Islannin ympäriajo!
1. päivä; Reykjavík-Höfn, 500 km.
Aluksi näin lähinnä sumua ja pillastuneita lampaita. (Lampaat kulkevat täällä kuin lappalaiset porot konsanaan ja niitä saa tosissaan varoa teillä heti Reykjavíkin ulkopuolella.) Vík í Mýrdalin rannalla myrskyävä meri oli viedä minut mukanaan. Aallot olivat ainakin oman korkuisiani ja kovin raivokkaita. Löysin sieltä rannalta hullunkurisia lunneja mutta jumaltenaivastukset piilottivat paikan todellisen nähtävyyden eli Dýrhólaeyn -- saaren, jossa on reikä. Matkan jatkuessa sumu hälveni vähitellen ja kahden jäätikön välistä löytyi todellinen keidas, Skaftafell; vihreä tunturi! Vihreä! Eikä siellä tuullut! Kaiken lisäksi sää muuttui aurinkoiseksi kuin salamaniskusta ja tunturin laellakin oli lämmintä, mikä sai paikan tuntumaan yhä epäislantilaisemmalta. Parasta ikinä oli kuitenkin illalla kohtaamamme lumoavan kaunis Jökulsárlón, jonka olemassaolo on kuin voimistuva varoitus kasvihuoneilmiöstä; kyse on nimittäin paikasta, missä Islannin (ja Euroopan) suurin jäätikkö Vatnajökull sulaa lohkeillen ja sulautuu mereen, joka puolestaan syö rantaa hurjaa vauhtia ja lähestyykin laguunia vuosittain 8 (!) metrillä. Kylmiä sävyjä säihkyvä jää oli siellä suorastaan hengästyttävän kaunista ja meren raivo taustalla loi koko paikalle kummallisen, armottoman tunnelman. Meren rannalla Jökulsárlónin edustalla näin kaksi hyljettä ja valtavia merikristalleja, noita rannan saavuttaneita, tuhansia vuosia vanhoja jäätikkökimpaleita. Tämän kaiken jälkeen taivas yhtäkkiä synkistyi ja mahtava, vuorien väleistä pilkkivä Vatnajökull katosi sumun taakse.
2. päivä; Höfn-Djúpivogur, 100 km.
Aamu valkeni, kuinka ollakaan, sumuisena; itse asiassa taivas oli suorastaan surkean harmaa, satoi islantilaisittain eli taivaasta ja maasta eikä sumu hellittänyt koko päivänä. Tarkoitus oli käydä seilaamassa Jökulsárlónilla, mutta sää oli turhan masentava ja hieman vastoin tahtoamme jatkettiin vain matkaa kohti itäistä Islantia. Auton ikkunasta näin lähinnä tietä vierustavan, todella aavemaisen suoalueen ja paljon lampaita tällä vaarallisella laitumellaan, jonka takana vuoret olivat piilossa katseilta ja tie sekä edessä että takana näytti jännittävästi katoavan. Päätettiin, ettei luonnon katselemisessa ole järkeä jollei luonto sitä halua. Niinpä jäätiin lepäilemään pikkuruiseen kylään Djúpivoguriin (islantilaisittain kylä on tosin suhteellisen suuri, onhan siellä sentään jotain 360 asukasta), jota "Djúpivogurin Esja" eli kaunis Búlandstindur-vuori vahtii ja vartioi. En tosin nähnyt vuoresta vilaustakaan koko päivänä, sillä hellittämätön sumu oli tiheää ja sankkaa kuin likainen pumpuli-- näkyvyys joka puolelle oli korkeintaan kymmenen metriä. Käytiin sumusuihkukävelyllä, jolla kuulimme lähellä pauhaavan meren.
3. päivä; Djúpivogur-Stöðvarfjörður, 80 km.
Sumu on kuin taivaaseen naulattu. Aamulla näkyvyys oli kuitenkin onneksi hieman eilistä parempi ja heti Djúpivogurin ulkopuolelta löysimme pienen mutta kauniin laguunin sekä pienen mutta raivoisan vesiputouksen. Maisema oli majesteettinen, vaikka sekä mereltä että vuorilta vyöryvä sumu nielaisikin siitä jälleen suurimman osan. Päivän ajomatka jäi varsin lyhyeksi, sillä me pysähdyttiin pienen matkan päähän Stöðvarfjörduriin, merenrannan kyläpahaseen, perhetuttavien luokse yökyläilemään. Stöðvarfjördurissa ei ole edes kyläkauppaa, mutta pikkuriikkinen ulkoilmauimala kyllä löytyi kuten kaikista tämän maan kylistä, joissa on enemmän kuin kaksi asukasta. Käytiin lillumassa lämpimässä altaassa sekä tietenkin "islantilaisessa saunassa" eli ns. kuumassa padassa; pikkukylän pikkupojat kerääntyivät aidan taakse hihittämään. Myöhemmin käytiin eriskummallisessa, erään vanhan naisen elämäntyönään kokoamassa kivimuseossa. Nenä vuotaa joko nihkeän ilman tai perheen kissojen takia, eikä niiskutus luultavasti lopu sillä sää pysynee samanlaisena enkä ottanut allergialääkkeitä mukaan. Lähin apteekki on kymmenien kilometrien päässä, joten yksi yö on kestettävä.
