iso ja ihastuttava, ja sen nurmi oli pehmeää ja vihreää. Nurmesta kohosi sieltä täältä kauniita kukkia kuin tähtiä, ja tarhassa kasvoi kaksitoista persikkapuuta, jotka puhkesivat keväisin helmenhohtoisiin, vaaleanpunaisiin kukkiin ja kantoivat syksyisin runsaan hedelmäsadon. Linnut istuivat puissa ja lauloivat niin suloisesti, että lapset usein lakkasivat leikkimästä kuunnellakseen niitä. ”Onpa meillä täällä onnellista!” he huudahtelivat toisilleen.
Eräänä päivänä jättiläinen palasi. Hän oli ollut tapaamassa kornilaista hirviöystäväänsä ja viipynyt tämän luona seitsemän vuotta. Noiden seitsemän vuoden kuluttua hän oli sanonut kaiken sanottavansa, sillä hänen keskustelutaitonsa olivat rajalliset, ja hän oli päättänyt palata omaan linnaansa. Perille päästyään hän näki lasten leikkivän puutarhassa.
”Mitä te täällä teette?” hän huusi erittäin römeällä äänellä, ja lapset juoksivat pois.
”Minun puutarhani on minun puutarhani”, jättiläinen sanoi, ”kuka tahansa tajuaa sen, enkä minä salli kenenkään muun leikkiä siellä kuin itseni.” Niinpä hän rakensi puutarhan ympärille korkean muurin ja pystytti kyltin: ”ASIATON OLESKELU KIELLETTY!”
Jättiläinen oli hyvin itsekäs.
Lapsiraukoilla ei ollut enää leikkipaikkaa. He yrittivät leikkiä maantiellä, mutta tie oli tomuinen ja täynnä kovia kiviä, eikä se ollut mukavaa. Koulutuntien päätyttyä he kuljeskelivat korkean muurin tienoilla ja puhelivat kauniista puutarhasta muurin takana. ”Olipa meillä siellä onnellista”, he sanoivat toisilleen.
Pian tuli kevät, ja maailma tulvahti täyteen pieniä kukkia ja pieniä lintuja. Vain itsekkään jättiläisen puutarhassa oli edelleen talvi. Linnut eivät tahtoneet laulaa siellä, koska siellä ei ollut lapsia, ja puut unohtivat puhjeta kukkaan. Kerran eräs kaunis kukka työnsi päänsä ruohikosta, mutta kun se näki kyltin, sitä suretti lasten puolesta niin, että se sujahti takaisin maan uumeniin ja kävi nukkumaan. Vain lumi ja pakkanen olivat mielissään. ”Kevät on unohtanut tämän puutarhan”, he huudahtivat, ”joten me voimme elää täällä vuoden ympäri.” Lumi peitti nurmen isolla valkealla viitallaan, ja pakkanen maalasi puut hopealla. Sitten he kutsuivat pohjoistuulta seurakseen, ja hän tuli. Hän oli kietoutunut turkiksiin ja jylisti päivät pitkät puutarhassa ja puhalsi piippuruukut paikoiltaan. ”Tämä on ihastuttava paikka”, hän sanoi, ”meidän täytyy pyytää raekuuro kylään.” Ja raekuuro tuli. Joka päivä hän romisteli kolme tuntia linnan kattoa, kunnes oli rikkonut melkein kaikki laatat, ja pinkoi sitten ympäri puutarhaa niin lujaa kuin pystyi. Hän oli pukeutunut harmaaseen, ja hänen hengityksensä oli kuin jäätä.
”Minä en ymmärrä, miksi kevät tulee näin myöhään”, itsekäs jättiläinen sanoi istuessaan ikkunan ääressä katselemassa kylmää valkeaa puutarhaansa, ”toivottavasti sää muuttuu pian.”
Mutta kevättä ei tullut ollenkaan, eikä kesääkään. Syksy kantoi kultaiset hedelmät muihin puutarhoihin, mutta jättiläisen puutarhaan ei ainoatakaan. ”Jättiläinen on liian itsekäs”, syksy sanoi. Ja niin puutarhassa vallitsi ainainen talvi, ja pohjoistuuli, raekuuro, pakkanen ja lumi tanssahtelivat puissa.
