~ O B S C U R I T A S ~

[232163r]

A/N: Anteeks kauheesti kun tässä on taas kestäny näin kauan ennen kun sain valmiiks. Oikeestaan se oli valmiina varmaan parisen viikkoa jo, mutten vaan saannut aikaseks julkasta. Sori. Mutta niin, tässä osassa on jotain mihin oon tyytyväinen, ja osia mitkä ois kai kaivannu parempaa tarkentumista. Lisää hahmoja jeij.

~ ** ~

Askeleet kulkivat hämärässä varmasti, tietäen jokaisen kohdan mihin jalka tuli asettaa edetäkseen pettävässä ympäristössä, tuntien sen jokaisen yksityiskohdan ulkomuistista. Käsi laskeutui kahvalle ja painoi sen alas. Avasi rikkinäisenä narisevan ja painavan oven hitaasti. Hiljaiset hiipivät askeleet jatkoivat yhä varmasti portaita alas vielä synkkenpään ja kapeanpaan käytävään, pelkän tuntoaistin varassa.
Hiljainen naurahdus, hahmoa ei kyennyt erottamaan tuulessa liehuvan valkoisen verhon takaa. Valo oli kalpea ja jätti varjot tummiksi, leikitteli seinillä tietäen kaiken, mutta paljastamatta mitään.
”Sinä tulit vihdoin. Meillä on nälkä. Niin nälkä...”

SIN pyöri sängyssään levottomasti. Häntä vaivasi asiat jotka pyörivät päässä jättämättä rauhaa, aina kun hän sulki silmänsä, hän näki Joshuan ojentamassa verisiä käsiään kohti häntä. Siinä unisessa maisemmassa kuului miten Eerika huusi, huusi ja repi siteitään jolla hänet oli sidottu sänkyyn odottamaan kuolemaa.
Ulkoa kuului askelia. SIN nousi istumaan kun painajaisesta huohottaen raskaasti ja ehti nähdä ikkunan takaa varjon vilahtavan. Hän nousi ylös ja käveli ovelle, analysoimatta sen enempää miksi. Käytävä oli pimeä ja kylmä, se näytti äärettömän pitkältä. Käytävä tuntui venyvän kohti äärettömyyksiä ja sitten katkeavan pimeyteen. SIN otti muutaman askeleen käytävällä ja pian huomasi juoksevansa kohti asuntolan ulko-ovea. Hän ryntäsi pihalle ja juoksi paljain jaloin huurteisen pihan poikki kohti päärakennusta. Kivet nipistelivät jalkapohjia ja hengitys muuttui höyryksi ilmassa. Kylmyys tuntui pistelevän ihoa, kuin pienen pienet piikit hivelisivät hänen paljaita käsivarsiaan. Jossain kaukana metsässä huhuili pöllö.

Ovelle päästyään hän kiskaisi kummakseen lukitsemattomana olevan oven selälleen ja livahti sisälle. Hän ei ollut odottanut sen käyvän noin helposti. Sairaala oli entistä kammottavampi yöllä, se ei päivälläkään hivellyt silmää, mutta nyt siinä vasta olikin jotain pois työntävää. Infossa oli vain yksi valo joka jätti nurkat niin pimeiksi, että kuka tahansa olisi voinut piiloutua huolettomasti pimeyden verhoon. Tietokoneen ruudulla pyöri Windowsin näytönsäästäjä eikä ketään ollut huoneessa SINin lisäksi. Hän hiipi pääkäytävälle joka oli vielä ahdistavampi, tuntui että pimeys takertuisi vaatteisiin joka puolelta. Tuntui että katto oli kadonnut näkymättömiin kohti taivasta jättäen vain mustaa tilalleen. Pimeys piiritti kaikkialta yöpaidassa kylmästä vapisevaa poikaa. SIN kääntyi katsomaan taakseen hermostuneena, tuntui että joku seurasi häntä, hän oli varma että tunsi jonkun ivallisena tarkkailevan katseen selässään.
Päättäväisin askelin hän käveli kohtaan jossa käytävä tekee jyrkän käännöksen vasempaan. Hän pysähtyi hetkeksi, ikään kuin odottaen jonkun tulevan nopeasti kulman takaa ja tarraavan häneen kiinni. Ketään ei kuitenkaan tullut.
Tuntui kun joku olisi hengittänyt niskaan, vanhan veren haju erottui desifiointiaineen katkusta. Tuntui kuin jonkun kylmä käsi olisi tarttunut SINiä kädestä, se oli vain pieni kosketus, hipaus. Kuiskaus. SINin silmät aukeutuivat järkytyksestä ja katse jäätyi mustaan ilmaan hänen eteensä, sekuntin sadasosassa hänen aivonsa käskivät hänen juosta, ja hän totteli kompuroiden henkensä edestä näkemättä mitään pimeässä käytävässä. Takaa kuului ääniä. Käytävän taas kaartuessa, SIN heittäytyi seinää vastaan ja tunsi ovenkahvan painuvan ikävästi hänen selkäänsä vasten. Hän kääntyi ympäri ja alkoi riuhtoa ovea joka oli tietenkin lukossa. Käytävältä kuului askelia jotka kulkivat rauhallisesti kohti. Hän huusi, saamatta mitään järkeviä sanoja suustaan, vain pienen säälittävän pihauksen. Pimeys tuntui väreilevän joka puolelta. SIN riuhtoi ovea hädissään. Askeleet olivat yhä lähempänä. Liian lähellä. Kylmä hengitys kuului. Se rahisi. Joku tuntui laahaavan maata pitkin.

