~ O B S C U R I T A S ~
Osa: 4/?
A/N: Ärh. Anteeks kun tää on niin huonooo ;A; LJ-cutin takana taas.
~
Auton moottori humisi tyytyväisen kuuloisena, oli lämmintä. Se sai uneliaisuuden nousemaan pintaan. Lapsenmielinen tyttö painoi ruskeahiuksisen päänsä auton penkkiin ja vilkaisi viimeistä kertaa ikkunasta ulos, lujaa vaihtuvia maisemia, ennen silmien painumista kiinni. Ote karkkipussista irtosi hitaasti, kun rauhallinen uni otti kaiken haltuunsa.
”Hyvä, sain hänet kiinni. Olit oikeassa, makeiset tepsivät.”
Mies linjalla hymähti. Hän sanoi yllättävän miellyttävällä äänellä.
”No, on se jossain sentään tullut veljeensä.”
Kotori, Lotus ja Tora pitivät juoruhetkeä infolla SIN:in saapuessa paikalle. Hän loi kysyvän vilkaisun muihin ja toivotti hyvää huomenta hieman varautuneesti. Hän ei voinut olla kysymättä, oliko jotain kenties sattunut. He vaihtoivat pienen silmäyksen keskenään ennen kun Tora vastasi hitaasti empien.
”No, me vain mietimme että missähän Elya on.”
”Elya..?”
SIN muisti tytön lähteneen kesken yövuoron nukkumaan.
”Niin, emme ole nähneet häntä sitten eilisen. Hänellä on tänään kyllä vasta iltapäivä vuoro, mutta hän ei vastaa kun kävimme koputtamassa hänen oveaan...”
Lotus sanoi huolestuneena. Tyttöjen täällä täytyi tuntea hyvin toisensa, tai niin ainakin SIN päätteli, heitä oli vain kolme ja heidän piti pitää toistensa puolia häikäilemättömää miesvaltaa vastaan. Tosiaan, Elya oli lähtenyt eilen ennen mystistä huutoa nukkumaan. Paikka oli pieni eikä täällä voinut, valitettavasti, vältellä ketään. Ei niin tahallisesti kuin tahattomastikaan. SIN aukaisi suunsa kertoakseen epäilynsä eilisistä äänistä mitä oli käytävässä kuullut, kun erään turhankin tutun näsäviisas ääni kuittasi ovelta.
”Ehkäpä hän on pyytänyt lomaa.”
”Mutta…?”
”Hänen lomansa olisi alkanut tämän päivän jälkeen, vai mitä? Ehkä hän pyysi vapaaksi iltapäivä vuoronsa?” Komori nojasi leuhkan näköisesti ovenkarmiin ja katseli turhan arvostelevasti nuorempiaan. Tora kääntyi katsomaan ovea kohti, hänen ilmeensä näytti ärsyyntyneeltä.
”Mutta, olisi hän meille maininnut…”
Kotori aloitti mutta Komori keskeytti heti.
”Kaikki eivät kuulu teille. Tietty voittehan te kysyä Cletolta, mitä en kyllä suosittele. Hän on ollut hieman kärttyisen oloinen tänään. Te tiedätte varmasti hyvin mitä tarkoitan.”
”Ehkä Elya tosiaan näki Cleton matkallaan nukkumaan eilen yöllä. Hän varmasti pääsi samalla kyydillä kun Arukooru tuli lähimmälle asemalle ja jatkoi siitä matkaa kotiinsa. Tai sitten aamulla?”
Lotus sanoi ja katsoi vuorotellen muita hoitajia, kuin kysyäkseen hyväksyivätkö he hänen teoriaansa. Kotori nyökkäili ja Tora mutisi jotain sinnepäin. Komorin kasvoilta pystyi lukemaan ärsyttävän sanoman. ”Mitäs minä sanoin.”
SIN pyrki olla kiinnittämättä siihen enempää huomiota, hän sen sijaan keskitti huomionsa Lotukseen, joka ei näyttänyt tästä ratkaisusta huolimatta kyennyt olla olematta huolissaan tytöstä. Levoton tunnelma ei lähtenyt mihinkään, se jäi vaanimaan kuin ratkaisematon rikos jäi aina sitä selvittäneille poliiseille ja tutkijoille, se ei jätä rauhaan ilman ratkaisua.
”Arukooru…?”
”Oh, pieni karkaileva potilaamme. Tai no pieni ja pieni…”
”Doroboon sisko.” Tora täydensi. Se selitti paljon.