Maatessaan eräänä aamuna valveilla vuoteessaan jättiläinen kuuli ihanaa musiikkia. Se kuulosti niin suloiselta hänen korvissaan, että hän otaksui kuninkaan musikanttien kulkevan ohitse. Oikeasti vain pieni hemppo lauloi ikkunan takana, mutta jättiläinen oli viimeksi kuullut linnunlaulua puutarhassaan niin kauan aikaa sitten, että laulu tuntui hänestä maailman kauneimmalta musiikilta. Pian lakkasi raekuuro tanssimasta hänen päänsä päällä ja pohjoistuuli herkesi jylistämästä, ja avoimesta ikkunasta leijui sisään ihastuttavaa tuoksua. ”Kevät on tainnut vihdoinkin tulla”, jättiläinen sanoi ja hyppäsi sängystä, ja katsoi ulos.
Mitä hän näki?
Hän näki mitä ihmeellisimmän näyn. Lapset olivat pujahtaneet muurin pienestä aukosta puutarhaan ja istuivat puiden oksilla. Hän näki pikkulapsen joka ainoassa puussa. Ja puut olivat niin onnellisia saadessaan lapset takaisin, että olivat peittyneet kukinnoin ja heiluttivat oksiaan hellästi lasten yläpuolella. Linnut lentelivät sinne tänne ja sirkuttivat riemukkaasti, ja kukat kurkottivat nauraen vihreästä nurmesta. Näky oli ihastuttava: vain yhdessä nurkassa oli edelleen talvi. Nurkka oli puutarhan perimmäinen, ja siellä seisoi pieni poika. Poika oli niin pieni, ettei yltänyt puun oksille vaan kiersi runkoa ja itki katkerasti. Puuraukka oli yhä kuuran ja lumen vallassa ja pohjoistuuli puhalsi ja jylisti sen ympärillä. ”Kiipeä! pieni poika”, puu sanoi ja taivutti oksiaan niin alas kuin kykeni, mutta poika oli liian pieni.
Ja kun jättiläinen katsoi ulos, hänen sydämensä suli. ”Olenpa minä ollut itsekäs!” hän sanoi, ”nyt tiedän, miksei kevät tullut tänne. Minä nostan tuon pienen pojan puun latvaan ja kaadan muurin ja annan puutarhani olla ikuisesti lasten leikkikenttä.”
Hän oli todella pahoillaan siitä mitä oli tehnyt.
Niinpä hän hiipi alakertaan ja avasi ulko-oven hiirenhiljaa ja astui ulos puutarhaan. Mutta kun lapset näkivät hänet, he pelästyivät niin että juoksivat pois kaikki tyynni, ja puutarhaan lankesi taas talvi. Mutta tuo yksi pieni poika ei juossut, koska hänen silmänsä olivat niin kyyneleiset, ettei hän nähnyt jättiläisen lähestyvän. Ja jättiläinen luikahti pojan taakse ja poimi hänet hellästi kämmenelleen ja nosti puuhun. Ja puu puhkesi oitis kukkaan ja linnut lensivät laulamaan siihen, ja pikkuinen poika ojensi kätensä ja otti jättiläistä kaulasta ja antoi hänelle suukon. Ja kun muut lapset näkivät, ettei jättiläinen ollutkaan enää ilkeä, he juoksivat takaisin ja toivat kevään mukanaan. ”Puutarha on nyt teidän, pienet lapset”, jättiläinen sanoi ja tarttui isoon hakkuun ja kaatoi muurin. Ja kun väki oli puolilta päivin menossa torille, kaikki näkivät jättiläisen leikkivän lasten kanssa kauniimmassa puutarhassa kuin kukaan tiesi olevan olemassakaan.
Lapset leikkivät koko päivän ja menivät illalla jättiläisen luokse hyvästelemään hänet.
”Mutta missä teidän pieni toverinne on?” jättiläinen kysyi, ”poika, jonka nostin puuhun.” Jättiläinen piti hänestä eniten, koska oli saanut häneltä suukon.
”Me emme tiedä”, lapset vastasivat, ”hän lähti jonnekin.”
”Käskekää häntä tulemaan taas huomenna”, jättiläinen pyysi. Mutta lapset sanoivat, etteivät tienneet, missä poika asui, eivätkä olleet edes nähneet häntä koskaan aikaisemmin; ja jättiläistä suretti kovasti.
Lapset tulivat joka iltapäivä koulun päätyttyä leikkimään jättiläisen kanssa. Mutta sitä pientä poikaa ei näkynyt milloinkaan. Jättiläinen oli hyvin kiltti kaikille lapsille, mutta kaipasi ensimmäistä pikku ystäväänsä ja puhui hänestä usein. ”Tekisipä minun mieli nähdä hänet!” hänellä oli tapana sanoa.