Yhtäkkiä ovi heilahti auki ja pitkä mies seisoi ovella.
”Ketä siellä?”
SIN luikahti ovesta sisään vielä uskaltamatta edes hengittää.
”SULJE OVI, SULJE SE OVI!”
Hän huusi hädissään ja kiskoi miehen paidasta yrittäen saada tämän turvaan valoisampaan sairaalaan.
”Hyvä on..?”
Mies sulki oven. Sairaalassa oli himmeät valot jotka eivät valaisseet aivan koko sairaalaa. SIN tuijotti itseään huomattavasti pidempää miestä joka seisoi oven edessä kummastunut ilme kasvoillaan. Mies näytti oikeastaan jättiläiseltä häneen verrattuna. Tällä oli puoleenväliin selkää yltävät ruskeat pörröiset, ellei jopa takkuiset, hiukset mustalla otsatukalla, hänenlläkin oli paljon lävistyksiä ja hänen lääkärintakkinsa oli ränsistynyt ja täynnä hakaneuloja ja, toivottavasti, tekoverta. SIN ei tiennyt mitä hänen tulisi sanoa, mies ei näyttänyt lääkäriltä lainkaan. SIN hengitti edelleen hermostuneesti, loputa hän työnsi väkipakolla pakokauhun pois ja keskitti itsensä puhumaan rauhallisesti.
”Mm, tuota…”
Hän ei ollut edes saannut lausettaan alkuun kun mies hänen edessään tokaisi vakavalla ilmeellä ja kuoleman vakavalla äänenpainolla.
”Kiva pyjama.”
”Mitä?” SIN katsoi epäuskoisena miestä edessään. Tämä tosissaan kommentoi hänen pyjamaansa, kiinnittämättä huomioon mitä ulkopuolella tapahtui, saatikka siihen ettei tämä edes tiennyt kuka hän oli. SIN hämmentyi ja huomasi että hänen pakokauhunsa oli laskenut normaaliin varautuvaisuuteen, silti hänen sydämensä hakkasi verta suoniin lujaa tahtia. Adreliaani lämmitti suonissa mukavasti, SIN pakottautui aloittamaan lauseensa uudestaan, välittämättä äskeisestä kommentista.
”Kuulin ääniä ja tunsin kosketuksen käytävässä, oli pakko juosta tänne, noh ikään kuin turvaan...” SIN selitti suunnittelemaansa nopeammin ja odotti naurukohtausta. Se kuulosti kieltämättä turhan huvittavalta tilanteelta, mutta SIN oli varma että oli kuullut ja tuntenut jotain.
”Höh, ei siellä mitään ole. Herätit mut vielä ryskyttämiselläs.” mies hieroi alaselkäänsä kuin vanhus joka oli juuri herätetty ja katseli epäilevänä SIN:iä kulmiensa alta.
”Ei kai lääkärit saa nukkua yövuoron aikana..?”
”Mitä? Ei vai? No hupsista, en sitten sanonut mitään nukkumisesta, kuulit väärin. Kerro pieni ihminen, miks tulit tänne, et ole ilmeisesti yövuorossa ellei tuo ole uusinta hoitajamuotia työasuissa.”
”No… Minä… En tiedä, ei en ole yövuorossa. En saanut unta ja näin liikettä ulkona. Oletko varma ettei siellä ole ketään?”
”No Lotus on, mutta en usko että hän mitenkään erityisesti hiippailisi käytävällä pelästyttelemässä muita. Tora ja Elya-chankin taitavat olla kahvihuoneessa vielä. Heillä pitäisi ainakin olla tänään yö vuoro.” Mies mietti ja siveli leukansa olematonta filosofipartaa.
”Umh, niinkö?”
”ARVASIN. Se on Tora. Vain Tora on tarpeeksi kieroutunut säikäytelläkseen pikkutyttöjä.”
”Olen kyllä poika kiitos vain.”
”MITÄ!? Vaikka sulla on prinsessapyjama?”
”Ne on sammakoita!”