”Arukooru on diagnosoimaton, mutta hänen huoneensa on silti helppojen tapausten osastolla, sillä hän ei ole vaaraksi itselleen tai muille. Hän näkee asioita joita ei ole, mutta käyttäytyy hyvin lapsellisesti.” Komori selitti hitaasti. SIN näki pieniä yhtenäisyyksiä Doroboossa ja Arukoorussa tämän luonnehdinnan perusteella.
”Tulet vielä tapaamaan hänetkin, mutta nyt saat toimittaa aamiaisen potilaille.”
SIN huokaisi raskaasti. Hän ainakin oppisi tämän puolen vuoden aikana tarjoamaan ruokaa ja arvostamaan hissejä. Lääketieteellisesti tuskin mitään uutta.
Aamu kului poikkeuksetta, Eerika ei syönyt ruokaansa. Samoin syömättä jätti Verruckt ja Joshua. Kyuuketsuki nukkui, Kent luki kirjaa, Aoi söi hyvällä ruokahalulla kaiken, ainoastaan Jamie oli erikoinen. Siinä missä hän oli positiivisin kaikista, hän ei tehnyt tänään muuta kun tuijottanut seinään. Hän oli hämmästyttävän poissaoleva. SIN oli tottunut jo juttelemaan käyntinsä aikana mukavia Jamien kotimaasta Italiasta ja aina silloin tällöin jopa matkustamisesta, Jamie ei ollut kuuleman koskaan käynyt Tokiossa. Tänään hän ei sanonut mitään. SIN arveli tämän olevan vain huono päivä ja jatkoi muiden askareidensa parissa, jättäen seikan omaan arvoonsa.
Kyuuketsuki oli hankalalla tuulella. Hän olisi mieluusti vain lääppinyt ainoaa hoitajaa, ja sikäli myös ainoata ihmistä, ketä oli nähnyt sitten viimeillan, mutta SIN vain tyrkytti puurolautasta antamatta koskettaa itseensä.
”Tulet katumaan vielä.”
”Sitä päivää odotellessa.”
”Tulee sattumaan jotain hirveää, aivan pian. Kuulin miten ne supattivat, supattivat.” Kyuuketsuki sanoi yhtäkkiä, hänen ilmeessään jokin kertoi että kertoisi lisää vain omien ehtojensa sanelemana. SIN pyöräytti silmiään, ei hän mikään tyhmä ollut, hän ei uskoisi mielenvikaisten tarinoihin, eikä varsinkaan antaisi heidän kiristää itseään typerillä tarinoillaan. Kyuuketsuki ei näyttänyt olevan mielissään, ettei hänen juonensa onnistunut, hän taisi heittää puurolautasen sulkeutuvaa ovea päin, mutta SIN jätti senkin omaan arvoonsa. Hän kuuli miten häntä paljon vanhempi mies raivosi hetken, rauhoittuen vasta kuullessaan pojan loittonevat askeleet.
Kotori istui tavanomaisesti infossa. Hän nojasi käsiinsä ja katseli tietokoneen ruutua, hän ei kyennyt olla murehtimatta. Sitten, ihan hetken mielijohteesta, hän nousi ja asteli varovaisesti esimiehensä ovelle. Hän henkäisi varovaisesti ja koputti.
Kesti tovi ennen kuin hän kuuli vastauksen oven takaa. Hän avasi oven ja luikahti sisään.
"Ah, Kotori, mikä sinut tuo tänne?" Cleto sanoi ja hymyili ystävällisesti.
"Umh, en tahtoisi vaivaita mutta... olen miettinyt... Pyysikö Elya-chan kenties teiltä lomaa?"
Cleton ilme muuttui, hän näytti horjuvan hetken, ennen kun jälleen kokosi itsensä ja hymyili.
"Kyllä hän pyysi."
Kotori näytti huojentuneelta, kaikki olisi hyvin eikä ollut aihetta huoleen. Hän kiitti ja poistui enempää häiritsemästä johtajan työtä. Istuessaan takaisin infopöydän taakse hänestä tuntui huomattavasti keveämmältä. Hänen pitäisi muistaa kertoa muille mitä Cleto oli sanonut. Se olisi ehdottoman tärkeää, etteivät muutkaan huolehtisi turhaan.
Puolen päivän aikaan, juuri kun Komori oli päättänyt tutustuttaa SIN:in tähän heidän karkailevaan potilaaseen, Tora juoksi käytävässä kohti vaikeimpien tapausten osastoa. Hän näytti olevan hädissään.