Vuodet kuluivat ja jättiläisestä tuli vanha ja raihnas. Hän ei jaksanut enää leikkiä ulkona, joten hän istui isossa nojatuolissa katselemassa lasten telmintää ja ihailemassa puutarhaansa.
”Minulla on niin paljon kauniita kukkia”, hän sanoi, ”mutta lapset ovat kukistani kauneimmat.”
Eräänä talviaamuna hän katsoi kesken pukeutumisensa ikkunasta ulos. Hän ei vihannut enää talvea, koska hän tiesi, että talvi oli vain nukkuva kevät ja että kukat lepäsivät silloin.
Yhtäkkiä hän hieroi ihmeissään silmiään ja jäi tuijottamaan. Näky oli kerrassaan ihastuttava. Puutarhan perimmäisessä nurkassa oli yksi puu peittynyt suloisiin valkoisiin kukkiin. puun oksat olivat kultaa ja niistä riippui hopeisia hedelmiä, ja puun alla seisoi se pieni poika, jota jättiläinen rakasti.
Jättiläinen riensi iloissaan alakertaan ja ulos puutarhaan. Hän kiiruhti nurmikon poikki lapsen luo. Ja kun hän tuli aivan lähelle, hänen kasvonsa karahtivat kiukusta punaisiksi ja hän sanoi: ”Kuka on rohjennut haavoittaa sinua?” Sillä lapsen kämmenissä oli naulojen jäljet, ja pienissä jaloissa oli naulojen jäljet niissäkin.
”Kuka on rohjennut haavoittaa sinua?” jättiläinen huudahti.
”Kerro, niin otan mahtavan miekkani ja surmaan hänet.”
”Ei!” lapsi vastasi, ”nämähän ovat rakkauden haavat.”
”Kuka sinä olet?” jättiläinen kysyi, ja hän tunsi outoa kunnioitusta ja polvistui pienen lapsen eteen.
Lapsi hymyili jättiläiselle ja sanoi: ”Kerran sinä annoit minun leikkiä puutarhassasi, tänään sinä tulet minun puutarhaani, joka on paratiisi.”
Ja kun lapset sinä iltapäivänä juoksivat puutarhaan, he näkivät jättiläisen makaavan kuolleena sen puun alla, joka oli täynnä valkeita kukkia.
Kun lapset tulivat iltapäivisin koulusta, heillä oli tapana mennä leikkimään jättiläisen puutarhaan. Puutarha oli iso ja ihastuttava, ja sen nurmi oli pehmeää ja vihreää. Nurmesta kohosi sieltä täältä kauniita kukkia kuin tähtiä, ja tarhassa kasvoi kaksitoista persikkapuuta, jotka puhkesivat keväisin helmenhohtoisiin, vaaleanpunaisiin kukkiin ja kantoivat syksyisin runsaan hedelmäsadon. Linnut istuivat puissa ja lauloivat niin suloisesti, että lapset usein lakkasivat leikkimästä kuunnellakseen niitä. ”Onpa meillä täällä onnellista!” he huudahtelivat toisilleen.
Eräänä päivänä jättiläinen palasi. Hän oli ollut tapaamassa kornilaista hirviöystäväänsä ja viipynyt tämän luona seitsemän vuotta. Noiden seitsemän vuoden kuluttua hän oli sanonut kaiken sanottavansa, sillä hänen keskustelutaitonsa olivat rajalliset, ja hän oli päättänyt palata omaan linnaansa. Perille päästyään hän näki lasten leikkivän puutarhassa.
”Mitä te täällä teette?” hän huusi erittäin römeällä äänellä, ja lapset juoksivat pois.
”Minun puutarhani on minun puutarhani”, jättiläinen sanoi, ”kuka tahansa tajuaa sen, enkä minä salli kenenkään muun leikkiä siellä kuin itseni.” Niinpä hän rakensi puutarhan ympärille korkean muurin ja pystytti kyltin: ”ASIATON OLESKELU KIELLETTY!”
Jättiläinen oli hyvin itsekäs.
Lapsiraukoilla ei ollut enää leikkipaikkaa. He yrittivät leikkiä maantiellä, mutta tie oli tomuinen ja täynnä kovia kiviä, eikä se ollut mukavaa. Koulutuntien päätyttyä he kuljeskelivat korkean muurin tienoilla ja puhelivat kauniista puutarhasta muurin takana. ”Olipa meillä siellä onnellista”, he sanoivat toisilleen.