SIN pudisti päätään, tämä heppu oli todella outo. Hän käveli ovelle mutta muisti taas äänet käytävässä, ne eivät voineet olla harhaa. Vaikka hän oli hetkeksi ne unohtanut, sen oli pakko olla vielä siellä jossain, vaanimassa kulman takana, odottamassa piilossa.
”Olisiko sinulla taskulamppua?”
”Joo, tulen mukaan, läksytän vähän Toraa.”
Mies kaivoi pöydältä taskulampun ja avasi oven. SIN oli kummalla tavalla hieman helpottunut toisen päätöksestä tulla mukaan. Ainakaan se mikä käytävässä vaanisi, ei hyökkäisi heidän molempien kimppuunsa, tai niin SIN ainakaan halusi uskoa. Taskulampusta oli patterit ilmeisimmin lopussa sillä sen luoma valokeila oli pieni, keltainen ja heiveröinen. SIN käveli nopeasti, ei siksi että häntä olisi enää liiemmin pelottanut, vaan siksi että pidempi mies otti niin pitkiä askelmia. He olivat pian kahvihuoneessa missä oli Tora, Elya ja sinihiuksinen hoitajatyttö jota SIN ei ollut aikaisemmin tavannut. Kahvihuone oli kokonaan valaistu joka rauhoitti mieltä. Kirkkaat valot sulkivat pimeyden ulos tehokkaasti, siinä missä pelon ja ahdistavan tunteenkin.
”Doroboo, mitä sinä täällä teet?” Tora kysyi kummastuneena.
”Samaa voisin kysyä sinulta. Säikäyttelitkö sammakko-pyjama-poikaa?”
”Ketä? En?”
SIN astui näkyviin Dorobooksi kutsutun miehen takaa.
”Kuulin ääniä ja tunsin kosketuksen käytävästä ja…”
”Nobu? Mitä sinä täällä teet?” Tora näytti siltä kun häntä olisi juuri lyöty sillä legendaarisella puupalikalla päähän. SIN selitti nopeasti tekosyitä miksi hän oli tullut taloon ja istahti sitten sohvalle sinihiuksisen tytön viereen tuntien itsensä typeräksi pikku pojaksi joka olisi tahtonut hiipiä vanhempiensa sänkyyn nukkumaan turvaan.
”Oh, olen Lotus.” tuntematon tyttö hymyili ja ojensi peittoa minkä oli käärinyt päälleen lämmittääkseen itseään. SIN otti vastaan peiton huomatessaan palelevansa, ja he molemmat käpertyivät jakamaan saman peiton lämmittelläkseen. Elya haukotteli makeasti, joten Tora ehdotti että tämä menisi nukkumaan jo.
”Oletko varma?”
”Jo vain. Kyllä me pärjäämme nelistäänkin.” Tora sanoi ja ojensi taskulamppunsa enkelinkasvoiselle Elyalle.
”Kiitos, hyvää yötä sitten.” Elya sanoi yhtä hiljaa kuten aina ja nousi lähteäkseen. Tummahiuksinen tyttö sulki oven varovaisesti perässään ja lähti kävelemään alakertaan. Portaat natisivat inhottavasti kevyeiden askelien alla. Taskulamppu rajasi näköaluetta huomattavasti jättäen varjot tummiksi aukoiksi pimeyteen. Elya haukotteli uudestaan ja kohdisti valokeilan käytävään päin. Hän mietti unisena mitä Genille mahtoi kuulua eikä hän kiinnittänyt toisiin askeliin lainkaan huomiota. Oven ääriviivat hahmottuivat hänen edessään ja käsi nousi kahvalle, avaimet taisivat unohtua kahvihuoneeseen. Raskas rahiseva hengitys kuului takaa. Elya kääntyi katsomaan taakseen ja ehti päästämään pienen huudahduksen ennen kuin kylmät kädet vaiensivat hänet. Seuraavaksi kuului tömäys ja jotain kovaa osui Elyan päähän, katse sumeni ja kuulo lakkasi toimimasta kun tyttö tömähti kovaan maahan tajuttomana.

SIN nuokkui sohvalla kuunnellen Doroboon ja Toran nahistelua. Jostain kaukaa kuului vaimea huuto, se hädin tuskin kuului edes kahden painivan miehen kovaäänisyyden takia.
”Kuulitteko sen?” Lotus sanoi ja kääntyi katsomaan Toraa ja Doroboota jotka hiljenivät heti.
”Ai minkä?”
”Joku huusi…”
 Lotus kuiskasi ja näytti siltä että hän yritti vielä kuulostella mistä päin huuto oli kuulunut. Tora vakavoitui ensimmäiseksi, mikä ei ollut kovinkaan yllättävää.
”Ehkäpä joku potilas?”
”Ei tästä kerroksesta ainakaan, se oli liian vaimea. Kenties kolmosesta?”
”Voi hyvinkin olla, Nobu, jää sinä tänne. Ei ole parasta että ensimmäinen kertasi kolmannessa kerroksessa on tähän aikaan yöstä.” Tora sanoi ja hyppäsi nopeasti jaloilleen.
”En varmana jää tänne yksin.” hieman virkistyneempi SIN parahti tahattoman lapsellisesti ja nousi myös seisomaan, vetäisten vahingossa myös Lotuksen päältä peiton. Lotus nousi myös ja ojensi taskulamppunsa SIN:lle.
”Mennään sitten.”