4. päivä
Ollaan edelleen Stöðvarfjörðurissa, sillä tämän tuttavaperheen vieraanvaraisuus yllytti jäämään toiseksi yöksi. Käytiin päiväretkellä viehättävässä Seyðisfjörðurissa, joka oli pieni ja vaikeasti saavutettava kylä; sinne päästäkseen tuli ylittää sumuinen vuorialue sellaista käärmetietä pitkin. Mua pelotti sekä ylös kiertäessä että alas kaartaessa, vaikka asfaltoitu tie olikin kuulemma Islannin vuoristoalueiden parhaimmistoa. (Toinen ja ainoa vaihtoehtoinen tapa päästä Seyðisfjörðuriin on meritie.) Kylä sijaitsee suojaisessa paikassa kieron niemen pohjalla, minne pahimmat merituulet eivät yllä -- sumu sen sijaan laskeutuu sinne vuorilta kuulemma hyvinkin usein, kuten myöskin vierailumme aikana. Huomenna matka jatkuu toivottavasti vähän kirkkaampana kohti pohjoisempaa Islantia.
5. päivä; Stöðvarfjörður-Grímsstaðir, 200 km.
Tänään näin kaksi päinvastaista Islantia; ensin Egilsstaðirin vehreän ympäristön (istutettuine) metsineen ja sitten koillisislantilaisen ylängön, joka maisemaltaan muistuttaa lähinnä Kuuta. Ensimmäinen etappimme Egilsstaðir on 2100 asukkaan pikkukaupunki, joka vaikutti suorastaan isolta kalastajakylien rinnalla. Käytiin katsomassa Islannin suurinta metsää sekä pitkulaista Lagarfljót-järveä, jossa tarun mukaan asuu järvihirviö Lagarfljótsormurinn. Hassua kyllä, taru kertoo myös, että hirviötä pelkäävät islantilaiset kutsuivat pari hullunrohkeaa suomalaista (!) hankkiutumaan eroon paholaiskäärmeestä; suomalaiset eivät tähän pystyneet mutta palasivat kuitenkin ainoina eloonjääneinä pinnalle järven syvyyksistä. Järvimaisemien jälkeen jatkettiin matkaa kohti koillista; maisema muuttui yhden (hyvin pitkän) ylämäen jälkeen jylhänankeaksi jäkälävaltakunnaksi. Luulisi, ettei siellä asuisi hullukaan, mutta joitakin pähkähulluja islantilaisia löysimme kuin löysimmekin (Sænautarselistä, ylängön ylängöltä). Niillä oli hevosia ja koiria ja koiranpentuja ja kissanpentuja ja lehmiä ja tietysti lampaita ja raivoava pikkuinen vuoristojärvi, jolla tuuli kuin ruotsinlaivan kannella. Yövymme nyt täällä keskellä ei mitään (muuta kuin jäkälää, hiekkaa ja tuntureita) ja tunnelma on paikaton ja ajaton.
6. päivä; Grímsstaðir-Varmahlíð, 250 km.
Tänään näimme viimeinkin auringon! Päivä alkoi pilvisenä, mutta jahtasimme kultapalloa läpi Pohjois-Islannin. Matkan varrelle osui muun muassa kaksi vesiputousta (joista toinen on koko Euroopan voimakkain ja toinen monien mielestä koko Islannin kaunein), pilvisenäkin viehättävä sisämaajärvi Mývatn (eli hyttysjärvi), rikintuoksuinen kuumalähdelaakso Námaskarð sekä pohjoisen Islannin suurin kaupunki Akureyri, joka sijaitsee Eyjafjörðurin (joka omasta mielestäni on yksi Islannin kauneimmista vuonoista) pohjalla. Siellä aurinko vilahteli pilvipeitteen takaa ja matkan jatkuessa edelleen lännemmäksi pilvet repesivät kokonaan. Sininen taivas, kultainen aurinko ja punertuva ilta pukivat laaksot ja vuoret hengästyttävän kauneihin väreihin.
7. päivä; Varmahlíð-Bolungarvík, 500 km.
