Who's holding my childhood to ransom
02 Your first love, in great detail
Liisa. En koskaan käynyt esikoulua. Olin yhä kaikki päivät samassa tarhassa pikkuveljeni kanssa, kun kaikki muut ikäiseni meni esikouluun. Kävin kerran tai kaksi siellä, kun tarhatäti vei minut. En muista siitä paljoakaan. Jostain syystä ajattelen, että oli pirun hämärää. Minulla oli kädessä joku pieleen mennyt askartelutyö, joita en koskaan osannut tehdä oikein, koska en uskaltanut kysyä ohjeita. Näytin sitä jollekin vetäjälle, joka kehui minua maasta taivaisiin, mutta en pystynyt keskittymän mihinkään muuhun kuin yhteen tyttöön, joka istui kolmen muun kanssa yhdessä pöydässä, ja jota vain tuijotin.
Kun koulu alkoi, sain tietää, että sen nimi on Liisa. Sillä oli melkein musta, lainehtiva ja pitkä tukka. Se laihtui neljännellä luokalla luisevaksi ja osa kutsui sitä noidaksi, osa sanoi, että tekispä se itsarin. Se ja Outi teki Kauniit ja Rohkeat -näytelmän, jossa Liisa oli Sheila ja Outi Brooke. Se jako kuvaa niitä täydellisesti. Ne pakotti minut Sallyksi ja halusi vuorata minut tyynyillä. En mennyt kouluun sinä päivänä.
Liisa tykkäsi Michael Jacksonista. Meidän luokan seinällä oli kaikkien tuomia julisteita jostain Suosikista ja Fanista ja Mixistä, ja yksi niistä oli Liisan. Se kysyi minulta näyttääkö Michael Jackson siinä naiselta. Vastasin joo, ja se suuttui.
Leirikoulussa Lapissa kuudennella luokalla jaettiin mökki Outin ja Liisan kanssa. Yksi ilta ne kyseli kenestä me tykätään. Sanoin, että Villestä, koska kaikki tykkäsi joko siitä, Vellusta tai Jussista. Toisena iltana ne pelasi kyseisten jätkien kanssa räsypokkaa. Liisalla oli pelkät alusvaatteet päällä, ja ne kysyi haluanko mukaan. Ymmärsin vitsin, enkä mennyt.
Joulujuhlassa minulla oli samanlainen violetti, silkkinen kauluspaita kuin Liisalla. Se sanoi, että matkin sitä ja suuttui.
Yläasteella Liisa oli edelläkävijäernu. Siihen aikaan meillä päin ernulla viitattiin hippeihin, joilla oli rastat ja kirppisvaatteita, ja jotka oli kasvissyöjiä. Tykkäsin enemmän sen tummasta, pitkästä tukasta, mutta oli ne rastatkin kivat. Seiskalla käsityöluokassa se puhui minulle usein, ja nauroi sille, että me pukeuduttiin Heinin kanssa samanlaisiin vaatteisiin ala-asteella, että olihan se nyt aika lapsellista. Sanoin sille, että eikö me oltu lapsia.
Kun ysillä lähdettiin tutustumaan lukioihin, vain minä ja Liisa haettiin Länsi-Poriin, sillä se painotti taiteisiin. Se oli ensimmäinen kerta kun puhuin sille enemmän. Sain pidellä sen lapasia ulkona, kun se kaivoi jotain laukustaan. Ajattelin, että kun koulu alkaa, ehkä me voidaan vihdoin hengata ja tutustua, koska ei tunneta muita. Se ei tullut syksyllä siihen lukioon, sillä se pääsi Porin taidekouluun.
Vuonna 2006 Liisalla ja parilla muulla oli taidenäyttely galleriassa, jossa olin töissä. Luin sen lopputyön kirjallista osuutta, jonka se oli tehnyt kuin päiväkirjan, ja se viisi sivua kertoi enemmän Liisasta kuin mikään sen kanssa käyty keskustelu. Nauroin itselleni. Kävin liimaamassa yhden sen työn kohdalle punaisen tarran itseäni varten. Kun hain sitä työtä, Liisa ei ensin tunnistanut, nauroi sitten, että onpa hassua myydä taulu vanhalle luokkakaverille. Hymyilin sille, annoin rahat ja vein taulun mukanani.
Sen nimi on En näe, en kuule, en tunne.