He kaikki neljä yrittivät selvitä vain kahden taskulampun varassa, sillä Tora oli antanut omansa Elyalle ja SINillä ei ollut omaa. Doroboo marssi edessä kolmanteen kerrokseen.
Pimeässä kerros näytti täsmälleen samanlaiselta kuin alempikin kerros, se oli lähinnä yhtä pitkää käytävää ja rivistö ovia, toisaalta taas, ovet olivat jo ulkonäöltään vankempia ja varmempia, ainakin mitä taskulampun valon perusteella voi päätellä.
”Miksei täällä pidetä valoja yöllä päällä?”
”Säästetään sähköissä”
”Ei vaan ettei häirittäisi potilaita”
”Eihän, se oli Cleton päätös, eikä hän sanonut miksi.”
Lotus korjasi kahden muun selitykset ja kurottautui kurkkaamaan ensimmäisen oven pienestä ikkunasta sisään varovaisesti.
”Aoi ainakin nukkuu rauhallisesti.”
”Oletko varma että hän nukkuu? Entäs jos hän onkin kuollut”
Doroboo kyseenalaisti ja yritti pelotella Toraa tekemällä typeriä ilmeitä ja säikäyttelemällä tätä.
”Ei, nukkuu. Eivät kuolleet hengitä.”
Lotus sanoi ja jatkoi seuraavalle ovelle. SIN kierteli hieman kauempana kolmikosta ilman taskulamppua, hän ei uskaltanut mennä lähelle ovia, mutta oli siinä toivossa että jos huuto olisi kuulunut ylhäältä, se pian kuuluisi uudestaan. Hän oli jo lähes käytävän päässä ja kääntyi katsomaan taakseen kun yhtäkkiä kylmät ja hoikat sormet tarttuivat hänen käsistään kiinni. SIN huudahti.
”Hiljaa nyt.”
Ääni hänen takaansa sanoi. SIN käänsi pelosta kalvenneet kasvonsa kohti ääntä ja yritti erottaa pimeydestä hänestä kiinni pitävän hahmon. Sydän pumppasi jälleen verta tiiviiseen tahtiin ja jalat tahtoivat juosta kovaa ja kauas.
Tora ja Lotus juoksivat paikalle ja osoittivat valolla kahta hahmoa käytävän perällä.
”Cleto?”
Lotus kuulosti hämmästyneeltä.
”Niin, voisitko laskea sen valon alas, häikäiset silmiäni.” Cleto sanoi ja irrotti otteensa SINin käsivarsista. SIN tunsi kylmien väreiden matkaavan hänen selkäänsä pitkin otteen irrotessa ja miehen siirtyessä kauemmas.
”Mitä te täällä teette?” hän jatkoi Lotuksen siirrettyä valokeilaa alemmas.
”Kuulimme huudon, todella vaimean. Arvelimme sen kuuluneen täältä.” Tora selitti Cletolle, vaikka hänen katseensa tapaili varjoja tämän selän takana.
”Ah, minäkin kuulin sen, kävin tarkistamassa jo jokaisen huoneen. Kaikki on jo hyvin. Se oli vain Ryo, paha uni luulisin.” hänen äänensävynsä oli viekas, kohtelias ja silti jotenkin kavala. Kuin hän piilottelisi teriä mukavalta näyttävän verhon alla, valmiina iskemään ja puukottamaan selkään tilaisuuden tultua.

”No mutta, eihän huoneita saa tarkistaa yksin.”
Joukkoon liittynyt Doroboo sanoi kylmästi ja tuijotti miestä edessään. Hänellä tosiaan ei kyllä tainnut olla varaa arvostella toisen toimintatapoja mutta silti hän oli ensimmäisenä kommentoimassa. Tai kenties hän oli vain ainoa ketä uskalsi sanoa mitään. SIN ei ihmetellyt, Cleto oli kaikessa tyyneydessään jokseenkin pelottava.
”Ei, mutta ajattelin että teillä on liian kiire kahvihuoneessa kinastelussa…” Cleto sanoi vielä kylmemmin ja asteli pimeäksi jääneeseen käytävään heidän ohitsensa.
”Enkä ole teille kenellekään selitysvelvollinen, käyttäydy Doroboo, tai et saa aivan liian ruhtinaallista palkkaasi tässä kuussa.”
Doroboon ahneus sai vallan ja tämä pysyi hiljaa. Lotus ja SIN kääntyivät lähteäkseen jälleen alas kahvihuoneeseen ja vain Tora jäi tuijottamaan pimeyteen.
”Tora tule.” Lotus sanoi ja viittoi jo käytävän päästä ystäväänsä tulemaan takaisin. Tora nyökkäsi ja loi vielä yhden epäilevän katseen vaalean päätyseinän jykevään ja hajoavan näköiseen oveen, ennen kuin kääntyi ja hölkkäsi muut kiinni.
Ovi seisoi pelottavan jykevänä paikallaan, aivan kun kätkeäkseen jotain kammottavaa sisäänsä.
Tora saattoi SINin takaisin, mutta koko matkan hän oli aivan hiljaa ja omissa maailmoissaan. SIN ei liiemmin valittanut asiasta, häntä väsytti ja pelotti. Hän aikoi vain hautautua mahdollisimman syvälle peiton sisään ja laittaa rauhoittavaa musiikkia Ipodistaan soimaan. Hän tahtoi vain leijua suloiseen tietämättömyyteen ulkomaailmasta ja nukahtaa ilman painajaisia. SIN avasi huoneensa oven ja toivotti hyvät yöt hiljaiselle Toralle. Hän ei ollut varma vastasiko Tora, sillä hän sulki oven nopeasti takanaan ja rojahti sängylle varjojen valtaamaan huoneeseen. Kylmyys hiveli ihoa epämukavasti ja paksun peiton kesti hetken lämmetä hoikan pojan ruumiinlämmöstä. Musiikin valuessa kuulokkeista, hänen silmäluomensa alkoivatkin pian painua kiinni ja kolmannen kappaleen vierähtäessä soimaan hän oli jo syvässä unessa.