Tämä päivä oli erämaamatkan upeimpia! Päivän tarkoituksena oli tutustua Vestfirðir-alueeseen eli Islannin luoteisosan vuonoihin, joita ei turhaan sanota maan kauneimmiksi -- maisemat olivat aivan uskomattomia! Aurinko paistoi jännittävien pilvien takaa ja niiden väleistä ja sai meren säihkymään sinisen eri sävyissä; lähimmät vuoret puolestaan hehkuivat sateenkaaren värejä ja kaukana siintävät vuononnokat erottuivat merisumun takana tummansinisinä, usvaisina univuorina. Luoteisylänkö oli aivan erilainen kuin jäkäläinen koillisylänkö; mitä lännemmäs tultiin, sen enemmän ylänköalueilla oli kasvillisuutta ja pikkuruisia järviä. Täällä tuntuu olevan kyliä harvemmassa kuin maan itäosissa, mutta niissä harvoissa on lämmin tunnelma. Me käytiin muun muassa pienenpienessä Hólmavíkissä, kuuluisan lumivyöryn (vuonna 1995) alleen jättämässä ja sittemmin osittain uudelleenrakennetussa Súðavíkissä sekä Suur-Reykjavíkin ja Akureyrin jälkeen maan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Ísafjörðurissa, joka on saanut nimensä alueen suurimman ja kauneimman vuonon mukaan. Yöpaikkamme sijaitsi Bolungarvíkissä, pienessä kylässä lähellä Ísafjörðuria. Näiden kahden välistä tietä varjostaa Óshyrna, vuori jota myös murhaajavuoreksi kutsutaan. (Tie on erittäin vaarallinen, sillä vuori pudottelee varotoimista huolimatta tämän tästä kiviä autoilijoiden niskaan.) Illalla käytiin vielä Skálavíkissä, yhdessä maan läntisimmistä kolkista, josta aukenevan meren takana vain parinsadan kilometrin päässä jököttää Islannin lähin naapuri, Grönlanti.
8. päivä; Bolungarvík-Bíldudalur, 150 km.
Tämän päivän ajomatka oli sekä elämäni kaunein että pelottavin. Kapeilla ja täysin aitaamattomilla vuoristoteillä ei olisi paljoa naurattanut, jollei näköala olisi ollut niin uskomattoman upea. Värit hohtivat ympärillä vielä eilistäkin enemmän, kun pikkuiset tiet johtivat meitä auringonpaisteessa halki vehreiden laaksojen ja yli jylhien vuorien. Oli hassua, kun taivaalla roikkuvat harvat hattaraiset pilvet jäivät ylängöillä alapuolellemme. Päivässä parasta oli lumoavan kaunis vesiputous, Dynjandi. Se on yksi harvoista läntisen Islannin suurista vesiputouksista (suurin osa jäätiköistä sijaitsee idässä, joten siellä on enemmän vettä) ja hankalan sijaintinsa vuoksi ei mikään superturistirysä. Putous oli moniosainen ja osista jokaisella oli oma uskomaton värimaailmansa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta putousten vesipisarat loivat joka puolelle ihastuttavia sateenkaaria. Yövymme nyt Bíldudalurissa, jonne ei ollut todellakaan kovin helppo saapua. Yksikaistainen, kuoppainen, kivinen ja luonnollisesti täysin aidaton vuoristotie kiemurteli ylös alas ylös alas jotain 30 kilometriä; meillä meni siihen matkaan yksi tunti. Uskaltaessani aina välillä hengittää ja katsoa alas, oli maisema aina yhtä itkettävän ihana.
9. päivä; Bíldudalur-Reykjavík, 300 km.
Ympäriajon viimeinen päivä, joka sisälsi muun muassa lisää vaarallisia vuoristoteitä, lauttamatkan Islannin ainoassa "saaristossa" (eli karisen Breiðarfjörðurin läpi) ja monta tuntia paratiisimaisia maisemia auton ikkunan läpi. Meri kimalsi turkoosina, kultainen heinä huojui tuulessa ja jännittävät vuoret hehkuivat ns. karaktääriä.
Nyt painaa lievä matkaväsymys, etenkin kun siirryttiin nyt vähän niinkuin "matkalaukusta matkalaukkuun", mutta olo on silti käsittämättömän ihana ja aikaansaanut. Paljon jäi vielä näkemättä ja kokematta; itäosien vuonot jäivät kirkkaasti länsiosien varjoon ihan sään takia. Sisäisin maa jäi meiltä tällä kertaa kokonaan näkemättä, sillä sinne ei ole menemistä tavallisella autolla mahdottoman maaston takia. Sinne ehkä ensi kerralla jollain ihmekonstilla, sekä ilman muuta takaisin itään ja pohjoisimpaan pohjoiseen, joka jäi (myöskin huonon sään takia) näkemättä. Länsi jäi mieleeni paratiisina, itä puolestaan mystisenä Sumu-Islantina. Reykjavík tuntuu juuri nyt kodilta enkä osaa vielä ajatella Suomeen paluuta, mutta silti ajatus siitä roikkuu koko ajan taustalla.
(Te, jotka olette jo lukeneet muualla: tämä on vain vanhan toistoa.)