Albert Camus kirjoitti näin:

[theodenofrohan]

" Mikään maailmassa ei ole sen arvoista, että sen vuoksi kannattaisi hetkeksikään luopua ihmisestä, jota rakastaa. Ja siitä huolimatta olen luopunut minäkin, enkä voi tietää miksi."

Ei pitäisi yhdistää maailmankirjallisuutta ja tätä perhanan lakkaviiniä. *huoks*

Comments

[amandameer]

Olet todellakin oikeassa. Samoin hra Camus.

[theodenofrohan]

"Tulen ääressä istun ja mietin nyt
mitä nähnyt olenkaan,
kuten kesinä entisinä
kukat, perhoset niittymaat"

*tuplahuoks*

[titiuutelcontar]

Mä olen laulellut nyt monta päivää noita runoja Ryhmäteatterin versiona, siis niitä Toni Edelmannin säveltämiä... Kuten

"Kun talvi saapuu ja laulu taukoo ja pimeys peittää maan,
kun murtuu paljas oksa puun, työ tehty on kokonaan,
minä sinua etsin ja odotan; taas tapaamme uudelleen
ja yhdessä matkaan lähdemme me viiltävään sateeseen!"

Nuo on niin... no ne ON. :)

Esim. Oi Boromir, se on siinä laulussa niin niin monta kertaa syvempi juttu ja liikuttaa mua enemmän kuin leffan Boromirin kuolema. Joka oli lähinnä huono. Liioiteltu. Kun taas Oi Boromir -runo ja sen lauluksi sovitus... Hui! *kylmiä väreitä*

[theodenofrohan]

Onko noita lauluja kuultavana missään? Kiinnostaisi tuo Boromir varsinkin etenkin. Tai sitten runoversio, olisiko sinulla linkkiä?

Voi, Albert.

[captain_tatau]

Jostain syystä olen viime aikoina (melkein koko vuoden) tuntenut kuten Albert. Paitsi että minä en ole suostunut luopumaan. Eikä mikään mahti maailmassa saa minua luopumaan paitsi jos rakastamani ihminen (ihmiset) haluavat minun luopuvan. Silloin, runoilijan sanoin: "Olen katoava hiljaisemmin kuin aamutaivaalta tähdet".