”Älkää olko siinä niin ahnaasti edessä. Hus! Metsästäjälle toki kuuluu isoin pala. Älkää itkekö, oma vikanne että olette hyödyttömiä. Niin juuri, hyödyttömiä.”
Virnistys.
”Ei, ei vielä. Haluan kuulla miten hän laulaa. Laulaa kuulle. Hänen pitää ensin herätä. Mutta linnut vihaavat laulaa häkeissä, he eivät laula, he vain itkevät tahtoansa vapauteen.”
Hahmo istui verhon takana ja katsoi edessään makaavaa hentoa olentoa, hän mahtoi jo maistaa verenhimon suussaan.

SIN heräsi itsepintaisen herätyskellon päristessä täydellä volyymillä maassa. Hän paiskasi sen kiinni ja kaatui takaisin sänkyyn. Keskiviikko, vielä kaksi kokonaista päivää ennen viikonloppua. Hänellä ei tosin ollut vielä lomaa. Vasta parin viikon päästä hän pääsisi käymään kotonaan. Koska etäisyydet olivat pitkät ja liikeyhteydet huonot SIN pääsi kerran kahden tai kolmen viikon aikana kotiin noin viikoksi. SIN huokaisi ajatukselle. Miten muut täällä hoitivat ihmissuhteitaan?
Miten esimerkiksi Komori huolehti lapsistaan, jos hänellä nyt niitä oli. Miten he vaihtoivat kuulumisia ystävien kanssa kun puhelinkenttä oli lähes olematon täällä? Tietenkin ystävät voisivat vierailla täällä siinä missä potilaidenkin omaiset voisivat vierailla. Mutta entä miten he hoitivat seksielämän? Seinät olivat niin ohuet että hän alkoi toivoa, ettei kukaan työntekijöistä saisi vierailijoita hänen työpäivinään. Häntä rupesi naurattamaan ajatus Komorista hoitamassa privaatti elämäänsä täällä. Jos tällä nyt oli edes vaimoa. Tuskin sentään. Koputus oveen katkaisi hänen ajatuksensa.
SIN mulkoili hetken ovea ja nousi sitten avaamaan sen laiskasti löntystellen.
”Huomenta?”
Komori seisoi vihaisen näköisenä ovella.
”Olet myöhässä.”
”Mitä, vastahan kello soi…?”
SIN kääntyi katsomaan lattialla lojuvaa kelloa kysyvästi.
”Jaa, no olet jo puolituntia myöhässä.”
Samassa SIN muisti, hän oli painanut torkku nappia muutamaankin otteeseen kellon jo aikaisemmin hälyttäessä seitsemää aamulla. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen ja hän mutisi jotain tulevansa heti paikalla saatuaan vaatteensa päälleen. SIN kiskoi vaatteita päälleen ja kirosi unisuuttaan. Hän oli kuitenkin pian saanut vaatteensa ja tarvikkeensa mukaan ja kiirehti infoon. Komori istui pöydällä ja jutteli Kotorille mukavia.
”Tulithan sinä.”
”Anteeksi.”
”No kunhan tämä ei toistu.” Komori nousi ja suoristi vaatteitansa hieman.
”Jatketaan heti kolmoseen, on parasta että näytän muutaman potilaan sieltä ja pääset todistamaan jotain vähemmän mukavaa tehtävää.”
SIN nyökkäsi ja seurasi Komoria kohti kolmoskerrosta, miettien ahkerasti mikä se vähemmän mukava tehtävä mahtoi olla. Toivottavasti ei mitään rokotusten antamista, sitä hän oli vihannut sairaalakoulutuksessa ehkä eniten. No oikeastaan hän vihasi sitä toiseksi eniten luentojen lisäksi.
Käytävä oli juuri niin identtinen kakkoskerroksen käytävän kanssa kun hän oli viime yönä pimeässä erottanut. Komori marssi ensimmäisen huoneen luo.
”Aloitetaan tästä.”
SIN tarttui potilastietoihin ja silmäili tekstin nopeasti läpi.

Huone 11, Potilas VK- 42
Touretten oireyhtymä, äänelliset nykimisoireet

Älä käännä selkääsi potilaalle. Näytä mahdollisimman vähän paljasta ihoa. Ole kohtelias, mutta yritä välttää liiallista keskustelua potilaan kanssa. Torju potilas kauniilla sanoilla. Kehu potilasta. Potilas saa seurustella muiden potilaiden kanssa valvotussa tilassa. Erityinen tarkkaavaisuus myrkyllisten aineiden kanssa, ei lääkitystä.