Pian tuli kevät, ja maailma tulvahti täyteen pieniä kukkia ja pieniä lintuja. Vain itsekkään jättiläisen puutarhassa oli edelleen talvi. Linnut eivät tahtoneet laulaa siellä, koska siellä ei ollut lapsia, ja puut unohtivat puhjeta kukkaan. Kerran eräs kaunis kukka työnsi päänsä ruohikosta, mutta kun se näki kyltin, sitä suretti lasten puolesta niin, että se sujahti takaisin maan uumeniin ja kävi nukkumaan. Vain lumi ja pakkanen olivat mielissään. ”Kevät on unohtanut tämän puutarhan”, he huudahtivat, ”joten me voimme elää täällä vuoden ympäri.” Lumi peitti nurmen isolla valkealla viitallaan, ja pakkanen maalasi puut hopealla. Sitten he kutsuivat pohjoistuulta seurakseen, ja hän tuli. Hän oli kietoutunut turkiksiin ja jylisti päivät pitkät puutarhassa ja puhalsi piippuruukut paikoiltaan. ”Tämä on ihastuttava paikka”, hän sanoi, ”meidän täytyy pyytää raekuuro kylään.” Ja raekuuro tuli. Joka päivä hän romisteli kolme tuntia linnan kattoa, kunnes oli rikkonut melkein kaikki laatat, ja pinkoi sitten ympäri puutarhaa niin lujaa kuin pystyi. Hän oli pukeutunut harmaaseen, ja hänen hengityksensä oli kuin jäätä.
”Minä en ymmärrä, miksi kevät tulee näin myöhään”, itsekäs jättiläinen sanoi istuessaan ikkunan ääressä katselemassa kylmää valkeaa puutarhaansa, ”toivottavasti sää muuttuu pian.”
Mutta kevättä ei tullut ollenkaan, eikä kesääkään. Syksy kantoi kultaiset hedelmät muihin puutarhoihin, mutta jättiläisen puutarhaan ei ainoatakaan. ”Jättiläinen on liian itsekäs”, syksy sanoi. Ja niin puutarhassa vallitsi ainainen talvi, ja pohjoistuuli, raekuuro, pakkanen ja lumi tanssahtelivat puissa.
Maatessaan eräänä aamuna valveilla vuoteessaan jättiläinen kuuli ihanaa musiikkia. Se kuulosti niin suloiselta hänen korvissaan, että hän otaksui kuninkaan musikanttien kulkevan ohitse. Oikeasti vain pieni hemppo lauloi ikkunan takana, mutta jättiläinen oli viimeksi kuullut linnunlaulua puutarhassaan niin kauan aikaa sitten, että laulu tuntui hänestä maailman kauneimmalta musiikilta. Pian lakkasi raekuuro tanssimasta hänen päänsä päällä ja pohjoistuuli herkesi jylistämästä, ja avoimesta ikkunasta leijui sisään ihastuttavaa tuoksua. ”Kevät on tainnut vihdoinkin tulla”, jättiläinen sanoi ja hyppäsi sängystä, ja katsoi ulos.
Mitä hän näki?
Hän näki mitä ihmeellisimmän näyn. Lapset olivat pujahtaneet muurin pienestä aukosta puutarhaan ja istuivat puiden oksilla. Hän näki pikkulapsen joka ainoassa puussa. Ja puut olivat niin onnellisia saadessaan lapset takaisin, että olivat peittyneet kukinnoin ja heiluttivat oksiaan hellästi lasten yläpuolella. Linnut lentelivät sinne tänne ja sirkuttivat riemukkaasti, ja kukat kurkottivat nauraen vihreästä nurmesta. Näky oli ihastuttava: vain yhdessä nurkassa oli edelleen talvi. Nurkka oli puutarhan perimmäinen, ja siellä seisoi pieni poika. Poika oli niin pieni, ettei yltänyt puun oksille vaan kiersi runkoa ja itki katkerasti. Puuraukka oli yhä kuuran ja lumen vallassa ja pohjoistuuli puhalsi ja jylisti sen ympärillä. ”Kiipeä! pieni poika”, puu sanoi ja taivutti oksiaan niin alas kuin kykeni, mutta poika oli liian pieni.
Ja kun jättiläinen katsoi ulos, hänen sydämensä suli. ”Olenpa minä ollut itsekäs!” hän sanoi, ”nyt tiedän, miksei kevät tullut tänne. Minä nostan tuon pienen pojan puun latvaan ja kaadan muurin ja annan puutarhani olla ikuisesti lasten leikkikenttä.”
Hän oli todella pahoillaan siitä mitä oli tehnyt.
