Jumalasta (Gardell, Jonas)
”JUMALASTA kulkee läpi Vanhan Testamentin jumalakuvien muutoksen, halki menneiden vuosisatojen, vastauksia etsien ja kysymyksiä asettaen. Vanhan Testamentin, jonka jokainen profeetta on myrskyn silmässä, historian käännekohdassa, jossa Jahve puuttuu asioihin ja jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Mitään kaihtamatta, kuvia kumartamatta - Tuhoojasta rakastavaan Isään.
JONAS GARDELL kirjoittaa profeetta Aamoksesta:
»Aamos varoittaa meitä ontosta uskonnollisuudesta, merkityksensä menettäneistä rituaaleista, ja jumaluskosta, joka käy tyhjäkäyntiä. Aamos kehottaa meitä kamppailemaan niitä vastaan, jotka käyttävät väärin poliittista ja taloudellista valtaansa.
Pitäkäämme siis alati mielessämme, että kyse on - ei öylätistä sinänsä, ei viinistä sinänsä vaan - sen ymmärtämisestä, että ihmiskunta on yhtä ruumista, että toimimme kaikki samoilla ehdoilla. Jokainen meistä on samanarvoinen, jokaista meistä rakastaa sama Jumala, ja jokainen on vastuussa lähimmäisestään.»”
Olin kuullut muutamankin kaverini keskustelevan Jumalasta - tai oikeastaan alkuperäisteoksesta Om Gud -, joten törmätessäni opukseen kirjakaupan alennuskopassa en edes yrittänyt vastustaa kiusausta. Eri medioista saamani kuva Gardellista on vähintäänkin sekava. Tiedän miehen olevan kirjailija, muusikko, näyttelijä ja ties mitä. Ja homoseksuaali, mutta siihen ei nykymaailmassa kai kukaan kiinnitä kovinkaan paljoa huomiota - vai kiinnittääkö?
”Olen aiemmin sanonut, että on monia asioita, joita en saa sovitetuksi yhteen. En saa maitoa puunvarjossa juovaa jumalaa täsmäämään jumalaan, joka kiivastuu sotureidensa säästettyä naiset ja lapset. En saa täsmäämään jumalaa, joka rakastaisi minua mitä sitten teenkään ja josta äiti opetti minua Enebybergissä, ja jumalaa, joka vihaa ja kiroaa minut. En saa näitä hahmoja täsmäämään!” (s. 231)
Gardellin lähtökohdat ovat jokaiselle uskovalle (tai joskus uskoneelle) tuttuja. Hän tahtoo sovittaa yhteen kuvat rankaisevasta ja rakastavasta Jumalasta. Rakkautta ja vihaa, lempeyttä ja kiivautta tarkastellaan kahden Gardellin kokemuksen läpi. Toinen on lapsuuden uskonnollinen kokemus, keskushenkilöinä äiti, joka kasvattaa pikku-Jonasta Enebybergissä, ja Isä Meidän, joka on Taivaassa. Toinen on kirkkokäynti, jossa Gardellia estetään seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi osallistumasta ehtoolliselle ja todetaan Jumalan vihaavan häntä ja kiroavan hänet. Minun on heti alkuun pakko myöntää, etten oikein ymmärrä, miksi Gardell lähtee etsimään Jumalan hyväksyntää ja rakkautta (niitä hän nimittäin tuntuu hakevan läpi kirjan) nimenomaan Vanhasta Testamentista, mutta tokihan sitä elämässä täytyy haasteita olla.
Gardell lähtee liikkeelle siitä oletuksesta, että Jumala on (hepr. יהוה, JHWH; 2. Moos. 3:14), eikä kertaakaan lähde kyseenalaistamaan tätä perusolettamusta. Teksti on taidokkaasti muotoiltua: tunnustavaa, muttei kuitenkaan julistavaa. Hän jaksaa kerta toisensa jälkeen osoittaa yhtäläisyyksiä muinaisten israelilaisten ja nyky-yhteiskunnan välillä, onnistuen vetämään jopa syyskuun 2001 tapahtumat (9/11) mukaan päättelyketjuihinsa. Gardell ei yritä selitellä Raamatun epäjohdonmukaisuuksia vaan toteaa ne pikemminkin faktana ja itsestäänselvyytenä.