”Mitä nyt?” Komori kysyi varuillaan.
”Jamie. Kohtaus.”
Tora sai sanottua ennen kun katosi jo portaisiin, pysähtymättä sen enempää selittelemään. Komori katsoi SIN’iä hetken ja sitten katsoi portaisiin mistä Tora oli jo ehtinyt kadota yläkertaan. Hän otti muutaman juoksuaskeleen ja sitten kiirehtikin jo Toran perässä ylös. SIN seurasi kahta muuta miestä, sydämen tykyttäessä pahoista aavistuksista, eikä matka huoneeseen ollut tarpeeksi pitkä murehtimiselle muutenkaan.
Jamie makasi maassa, hänen raajansa sätki ja aina välillä hän päästi kamalan huudon, se muistutti rääkäisyä, mutta päätyi aina korinaan. Silmät hänellä oli auki, hänen ilmeensä muistutti hätääntynyttä eläintä. SIN jähmettyi oviaukkoon jääden tuijottamaan Toraa, joka yritti nostaa itseään pidempää tyttöä takaisin sängylle huonolla menestyksellä. SIN tuijotti edelleen kun Fredric riensi paikalle ja nosti yhdessä Komorin kanssa tytön sängylle.
Tytön suusta valui vaahtoa, kuin pahaisella vesitautisella piskillä. SIN kokosi itsensä ja teki parhaansa auttaakseen muita, juoksi hakemaan rauhoittavan piikin alakerrasta, auttoi pitelemään tytön sätkiviä raajoja paikallaan ja toivoi parasta. Hän tahtoi olla kerrankin avuksi, eikä jähmettyä paikalleen saamattomana.
Koko kohtaus kesti vain muutaman minuutin, vaikka se tuntui vuosilta ja samassa Jamie oli jälleen aivan rauhallinen. Hän tuijotti seinää Fredricin asetellessa hänet kyljelleen samaan asentoon kun ojasta löydetyt juopot laitetaan, etteivät he tukehtuisi oksennukseensa.
Tora toi lääkkeitä, lisää rauhoittavia. Jamie ei liikahtanutkaan, hänen muotoilunsa näytti helpolta ja hän pysyi tarkalleen siinä mihin hänet jätettiin, vain rintakehä nousi ja laski rauhallisen uneliaasti. Hän tuijotti edelleen seinää, mutta hänen silmänsä olivat jälleen lasittuneet.
”Epäilen että hän tarkkailee jälleen meitä itsensä ulkopuolelta.” Fredric tokaisi ja pyyhkäisi hihallaan otsaansa, hän loi nopean vilkaisun ympäri huonetta. Komori kääntyi katsomaan SIN:iä joka pyyhki varovaisesti tytön suupielistä enempiä vaahtoja pois.
”Miten hän käyttäytyi aamiaisella?”
”Hän oli hieman poissaoleva…, ei vastannut puhuttaessa ja…” SIN pakottautui sanomaan, vaikka tiesi että tulisi saamaan mitä luultavimmin syyt niskoilleen. Olisihan hänen pitänyt muistaa, mutta hän mietti Elyaa, ja tämän kummallista katoamista, vaikka tosin hän ei uskaltanut pitää sitä tekosyynään.
”Vai niin, no muistatko lainkaan että mikäli hän on poissaoleva, et missään tapauksessa saa poistua huoneesta, olisit voinut hyvin jättää aamiaisen jakelun kesken, jos sitä pelkäsit. Juuri tämän takia tämä on ehdottoman tärkeää noudattaa ohjeita, vaikka nyt ei sattunutkaan mitään, olisi voinut sattua.” Komori sätti korottamatta ääntään kertaakaan.
”Anteeksi.”
”Tora, jäätkö katsomaan Jamien perään. Hän tulee tajuihinsa varmasti pian.”
Fredric sanoi ja lähti ovelle, Toran nyökätessä ja laskiessa takapuolensa penkkiin sängynvierelle. SIN ajatteli menettäneensä senkin vähäisen luottamuksen minkä oli saanut, hän huokaisi raskaasti. Fredric vilkaisi harjoittelijaa ilmeettömänä, hän tuskin muisti millaista oli olla harjoittelija. Hän käänsi arvioivan katseensa vielä kerran Toraan ja lausahti, vaikka tosin tiesi että Tora kyllä ilmoittaisi hänelle jos mitään tapahtuu;
”Mikäli tilanne jatkuu, hälytä minut heti.”