SIN katsoi hämmästyneenä paperia, hän periaatteessa ymmärsi kaiken mitä siinä sanottiin mutta se oli silti hyvin vaikeaa tajuta, mitä kaikki tarkoitti.
”Hmm, tiivistettynä sanoisin, että hänellä on helvetillinen ongelma, ja hän flirttailee kaikelle mikä vähänkin liikkuu. Minua hän ei enää edes yritä, mutta sinun kannattaa olla varuillasi.” Komori sanoi ja avasi lukon. SINiä nauratti ajatus että joku itse asiassa edes yrittäisi Komoria, mutta unohti ajatukset oven avautuessa.

Huoneet olivat vähemmän kalustettuja ja rujompia kuin alemman kerroksen huoneet, potilailla oli vähemmän henkilökohtaisia tavaroita. Ikkunan ääressä istui vaaleaihoinen mies, jolla oli kirkkaan keltaiset hiukset joiden keskeltä painolakia uhmaava neonvihreä irokeesi halkoi ilmaa. Mies kääntyi ympäri ja jäi tuijottamaan tulokkaita uteliaasti.
”Kukas tämä on?”
Komori alkoi toistaa jo liiankin tutuksi tullutta esittelyä SINistä. SIN ei voinut olla tuijottamatta persoonallisen näköistä miestä edessään. Hänellä oli muutama lävistys ja hänen ihonsa oli kuultavan vaaleata, korostaen tummia silmien alusia. Huulille oli jähmettynyt typerän näköinen irvistys ja kaiken sen yhtälö sai tämän näyttämään irvokkaalta, mutta samaan aikaan silti niin huvittavalta.
”Hienoa, tänne kaivattiinkin uutta verta, verta.” Mies sanoi hitaasti nuolaisten huuliaan. Tämä viittoi sormellaan kutsuvasti kohti itseään ja SIN säpsähti hieman. Hän astui muutaman varovaisen askeleen lähemmäs ja jähmettyi paikoilleen.
”Kyuuketsuki, käyttäydy.” Komori sanoi, muttei aikonut estää miestä kuitenkaan. Irokeesipäinen mies tuntui tutkivan jokaisen sentin, hänen kehostaan katsellaan. Se katse tuntui ahmivan jokaisen pienenkin liikkeen itseensä. Kyuuketsukin sormet kokeilivat tämän ihoa, sivellen sitä hieman. Hänen ilmeessään oli jotain vierasta SINille. Hän huomasi kuitenkin jännittävänsä lihaksensa alitajuisesti.
”No niin, päivä on pitkä ja meidän pitää mennä. Tulehan.” Komori sanoi ja odotti jo ovella. SIN kiiruhti ovelle ja heilautti kättään hyvästiksi värikkäälle miehelle.
”Huomaan että tilanne oli sinulle uusi. Kyuuketsukilla on hieman… no sukupuolivietin ylenmääräinen toiminta. Sinun täytyy osata jatkossa torjua tämän yritykset minkäänlaiseen fyysiseen kontaktiin. En sanoisi että hän välttämättä ketään yrittäisi raiskata, mutta ei sitä tiedä millaista kieroutunutta mielihyvää hän tuostakin sai.” Komori moitti SINiä. SIN nyökkäsi, vaikkei täysin ymmärtänyt vieläkään. Hän ei kuitenkaan edes aikonut kysyä vaan siirtyi mukisematta seuraavalle ovelle ja tarkasteli nopeasti läpi seuraavan potilaan tiedot papereista.

Huone 13, Potilas VA- 40 - 60
Sosiaalisten tilanteidenpelko, eristäytyvä persoonallisuus häiriö, (erotofobia, dishabiliofobia)

Liikehdi huoneessa mahdollisimman vähäisin elein, älä jää juttelemaan mukavia tai kysele potilaalta turhia. Älä odota verbaalisia vastauksia. Lukitse huolella kylpyhuone sekä ovi käytävälle niin että potilas kykenee itse näkemään että kaikki ovet lukitaan lähtiessä. Potilas tarvitsee peseytymisessä apua, peseytyminen vain joka toinen päivä. Ei lääkitystä.