Jumala on, mutta kuka hän on Gardellille? Muinaisten nomadien avioliitoista, karjanhoidosta ja lisääntymisestä huolehtinut ”Isäni Jumala” on sulauttanut itseensä kaikki vastaantulevat jumalhahmot ja paisunut paisumistaan, kunnes loppujen lopuksi on katsonut toimivaksi vetää pyhyyden railon itsensä ja ihmisen välille. Puun alla maitoa juovasta hahmosta tulee raaka sodanjumala, joka ei säästä ketään. Aikaa myöten Jumala kuitenkin pehmenee ja muuttuu lempeämmäksi, kunnes hänestä pakkosiirtolaisuuden aikaan tulee Rakkaus ja Kaipaus. Gardellin oma instituutiokirkonvastaisuus nousee esille säännöllisin väliajoin, ja hän perustelee selkein sananmuodoin kantansa sekularisoituneen kansankirkon kertakaikkisesta turhuudesta. ”Sisällöstä tyhjentynyt uskonnollinen ele on verrattavissa epäjumalan palvontaan” (239).
Maallikoksi Gardell hallitsee asiansa ihailtavasti. Varsinaisia asiavirheitä tekstistä tuskin löytää (onhan se moneen kertaan tarkastettu), mutta jotkut asiat olen itse ymmärtänyt - ja ymmärrän edelleenkin - täysin toisin kuin Gardell. Tietty uskonnollisen auktoriteetin ollessa kirjallisessa muodossa, on muistettava kielen olevan vain yhtä suurta metaforaa. Kirjoittajan omat kokemukset nousevat kuitenkin ajoittain hieman liikaakin esille, mikä vaikeuttaa kirjan sijoittamista mihinkään kategoriaan. Tämä ei kuitenkaan vaikuta juurikaan siihen tosiasiaan, että kirja on aiheeltaan mielenkiintoinen ja Gardell tosiaan osaa kirjoittaa.
4+/5 - populistista teologiaa kovin subjektiivisin vivahtein.
”OM GUD goes through the different ways of portraying God in the Old Testament , through the past centuries, looking for answers and asking questions. The Old Testament, whose every prophet was in the eye of a storm, in which Yahweh takes part in events, and after which nothing is like it used to be. Not avoiding anything, not being too humble - from the Destroyer to the loving Father.”
I had heard a few friends of mine talking about the book (the title, by the way, literally means “of God” or “about God”), so when I came across it in the sales basket of a book store, I did not even try to resist the urge to buy it. I knew quite a lot about the author - yet I had not been able to build a proper picture of him. He is a writer, a musician, an actor and who knows what else. And homosexual, but no one pays attention to details like that nowadays - or do they?
“I have already said that there are many things that I cannot quite get together. I cannot get the god who drinks milk under a tree to match with the god who gets so angry to hear that his soldiers have spared the women and children. I cannot make the god who would love me no matter what I did, of whom my mother taught me in Enebyberg, match with the god who hates me and curses me. I cannot get these characters to match!” (pp 231, my translation)
Gardell’s points are familiar to every believer. He wishes to get the images of a revenging and loving God to match. Love and hatred, gentleness and temper are discussed through two of Gardell’s experiences. The first one is from his childhood, when he was brought up by his mother in Enebyberg, and by Our Father, who dwells in Heaven. The other one is one from a visit to a church, where he was prohibited of taking part to the Holy Communion because of his homosexuality, and is told that God hates him and curses him. Mostly because of this second experience, I have to admit that I am more than slightly surprised to see him starting to look after God’s acceptance and love (which are the things he seems to be after) in the Old Testament, but then again, one has to have some challenge in one’s life…
Gardell never leaves the idea according to which God is (Hebr. יהוה, JHWH; Exodus 3:14), and never questions it either. The text is skillfully written: not once does he begin to preach. Again and again he reminds us of the similarities between the ancient Israeli and the modern societies. He even manages to pull in the events of 9/11. Gardell never tries to explain the illogicalities of the Bible - he just states them and then goes on.
Seeing that Gardell is by no means a Theologist or a scholar, he manages really well with the tricky themes he writes about. There are no factual errors in the text, even though there are quite a few things that I have understood - and that I still understand - in a different way. Of course, when the religious authority is in a written form, one has to remember that language is but one big metaphor. The author’s personal experiences are on the very surface of the text, which makes it difficult to place the book into a certain category. Yet, this does not really affect the fact that the book is incredibly interesting, and that Gardell really knows how to write.
4+/5 - populist theology with some quite subjective undertones.