Sitten hän lähti. Komori ja SIN poistuivat myös. Molemmat olivat aivan hiljaa, uskaltamatta tai kehtaamatta sanoa mitään. Sade hakkasi ikkunoita heidän siirtyessä vihdoin alakertaan Arukoorun huoneeseen.
Arukooru oli pitkä tyttö, jolla oli hyvin pitkät hieman jopa laineikkaat ruskeat hiukset. Hän tervehti heitä iloisesti kättään heiluttamalla. Komori selitti Arukoorulle kuka SIN oli. Huone oli täynnä piirustuksia ja pehmoleluja, se oli valoisa, mutta karu. Ei mikään jokaisen pikkutytön unelmahuone, mutta menettelevä näinkin ikävässä laitoksessa.
”Missä veli on?”
”Nukkumassa, hän varmasti tulee tervehtimään sinua myöhemmin illalla.” Komori sanoi ja hymähti mukavasti. Tyttö oli hetken hiljaa, kuin miettien uskaltaisiko kysyä seuraavaa. Hän veti kuitenkin henkeä ja kysyi arasti.
”Saanko nähdä Kentin?”
”Varmasti pian.”
Arukooru näytti tyytyväiseltä, häntä ei rangaistu karkaamisestaan mitenkään. Hän hyräili ja jatkoi piirtelyään kepeästi. Komori selitti SIN:lle että tyttö näki asiat hieman erilailla kun muut. Hän näki esimerkiksi ihmisten silmien tilalla pieniä esineitä, kuten nappeja, rasteja ynnä muuta sellaista. Komori naureskeli kertoessaan että tyttö väitti näkevänsä nuorena kuolevat erilaisena kuin muut. SIN katsoi Arukoorua, mutta osoitti kysymyksensä Komorille.
”Millaisia nuorena kuolevat ovat?”
”Yltä päältä veressä.” Komori sanoi avatessaan oven lähteäkseen. SIN tuijotti järkyttyneenä tyttöä. Sen täytyi olla pelottavaa ja ahdistavaa. Hän tunsi kylmien väreiden juoksevan selkäänsä pitkin, ravisti päätään ja poistui huoneesta. Hän hoiti vielä erinäisiä avustushommia sairaalassa, kykenemättä kuitenkaan jättämään ajatusta Arukoorun hallusinaatioista oven taakse. Mikä olisi voinut aiheuttaa sellaisen trauman? Vai oliko se synnynnäistä?
Huone 3, Potilas HA-40
Diagnosoimaton
Potilas ei ole vaaraksi itselleen tai muille, hän on lapsen tasolle vajonnut nuori. Lääkitystä ei ole sillä diagnoosista ei ole varmuutta. Omien sanojensa mukaan, hän näkee asioita eritavalla kun muut ihmiset. Silmien tilalla, hän näkee kasvoissa erilaisia nappeja, rasteja yms. Hän väittää kivenkovaan näkevänsä nuorena kuolevat ihmiset verisinä, ja tästä syystä epäilläänkin kammoavan tiettyjä hoitajia. Ovet on pidettävä huolella lukossa, sillä tytöllä on tapana karkailla.
Saa valvottuna tavata muita potilaita.
SIN luki illan päätteeksi Arukoorun tiedot joista ei valjennut yhtään sen enempää kuin aikaisemmin päivällä. Hän huomasi Doroboon lähestyvän huonetta. He tervehtivät toisiaan ennen kuin Doroboo sulki jälleen oven perässään. SIN leikitteli ajatuksella kysyä Arukoorulta millaiset hänen silmänsä olivat. Kuolisiko hän nuorena? Tuskin sentään, papereista oli saanut selville että hän kammosi muutamia hoitajia koska hän näkisi ne verisenä. Kukahan se olisi? Lotus, Tora, Elya vai Kotori? Hän naurahti. Ei pitänyt uskoa mielipuoliin, he sepittivät valeita jotka saisivat heidät näyttämään kokonaisilta. Ei sen enempää.
Hän hymyili, laittoi potilastiedot takaisin paikalleen ja lähti asuinsiipeen. Sade oli hellittänyt hetkeksi, ja piha oli jälleen täynnä vesilammikoita. Ulkona oli pimeää.
Käsi kokeili lukkoa, rämpytti sitä hetken.