SIN nyökkäsi olevansa valmis tämän kanssa. Komori avasi oven ja kurkisti sisään.
”Hei Aoi.”
Sängyllä makasi kyljellään vaaleahiuksinen mies. Tämä nosti katseensa ylös ja nyökkäsi merkatakseen huomanneensa heidät. Komori esitteli pikaisesti tämän hänelle ja sanoi sitten heidän tulevan myöhemmin päivällä uudestaan. SIN katsoi Komoria kysyvästi mutta tämä ei aikonut valaista asiaa sen enempää. Aoi näytti hyvin helpottuneelta heidän lähtiessään niin pian huoneesta.
”Liittyykö se epämukava tehtävä Aoihin?”
”Kyllä, mutta palataan siihen myöhemmin, on mukavaa nähdä miten kärsit koko päivän, siitä ettet tiedä mikä odottaa iltapäivällä.” Komori sanoi ja naureskeli itsekseen asialle. SIN mutisi ja kääntyi vielä katsomaan Aoin huonetta.
”Onko Aoi ihmisvihaaja tai jotain?” Eihän se kyllä tainnut olla syy lukita mielisairaalaan, jos ei vain tule toimeen ihmisten kanssa.
”Ei, pikemminkin ihmispelkoinen. Siitä tulikin mieleen että seuraavassa huoneessa asustaja taitaa jäädä viimeiseksi potilaaksemme tällä osastolla, sillä, en suosittele meidän käyvän tervehtimässä Ryoa… Sillä hän jos kuka on ihmisvihainen.” Komori sanoi ja pysähtyi erään oven eteen.
”Ihmisvihainen? Hakkaako hän kaikki ketkä tulevat huoneeseen?” SIN alkoi innostua ajatuksesta.
”No, melkein. Voit lukea hänen potilastietonsa ja voimme kurkata ikkunasta mutta edemmäs en tahdo mennä, ruokakin hänelle työnnetään luukusta.”
”Siistiä!” SIN huudahti, ennen kuin muisti että oli töissä. ”Tai siis…Aika vaikuttavaa.” Hän naurahti nolona ja yritti vältellä Komorin vihaisia katseita. Komori törkkäsi seuraavan potilaan paperit hieman jopa väkivaltaisesti tätä päin.
”Seuraava potilas ei ole sinua kuin muutaman vuoden nuorempi joten luulisi tämän kiinnostavan.”
SIN käänsi katseensa tekstiin ja alkoi sitten lukea kiinnostuneena. Miksi joku hänen ikäisensä oli täällä? Vielä vaikeimpien tapausten osastolla…?

Huone 15, Potilas VK - 44
Dissosiatiivinen identiteettihäiriö

Yritä aina kuulostella kenelle monista persoonallisuuksista puhut. Puhu kunnioittavasti, äläkä koskaan mainitse muita persoonallisuuksia potilaan läsnä ollessa. Yritä aina toimia tilanteen mukaan, huomioiden henkilön mahdolliset käyttäytymismallit. Ei lääkitystä.

”Moni persoonallinen henkilö? Vähän kun siinä leffassa, mikähän sen nimi oli…” SIN rupatteli mukavia, yrittäen työntää ikävää pelkoa pois. Hän ei ollut ikinä nähnyt ihmistä kenellä oli jakautunut persoonallisuus. Hän ei tiennyt miten käyttäytyä, mitä sanoa? Oliko se sekopäinen murhaaja niin kuin aina leffoissa pienet lapset lähes poikkeuksetta olivat? Hän nielaisi ja katsoi jännittyneenä kohti avonaista ovea.
Komori harppoi muutamalla askeleella sisään ja tervehti iloisesti poikaa.
”Hei, miten menee.”
”Kiitos hyvin” pojan ääni oli ystävällinen ja hieman hiljainen. SIN rohkeni astella myös huoneeseen. Jotenkin hän ei yllättynyt lainkaan nähdessään pienikokoisen mustahiuksisen pojan istuvan sängyllä. Hänellä oli punaiset silmät ja valkoinen pakkopaita, tosin pakkopaidan hihat olivat auki ja toisen kädet hiha oli yritetty kääriä ylös, että piirtäminen onnistuisi paremmin.
”Kent, tässä on Nobu. Hän on uusi täällä.”
Kent nyökkäili ja jatkoi keskittyneenä piirustukseensa.
”Mitä piirrät?”
”Fredriciä.”
”Oh, vai niin…” Komori sanoi ja nousi sängyltä johon oli istahtanut. Kentin huone oli valoisa ja jokseenkin avarampi kuin muiden huoneet. Hänellä oli muutamia henkilökohtaisia tavaroita ja painavan näköisiä kirjoja pienen pöydän päällä. Poika oli hiljainen ja tuntui puhuvan vain kun hänelle puhuttiin. Komori jutteli hetken pojalle ja kertoi Nobusta nolojakin asioita, kuten hänen myöhästymisestään ja vastaavasta. SIN toivoi, ettei kukaan kertoisi hänen yöllisestä pyjama seikkailustaan Komorille, sillä sitä kautta sen saisi varmasti pian tietää kaikki rakennuksessa olevat. SIN tarkkaili hetken poikaa ja leikitteli ajatuksella millaisia mahtoivat hänen toiset persoonallisuutensa olla. Kenties väkivaltainen murhaaja poika…? Ehkä hän kuvitteli olevansa vanha viisas mies, raskaana oleva nainen, kuuluisa laulaja, terroristi…? Uteliaisuus kävi lähes vastustamattomaksi ja hänen oli pakko ehdottaa Komorille että he menisivät pienelle ruokatauolle että hän pääsisi utelemaan asioista. Komori myöntyi ja toivotti Kentille hyvät päivän jatkot ennen heidän poistumistaan.

”Kerro Kentin muista persoonallisuuksista?”
SIN huomasi tarranneensa Komorin takista kiinni kuin yrittäen pakottaa tätä kertomaan edes jotain.
”Hmm, no hänellä on oikeastaan vain kaksi persoonallisuutta, toinen on Kent, tuo hiljainen poika joka pitää kemiasta, ja sitten on Nappo. Hän on julma ja omistaa oman väkivaltaisen puolensa. Pidämme kyllä kaikki ehdottomasti rauhallisesta pikku-Kentistä enemmän, ja niin, Kent on myös se ensimmäinen ja tavallaan oikea persoona, jos nyt niin voi sanoa.” Komori vastasi mietiskellen hartaasti vastaustaan etukäteen. SINin teki mieli tuulettaa. Hän arvasi tämän, aina tarinalla oli kaksi puolta, oli hyvä ja paha. Kent ja Nappo. Kolikon kääntöpuolet ja niin edelleen.
”Mutta nyt saat viimeiset paperit käteesi.” Komori sanoi ja ojensi viimeisen huoneen potilastiedot hänelle.