Niinpä hän hiipi alakertaan ja avasi ulko-oven hiirenhiljaa ja astui ulos puutarhaan. Mutta kun lapset näkivät hänet, he pelästyivät niin että juoksivat pois kaikki tyynni, ja puutarhaan lankesi taas talvi. Mutta tuo yksi pieni poika ei juossut, koska hänen silmänsä olivat niin kyyneleiset, ettei hän nähnyt jättiläisen lähestyvän. Ja jättiläinen luikahti pojan taakse ja poimi hänet hellästi kämmenelleen ja nosti puuhun. Ja puu puhkesi oitis kukkaan ja linnut lensivät laulamaan siihen, ja pikkuinen poika ojensi kätensä ja otti jättiläistä kaulasta ja antoi hänelle suukon. Ja kun muut lapset näkivät, ettei jättiläinen ollutkaan enää ilkeä, he juoksivat takaisin ja toivat kevään mukanaan. ”Puutarha on nyt teidän, pienet lapset”, jättiläinen sanoi ja tarttui isoon hakkuun ja kaatoi muurin. Ja kun väki oli puolilta päivin menossa torille, kaikki näkivät jättiläisen leikkivän lasten kanssa kauniimmassa puutarhassa kuin kukaan tiesi olevan olemassakaan.
Lapset leikkivät koko päivän ja menivät illalla jättiläisen luokse hyvästelemään hänet.
”Mutta missä teidän pieni toverinne on?” jättiläinen kysyi, ”poika, jonka nostin puuhun.” Jättiläinen piti hänestä eniten, koska oli saanut häneltä suukon.
”Me emme tiedä”, lapset vastasivat, ”hän lähti jonnekin.”
”Käskekää häntä tulemaan taas huomenna”, jättiläinen pyysi. Mutta lapset sanoivat, etteivät tienneet, missä poika asui, eivätkä olleet edes nähneet häntä koskaan aikaisemmin; ja jättiläistä suretti kovasti.
Lapset tulivat joka iltapäivä koulun päätyttyä leikkimään jättiläisen kanssa. Mutta sitä pientä poikaa ei näkynyt milloinkaan. Jättiläinen oli hyvin kiltti kaikille lapsille, mutta kaipasi ensimmäistä pikku ystäväänsä ja puhui hänestä usein. ”Tekisipä minun mieli nähdä hänet!” hänellä oli tapana sanoa.
Vuodet kuluivat ja jättiläisestä tuli vanha ja raihnas. Hän ei jaksanut enää leikkiä ulkona, joten hän istui isossa nojatuolissa katselemassa lasten telmintää ja ihailemassa puutarhaansa.
”Minulla on niin paljon kauniita kukkia”, hän sanoi, ”mutta lapset ovat kukistani kauneimmat.”
Eräänä talviaamuna hän katsoi kesken pukeutumisensa ikkunasta ulos. Hän ei vihannut enää talvea, koska hän tiesi, että talvi oli vain nukkuva kevät ja että kukat lepäsivät silloin.
Yhtäkkiä hän hieroi ihmeissään silmiään ja jäi tuijottamaan. Näky oli kerrassaan ihastuttava. Puutarhan perimmäisessä nurkassa oli yksi puu peittynyt suloisiin valkoisiin kukkiin. puun oksat olivat kultaa ja niistä riippui hopeisia hedelmiä, ja puun alla seisoi se pieni poika, jota jättiläinen rakasti.
Jättiläinen riensi iloissaan alakertaan ja ulos puutarhaan. Hän kiiruhti nurmikon poikki lapsen luo. Ja kun hän tuli aivan lähelle, hänen kasvonsa karahtivat kiukusta punaisiksi ja hän sanoi: ”Kuka on rohjennut haavoittaa sinua?” Sillä lapsen kämmenissä oli naulojen jäljet, ja pienissä jaloissa oli naulojen jäljet niissäkin.
”Kuka on rohjennut haavoittaa sinua?” jättiläinen huudahti.
”Kerro, niin otan mahtavan miekkani ja surmaan hänet.”
”Ei!” lapsi vastasi, ”nämähän ovat rakkauden haavat.”
”Kuka sinä olet?” jättiläinen kysyi, ja hän tunsi outoa kunnioitusta ja polvistui pienen lapsen eteen.
Lapsi hymyili jättiläiselle ja sanoi: ”Kerran sinä annoit minun leikkiä puutarhassasi, tänään sinä tulet minun puutarhaani, joka on paratiisi.”
Ja kun lapset sinä iltapäivänä juoksivat puutarhaan, he näkivät jättiläisen makaavan kuolleena sen puun alla, joka oli täynnä valkeita kukkia.