”Tyhmä, tarvitaan avain!” Toinen sanoi ja ojensi metallista avainta kohti lukkoa. Lukko kolahteli ja pian ovi oli auki. Sisällä oli hiljaista. Ensimmäinen hihitti. He hiipivät hiljaa sisälle.
Sängyllä lepäsi päivän tapahtumista kärsivä tyttö. Hän oli hereillä, muttei osannut hallita ruumistaan. Hän näki miten kaksi lyhyttä hahmoa saapui huoneeseen. Hän näki miten he katselivat häntä. Heitä ei kyennyt erottamaan toisistaan. He olivat kuin kaksi samaa.
Toinen tarttui häntä kädestä. Tyttö ei ollut varma kykenikö tuntemaan sen, vai oliko se vain harha.
He tekivät jotain mitä hän ei kyennyt erottamaan katon rajasta. Häntä huimasi.
Ja kun hän ymmärsi, hän oli lähellä menettää tajunsa.
Ovi kävi uudestaan. Pidempi mies. Tuttu tällä kertaa. Hän sanoi jotain ja tarttui kahteen lyhyempään hahmoon ja yritti raahata heidät ulos. Toinen hahmoista rimpuili irti. Painoi kädet nukkuvalta näyttävän hahmon kaulalle. Puristi. Ensimmäinen hahmo tappeli pidempää miestä vastaan, tiputti kädestään jotain joka vierähti sängyn alle. Kaikki kävi niin nopeasti. Huone sumeni ja katosi pian kokonaan, eikä hän tiennyt tunsiko mitään.
Miten lempeä tapa kuolla…
Mies raivostui tapahtuneesta ja löi molempia, ei kovaa, läppäisi vain. He itkivät silti hänen raahatessaan heidät paikkaan mistä heillä ei ollut lupaa poistua. Hänen teki mieli käskeä heidät hiljaisiksi, mutta antoi mieluummin heidän parkua.
”Cleto, mitä sinä kuvittelet tekeväsi!”
Kahta itkevää lasta vain hieman pidempi hahmo huudahti pimeydestä. Hän oli johtaja, sen huomasi elkeistä. Cleto murahti.
Hän ei muistanut enää miltä tämä näytti valossa. Aina kun hän näki tämän, tämä istui verhojen kätkössä ikkunalaudalla. Tämä päivä oli poikkeus, mutta valo ei ollut riittävä. Hän näki vain varjoja, epämääräisiä muotoja. Miksei hän kyennyt muistamaan…?
”Löysin heidät potilaani huoneesta. Mitäs kuvittelet!”
Cleto oli lähellä menettää malttiaan. Hän oli sallinut kaiken tämän jo monta vuotta, nyt se oli riistäytymässä käsistä, heistä oli tullut nokkelampia, etevämpiä ja ennen kaikkea paljon röyhkeämpiä. He eivät muistaneet keitä kiittää, ketä rukoilla enää, kadonneet lampaat.
”Älä syytä heitä. Sinä itse olet tämän takana.”
”En. Älä yritä laittaa tätä minun syyksi.”
”Sinä olet se ketä on pitänyt meitä näin. Et ole ruokkinut. Et antanut nähdä päivänvaloa pitkään aikaan. Et hengittää puhdasta ilmaa. Sinä olet se ketä on lukinnut ovet perässämme”
”Senkin kiittämätön… Minä pelastin teidät. Olisitte kuolleet ilman minua. Mutta minä pelastin teidät, liitän teidät jumalan valtakuntaan ja annan armon teidän sieluillenne. Mutta ei, te käyttäydytte kun itse Saatanan ajamana!” Cleto huomasi kiihtyneensä, hän tunsi käsiensä painautuvan nyrkkiin, hän ei kestänyt näitä olentoja, jotka rypivät synnissä.
”Ehkä sinä ymmärrät, jos elät hetken, kuten me elämme.”
Hahmo virnisti ja kiipesi jälleen ikkunalaudalle ketterästi pimeydestä huolimatta. Hän oli pieni poika. Vain pieni poika. Cleto tuijotti heitä. He katsoivat häntä ahnaasti.
”Älkää koskeko häneen. Lukitkaa hänet vain. Sinne niin. Ja lopettakaa itkeminen. Me saamme kostomme. Te saatte vielä vapauden, mutta ei nyt. Nyt nukkukaamme.”
Hahmo katsoi ikkunasta ulos. Hän ei ollut itsekkään varma mitä tästä seuraisi.
Vallankumous.
Vapaus.
Kosto.
<< Previous chapter
Next Chapter >>