Huone 16, Potilas VR-40
Diagnosoimaton

Potilaan tulee olla kytkettynä aina oven ollessa auki. Huoneeseen ei saa mennä yksin, eikä selkäänsä saa kääntää hetkeksikään potilaalle. Pidettävä yllä äärimmäistä varovaisuutta. Kun jotain uutta ilmenee, asia on kirjoitettava tarkasti muistiin. Älä koskaan jätä ovea auki. Saa käydä ulkona vain lukittuna (kahleet säilytyslokerosta 5.) Rauhoittava lääkitys.
Älä yritä kommunikoida potilaan kanssa.

SIN tyrkkäsi paperit pois hiljaisena. Tämä vaikutti jo pahalta, hahmolta suoraan b-luokan kauhuelokuvasta, verenhimoisesta ja kostoa kaipaavalta murhaajalta. Komori nyökkäsi ikkunan suuntaan.
”Vaikka olet harjoittelija, älä tuudittaudu, siihen tunteeseen ettei sinua laitettaisi koskaan hoitamaan Ryon asioita, olet työntekijä siinä missä muutkin, vaikka olet niin nuori ja kokematon.”
SIN nyrpisti nenäänsä, hän vihasi kun ihmiset sanoivat häntä nuoreksi tai kokemattomaksi, se vaikka hän olikin noita vanhuksia huomattavasti nuorempi, ei tarkoittanut, ettei hän olisi voinut kokea enemmän asioita elämänsä varrella kuin he. Vaikka tosin, hänen oli pakko myöntää, ajatus Ryoksi kutsutun potilaan huoneeseen meno kuulosti pelottavalta. Hän hiipi varovaisesti kohti ovea, jännitys kasvoi ikäväksi möykyksi vatsanpohjaan. Hitaasti hän kurottautui katsomaan pienestä ikkunasta sisään. Huone oli pimeä ja ahdas. Isohko mies makasi sängylläl ja nukkui. Hänellä oli tummat hiukset, josta vaisussa valossa kykeni erottamaan hieman liilaa siellä täällä. Hänen käsivarsissaan ja olkapäissään oli suuria hoitamattomia haavoja, joiden veri näytti siniseltä. SIN kurkotti lähemmäs ruutua ja yritti nähdä tarkemmin miehen. Samassa joku nappasi hänen olkapäistään kiinni ja SIN huudahti säikähdyksestä. Komori päästi SIN:in olkapäistä irti ja hekotti tyytyväisenä kepposensa aiheuttamasta reaktiosta. SIN mutisi vihaisena ja kääntyi vielä kerran vilkaisemaan Ryon ovea. Hän mahtoi olla todella vaarallinen, ainakin hän oli vahvan näköinen vaikka vain nukkui. Kuka tietää, oliko hän arvaamatonkin. Näytti ainakin.
”Tule mennään syömään.” Komori käveli jo edellä ja näytti unohtaneen kokonaan sen ikävän tehtävän minkä hänen oli pitänyt laittaa SIN tekemään. SIN kiiruhti perään, sillä hän ei halunnut jäädä yksinkään pahaenteisen hiljaiseen käytävään. Kaikkialla oli niin kuoleman hiljaista, että lähes kuuli hiljaisuuden laulavan.

”Laula meille.”
Pieni heiveröinen laulun säe pääsi ilmoille asti ennen kuin se taas tukahtui kovasti pideltyyn itkuun. Tyttö hytisi pelosta. Missä hän oli? Ulkona oli hämärä eikä huoneessa ollut juuri lainkaan valoa. Hän ei kyennyt näkemään edessään istuvaa hahmoa kunnolla. Hahmo näytti pieneltä ja ei juurikaan kovin vahvalta, ehkä hänen itsensä pituiselta.
”Olkaa hyvät.” hahmo sanoi ja vaikkei tyttö kyennyt näkemään kunnolla, tämän äänestä pystyi kuvittelemaan miten hymy nousi hänen huulilleen. Joku liikkui hämärässä tyttöä kohti. Tarttui kiinni. Toiset kylmät ja ohuet sormet puristivat hänen käsiään, yhdet nilkkoja ja joku vahva tarttui hänen siipiinsä. Kädet repivät ja kiskoivat.
Ja ennen kuin viimeinen huuto pääsi hänen huuliltaan, hän tunsi jonkin terävän uppoavan syvälle lihaan. Se rusahti kylkiluiden läpi, verta tulvahti suuhun ja pian valui vaaleita huulia pitkin ulos suusta. Käsi nousi epätoivoisesti kohti ikkunalaudalla istuvaa hahmoa ja sitten hitaasti laskeutui alas, jääden makaamaan maahan kuolleena.

<< previous chapter
Next chapter >>